Riikka Kostiainen

Yhteyssyyttäjillä riittää työtä Virossa ja Venäjällä

Yhteyssyyttäjien tehtävänä on mm. luoda yhteistyösuhteita asemamaansa oikeusviranomaisiin ja koordinoida oikeusapupyyntöjä. Tuuli Eerolainen Tallinnassa ja Eija Velitski Pietarissa hoitavat sekä yksittäisiä rikosasioita että järjestävät koulutusseminaareja.

Tuuli Eerolainen on järjestyksessä toinen suomalainen yhteyssyyttäjä Tallinnassa, ensimmäinen aloitti siellä vuonna 2001. Eerolainen työskentelee Suomen lähetystössä, mutta hänellä on mahdollisuus työhuoneeseen myös Viron oikeusministeriössä. Vastaavasti Suomen oikeusministeriössä työskentelee virolainen Jüri Urm.

Eerolainen aloitti Tallinnassa vuoden alussa. Hän kertoo, että alkuaika on mennyt lähinnä opiskellessa mutta vähitellen työ alkaa asettua uomiinsa. Hän on todella innostunut työstään ja suunnittelee jo nyt jatkavansa toisenkin kaksivuotiskauden. Suurin osa ajasta menee yksittäisten rikosasioiden etenemisessä auttamiseen. Suomesta yhteydenottoja tulee eniten poliisilta ja tuomioistuinlaitokselta, mutta hänestä yllättävän vähän syyttäjiltä.

– Mielestäni syyttäjät eivät ole tarpeeksi mukana sellaisten juttujen esitutkinnassa, joissa on kansainvälisiä yhteyksiä. Lisäksi syyttäjän pitäisi kantaa nykyistä enemmän huolta siitä, miten todistajat saadaan haastettua. Esimerkiksi tavanomaisessa rikosjutussa saattaa olla virolaisia todistajia, mutta syyttäjä ei tule ajatelleeksi kansainvälistä näkökulmaa, koska hän itse ei joudu pyytämään ulkomailta mitään. Oikeuden puheenjohtajat sitten soittavat minulle ja kysyvät, miten todistajan kuuleminen saataisiin järjestettyä, hän harmittelee.

– Myös siihen pitäisi kiinnittää huomiota, että syyttäjät olisivat mukana vieraisiin maihin tehtävien oikeusapupyyntöjen sisällön suunnittelussa. Joskus apupyyntöön on jopa tullut eri rikosnimekkeet kuin syytteessä, jolloin vastapuoli voi käyttää tilannetta hyväkseen käräjillä.

Yleensä avunpyynnöt ovat haastamiseen liittyviä. Viime aikoina Eerolainen on suositellut todistajan kuulemiseen videoyhteyttä. Tämän vuoden ajan videoyhteyttä on pilotoitu Suomen eri tuomioistuinten sekä Suomen ja Viron välillä. Esimerkiksi sen sijaan että pyrittäisiin saamaan virolaiset Suomeen todistamaan, heitä voidaan kuulla virolaisessa tuomioistuimessa. Sillä on käytettävissään kaikki Viron lain pakkokeinot, jolloin onnistumisprosentti on parempi. Hän pitää sitä myös yksinkertaisimpana ja halvimpana keinona. Toistaiseksi videoyhteysistuntoja on järjestetty vasta yksi, mutta Eerolainen uskoo niitä tulevan lähiaikoina useita.

– Toinen puoli työstä on koulutuksellinen. Pyrin järjestämään erilaisia seminaareja, jotta suomalaiset ja virolaiset oppisivat tuntemaan toisiaan ja ymmärtämään, miten toisen maan prosessi kulkee. Silloin ehkä osattaisiin jo jutun alkuvaiheissa pohtia, millaista yhteistyötä olisi järkevää tehdä. Marraskuun puolivälissä oli kaksipäiväinen huumausainerikosseminaari, johon osallistui esitutkintaviranomaisia ja syyttäjiä kummastakin maasta. Tavoitteena on löytää entistä parempia yhteistoimintamalleja tutkintoihin ja tarvittaessa jopa perustaa yhteisiä tutkintaryhmiä.

Lisäksi hän on ehtinyt järjestää korruptiorikosseminaarin syyskuussa ja keväällä Viron oikeusministeriön kanssa virolaisille tuomareille EU:n siviili-instrumentteja koskevan seminaarin.

Tuuli Eerolainen hoitaa vain Suomen ja Viron välisiä asioita. Hän on miettinyt, onko tarvetta laajentaa aluetta koko Baltiaan kuten poliisiyhdyshenkilöillä, mutta ei usko sitä olevan. Rikollisuus vaikuttaa kuitenkin enemmän Suomen ja Viron väliseltä.

Pietari aivan toinen maailma

Eija Velitski on ensimmäinen suomalainen yhteyssyyttäjä Pietarissa. Hän aloitti oikeusalan erityisasiantuntijan työn syksyllä 2003. Nykyään hän on diplomaatin statuksella ulkoasiainministeriön palveluksessa ja työskentelee Suomen Pietarin pääkonsulaatissa.

– Pietarissa on tällä hetkellä 4,8 miljoonaa asukasta. Luoteis-Venäjä on kolme, neljä kertaa Suomen kokoinen alue ja asukkaita noin 14,5 miljoonaa. Näistä lähtökohdista työtä piti lähteä rakentamaan, mitään kanavia ei ollut. Pelkästään kaupungin rikoksenhoidon tilanteen hahmottamiseen meni useita kuukausia. Sitä helpotti se, että virkatehtäviin kuuluu seurata sellaisia oikeudenkäyntejä, joissa on suomalainen osapuoli, Velitski kertoo.

– Niitä seuratessa selvisi, että tuomioistuimissa ei välttämättä ollut tietoa Venäjän allekirjoittamista kansainvälisistä sopimuksista. Esimerkkeinä vaikka rahanpesusopimus ja eurooppalainen yleissopimus oikeusavusta rikosasioissa. Suomen ja Venäjän välisten oikeusapupyyntöjen suhteen taas tuli ilmi, että apua ei jostain syystä annettu tai se annettiin jotenkin puutteellisena. Tästä alkoi kehkeytyä ajatus, että itse asiassa ainoa tapa lähteä purkamaan asioita on järjestää siellä seminaareja

Ensimmäinen Velitskin järjestämä seminaari koski talousrikoksia, toinen huumausainerikollisuutta, kolmas prostituutiota ja ihmiskauppaa ja nyt joulukuun alussa pidetty kansainvälisiä oikeudenalan sopimuksia. Näissä työseminaareissa on käyty läpi konkreettisia juttuja, jotka ovat vireillä Suomen puolella. Seminaareihin on osallistunut esitutkintaviranomaisia ja syyttäjiä molemmista maista ja tuomareita lähinnä Venäjältä sekä lisäksi Venäjän oikeusministeriön kansainvälisen yksikön ja Moskovan pääsyyttäjänviraston alaisen oikeustieteellisen korkeakoulun ihmisiä.

– Marraskuussa olin Novgorodissa ympäristörikoksia käsittelevässä seminaarissa, josta sai niin paljon ajattelemisen aihetta, että se poikii varmasti seminaarin pidettäväksi myös pääkonsulaatissa. Oikeastaan jokainen rikosoikeuden sektori vaatisi paljon töitä. Rikollisuutta on Pietarissa aika paljon mutta määrärahoja vähän ja tietysti yksi ongelma on korruptio. Sitä esiintyy kautta oikeushallinnon ja se näkyy välillä oikeudenkäyntienkin yhteydessä. Jos jossain vaiheessa huomaa, että juttua ei enää ajeta kuten sitä pitäisi tai puheenjohtaja on menettänyt mielenkiintonsa, melkein tietää maksetun välistä.

Toimittava Venäjän lakien mukaan

Seminaarit ovat Velitskin mukaan olleet antoisia, koska on tullut ilmi, ettei oikeusavun antaminen ole välttämättä Venäjän viranomaisista kiinni vaan lainsäädännöllisistä esteistä. Joissakin rikoksissa esimerkiksi näyttökysymykset ovat aivan erilaiset kuin Suomessa. Esimerkiksi jotta Venäjällä ylipäätään tulee tuomituksi huumausainerikoksesta, huumausaine pitää löytyä hallusta, kun vastaavasti Suomessa saattavat kanssaepäiltyjen kertomukset, laboratoriolausunnot takavarikoista ja telekuuntelu riittää.

– Myös esimerkiksi takavarikot ovat siellä hankalia ja vaativat tällä hetkellä Moskovan pääsyyttäjänviraston hyväksyntää. Käytännön asioiden nopea hoitaminen saattaa siis olla melko hankalaa. Minun on kuitenkin siellä työskennellessäni noudatettava Venäjän lakia, enkä voi lähteä oikomaan pykäliä.

Yksi keskeinen tavoite hänen mukaansa työssä on se, että rikosvastuu saataisiin kohdennettua sillä lailla, että kukin tuomittaisiin omassa kotimaassaan. Eli poliisien ja miliisien esitutkintayhteistyönä – johon usein on jo kytketty syyttäjät mukaan – kiinniotot tapahtuisivat sillä tavalla, että venäläistä huumekuriiria ei päästetä Suomeen vaan hänet otettaisiin kiinni Venäjän puolella. Siihen mennessä saatu näyttö riittää yleensä Suomessa syyteharkintaan viemiseen.

Eija Velitski palaa Suomeen 2006 lopussa. Sitä ennen hän aikoo kartoittaa vakavan rikollisuuden tutkintamenetelmiä ja lainsäädännön eroavaisuuksia, jotta jo oikeusapupyyntöjä tehtäessä pystyttäisiin tietämään, missä laajuudessa apua kannattaa pyytää.

Hän kertoo, että luuli tietävänsä minne menee, mutta ei siihen kuitenkaan osannut varautua. Tärkeää on osata kieltä ja tuntea kulttuuria ja tapoja. Pääsääntöisesti venäläiset ovat erittäin ystävällisiä, mutta kuitenkin luottamus oikeusviranomaisten kanssa täytyy hankkia omalla työllään. Sen saamisen jälkeen heidän kanssaan on helppo tehdä töitä. Yleensä asioiden hoito edellyttää aina henkilökohtaista tapaamista ja neuvotteluja. Tietenkin jokapäiväinen elämä on siellä ihan toista kuin Suomessa ja siihen täytyy valmistautua. Töissä sen sijaan käytännön ongelmia ei juuri ole ollut ja pääkonsulaatin uudet tilat ovat suorastastaan upeat.

– Koskaan en ole katunut sinne lähtemistä, päinvastoin. Kokemus on ollut rikastuttava: on päässyt näkemään ja kokemaan paljon sellaista, mikä ei olisi mahdollista, jos ei eläisi siinä maassa.

 
Julkaistu 15.12.2005