Jussi Matikkala

Uusi tahallisuus?

Tahallisuus peruskäsitteenä rikosoikeudessa.

Tahallisuus on yksi keskeinen rikosoikeuden peruskäsite. Rikokset ovat rangaistavia vain tahallisina, ellei rangaistussäännöksestä erikseen ilmene, että tuottamuskin riittää. Ja silloin kun tuottamuskin riittää, tahallisuus johtaa kuitenkin ankarampaan rangaistukseen. Koska tahallisuus usein muotoaa rangaistavan menettelyn aluetta, rikosoikeudellisten syyksilukemiskysymysten parissa toimivien on tiedettävä, mitä tahallisuus on. Tahallisuus on toki myös arkielämän käsite, mutta sen rikosoikeudellinen sisältö ei palaudu täysin arkikieliseen käyttöön.

Tahallisuuden ala heijastuu (törkeän) tuottamuksen rankaisemisen tarpeellisuuteen. Mitä laajempi tahallisuus on, sitä vähemmän on periaatteessa tarvetta kriminalisoida kyseinen käyttäytyminen myös (törkeän) tuottamuksellisena. Toinen asia on, että varsinkin rikoslain ulkopuolisiin rikkomustyyppisiin tekoihin on usein tehokkuussyistä liitetty rangaistavuus myös tuottamuksellisena.

Tahallisuuden "riidattomaan" alueeseen on perinteisesti tavattu lukea kielletyn seurauksen, esimerkiksi toisen kuoleman, aiheuttaminen tarkoituksellisesti. Sama koskee relevanttien seikkojen pitämistä varmana tai niiden tietämistä (jolla tosin toisinaan on ymmärretty tahallisuutta yleensä). Tahallisuus on kuitenkin yleensä vielä tätä laajempi.

Miten siis tämä tahallisuuden alin aste tulee luonnehtia? Tähän on oikeustieteessä jo pitkään etsitty vastausta. On syntynyt joukko tahallisuuden ja tuottamuksen välistä rajanvetoa koskevia malleja tai teorioita. Ne pyrkivät vastaamaan kysymykseen siitä, oliko esimerkiksi toista vatsaan puukolla iskeneellä tahallisuus jopa suhteessa kuolemaan, jolloin hänet tuomitaan tapon yrityksestä (tai kuoleman seuratessa taposta), vai syyllistyikö hän törkeään pahoinpitelyyn (kuoleman seuratessa lisäksi kuolemantuottamusrikokseen). Tai oliko 14-vuotiaan kanssa seksuaalisesti tekemisissä olleella tahallisuus suhteessa siihen, että partneri oli alle 16-vuotias, kun hän oli havainnut partnerin olevan melko nuori, mutta oli tarkoituksellisesti jättänyt selvittämättä tämän iän pysyäkseen näin varmemmin edesvastuun ulottumattomissa.

Voidaan sanoa, että kaiken tahallisuusvastuun perustava edellytys on, että tekijä on tekohetkellä ymmärtänyt, että hänen tekonsa saattaa johtaa tiettyyn seuraukseen ja/tai että tietyt olosuhteet saattavat olla käsillä. Mutta tämä on vasta välttämätön, ei vielä riittävä edellytys. Riskinmieltäminen sellaisenaan merkitsee vasta tiedostettua tuottamusta. Peruskysymys on, mitä lisää siis tarvitaan, jotta kyse olisi tahallisuudesta? Perinteinen tahallisuuden alinta astetta määrittävä malli, nk. positiivinen tahtoteoria, lähti siitä, että tuo lisätekijä on seurauksen/olosuhteen hyväksyminen tai välinpitämätön suhtautuminen siihen. 1970-luvulta alkaen vahvaan asemaan nousi todennäköisyystahallisuus, joka edellyttää seurauksen/olosuhteen pitämistä varsin todennäköisenä.

Tahallisuus ja rikoslainsäätäjä

Koska tahallisuus muotoaa rangaistavan alaa, voidaan rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen katsoa puhuvan sen puolesta, että tahallisuudesta otetaan riittävät säännökset lakiin. Näin asia nähtiin myös rikoslain kokonaisuudistuksessa. Tahallisuuskysymykset kuuluvat rikosoikeuden yleisten oppien asioihin, joita koskeva uudistuspaketti tuli voimaan vuoden 2004 alussa.

Asiaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/2002) ehdotettiin lakiin otettavaksi tahallisuuden määritelmä, jossa tahallisuuden alarajan perusti relevantin seikan pitäminen varsin todennäköisenä. Lakivaliokuntakäsittelyssä tilanne kuitenkin vielä muuttui. Valiokunta katsoi, että seuraustahallisuuden määritteleminen ei ole niin vaikeaa tai kiistanalaista kuin "rikostyypeittäin vaihtelevan" olosuhdetahallisuuden. Ehdotetun säännöksen oli katsottu soveltuvan erityisen huonosti talousrikosten olosuhdetahallisuuteen ja voivan nostaa niiden tahallisuuskynnystä. Niinpä määritelmäsäännös (RL 3:6) todennäköisyystahallisuuksineen rajattiin koskemaan seuraustahallisuutta. Olosuhdetahallisuus taas jäi oikeuskäytännössä arvioitavaksi, jolloin huomioon on myös otettava tunnusmerkistöerehdystä koskeva säännös (RL 4:1).

Lakivaliokunnan perusteet ilmensivät yhtä tärkeää tahallisuuden ulottuvuutta: voi olla, että tahallisuuden sisältö ei kaikissa rikostyypeissä ole sama. Vaadittava mielletty todennäköisyys ehkä vaihtelee, ja kenties toisissa rikoksissa sovelletaan myös esimerkiksi hyväksymis- tai välinpitämättömyyskriteereitä, toisissa taas ei. Tämä tuo omat ongelmansa lainsäädäntötyöhön. Jos oikeustila halutaan säilyttää ennallaan, saattaa sen vangitseminen määritelmäsäännökseksi edellyttää, että käytetään varsin väljiä sanankäänteitä. Seurauksena saattaa olla säännöksen konkreettisen ohjausvaikutuksen väheneminen olemattomiin. Pelkiksi koristeiksi pykäliä ei tarvita.

Myös Ruotsissa ja Norjassa etsittiin samoihin aikoihin vastausta samaan kysymykseen kuin meillä. Maat hyödynsivät myös lainvalmistelutyössä tietoja toistensa oikeustilasta. Ongelmakysymykset ovat suunnilleen samat. Kaikki päätyivät lainsäädäntökysymyksessä erilaiseen tulokseen. Norjassa on käynnissä rikoslain kokonaisuudistus, joka – päin vastoin kuin meillä – aloitettiin yleisistä säännöksistä eikä eri rikoslajeista. Norjassa hyväksyttiin tahallisuusmääritelmä, jossa hyödynnetään sekä todennäköisyystahallisuutta että positiivista tahtoteoriaa. Norjalaisen määritelmän mukainen tahallisuus on jonkin verran laajempi kuin RL 3:6:ssä, ja sen soveltamisala on yleinen eikä esim. rajoitu seuraustahallisuuteen. Ruotsissa puolestaan esitettiin lakiin eräänlaiseen kvalifioituun todennäköisyystahallisuuteen pohjautuvaa tahallisuusmääritelmää oikeuskäytännössä vahvassa asemassa olleen mutta oikeuskirjallisuudessa voimakkaasti arvostellun rajanvetomallin tilalle. Ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty, ja lainsäätäjä jätti rajanvedon edelleen oikeuskäytännölle.

Seuraustahallisuuden alaraja määräytyy meillä siis RL 3:6:n ja "varsin todennäköisenä" pitämisen mukaan. Entä paljonko on "varsin" todennäköinen? Valitettavasti HE mahdollistaa tässä yhtä useamman tulkintalinjan. HE ei kuitenkaan ole asiassa ainoa tulkintaperuste. Hyviä syitä on lähteä siitä HE:n tavoitteesta, että seuraus on varsin todennäköinen kun sen syntyminen on todennäköisempää kuin sen syntymättä jääminen (= ns. yksinkertainen todennäköisyys).

Olosuhdetahallisuus jäi oikeuskäytännön ja RL 4:1:n varaan. RL 4:1:n mukaan teko ei ole tahallinen, jos tekijä ei ole "selvillä" relevanteista seikoista, kuten siitä, että partneri on alle 16-vuotias. Lakivaliokunta siis halusi, että olosuhdetahallisuudessa ei oltaisi sidoksissa "varsin todennäköiseen". Voidaan kuitenkin kysyä, mahdollistaako RL 4:1:n selvilläolokriteeri tahallisuuteen päätymistä RL 3:6:n yksinkertaista todennäköisyystahallisuutta matalammalla mieltämisellä. Olosuhdetahallisuuden sisällöstä onkin esitetty jo useita tulkintoja, joista eräät näyttävät olevan lähempänä, toiset kauempana RL 4:1:n sanamuotoa. On syytä muistaa, että lain sanamuotoa ei voida syytetyn vahingoksi ylittää edes selvien esityötavoitteiden voimalla.

Vaikka sekä seuraus- että olosuhdetahallisuuden sisällöstä voidaan esittää perusteltuja tulkintoja, ei voida olla tyytyväisiä siihen, että tuoreen lainsäädäntötuotteen sisältö ei ole keskeisissä kysymyksissä riittävän selvä.

Tahallisuus on näytettävä toteen

Tahallisuusvaatimuksen reaalinen merkitys ei riipu pelkästään tahallisuuden aineelliselle sisällölle asetettavista vaatimuksista. Yksi keskeinen näkökulma tahallisuuskysymyksissä on näytöllinen ulottuvuus. Kenellä on todistustaakka ja kuinka korkea näyttökynnys on? Saadaanko hyödyntää näytöllisiä presumtioita?

Lähtökohta on selvä. Rikosasiassa syyttäjän tulee näyttää toteen seikat, joihin syyte perustuu, siis myös tahallisuus. Näytön pitäisi olla niin vahvaa, ettei syyttömyydestä jää järkevää epäilyä. Ongelmana on, että vain tekijä itse – jos hänkään – voi "nähdä päänsä sisään" ja olla selvillä mieltämisistään ja tahtomisistaan. Tahallisuus on siis sangen pulmallinen rikosprosessuaalinen todistusteema. Toisinaan tahallisuus on niin selvä, että se voidaan "lukea" itse teosta. Usein ollaan kuitenkin suurten ongelmien edessä. Jonkinlaista apua tarjoavat esimerkiksi erilaiset kokemussäännöt siitä, mitä ihmiset yleensä kyseisenlaisessa tilanteessa mieltävät. Erityiskysymyksiä liittyy tilanteisiin, joissa tekijä oli tekohetkellä päihtynyt tai psyykkisesti poikkeava.

Seuraustahallisuutta (RL 3:6) ja tunnusmerkistöerehdystä (RL 4:1) koskevien säännösten ohella lakiin otettiin tahallisuusproblematiikkaan niin ikään liittyvät säännökset kieltoerehdyksestä (RL 4:2) ja vastuusta vapauttavaa seikkaa koskevasta erehdyksestä (RL 4:3). Jatkossa tulee mm. lainkäytössä otettavaksi kantaa moniin säännösten suhteita koskeviin kiinnostaviin rajankäyntikysymyksiin. Yksi sellainen on kysymys siitä, milloin oikeudellista seikkaa koskeva erehdys on tunnusmerkistöerehdys, jolloin tahallisuusvaatimus jää täyttymättä, milloin taas kieltoerehdys, joka vain poikkeuksellisesti vapauttaa rikosoikeudellisesta vastuusta.

Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan Tahallisuudesta rikosoikeudessa. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja A 263.

 
Julkaistu 15.12.2005