Kauko Aromaa

UHANALAINEN OIKEUDENHOITO

Savon Sanomat kirjoitti 6.5.2005 käräjäoikeuksien laamanneille tekemänsä kyselyn perusteella, että kahdessa käräjäoikeudessa kolmesta on havaittu oikeusjuttuihin liittyviä uhkailutilanteita puolentoista viime vuoden aikana. Suurin osa uhkauksista kohdistui todistajiin, mutta myös muun muassa asianomistajia, tuomareita ja syyttäjiä uhkailtiin. Moni tuomari totesi käsityksenään, että valtaosa uhkailuista jää pimentoon. Istunnon ulkopuolisista tapahtumista ei usein tule tietoa viranomaisille.

Helsingin Sanomissa selostettiin 13.11.2005 Poliisiammattikorkeakoulussa tehtyä oppilastyötä, joka koski todistajien uhkailua ja painostusta. Siinä todettiin rikosilmoitusaineiston perusteella, että todistajia uhkaillaan ja painostetaan sekä rikosjutun kuluessa että sen jälkeen. Arvioitiin, että todistajien uhkailu yleistyy jatkuvasti ja että suurin osa uhkailuista jää piiloon.

Kummankin selvityksen tulokset ovat samansuuntaisia kuin vuonna 1999 tuomareille ja syyttäjille tekemässämme kyselytutkimuksessa, jota selostetaan tässä numerossa. Tämä tutkimus noudatti yleisen ns. rikosuhritutkimuksen lähestymistapaa, jossa kysyttiin vastaajan omia uhrikokemuksia. Vastaajat kertoivat uhkailua ja väkivaltaakin jonkin verran esiintyvän. Merkillepantavaa oli myös, että ongelmatilanteista ei juuri koskaan tehty rikosilmoitusta.

Ei ole uutta tai yllättävää, että oikeudenhoitoon yritetään vaikuttaa tavoilla, jotka voidaan nähdä epäeettisinä, epäasiallisina tai laittomina. Ilmeisin tällainen toimintatapa on väkivalta ja sillä uhkaaminen, joka on tarkoitettu häiritsemään tai halvaannuttamaan lainkäyttöä tai muuttamaan meneillään olevan prosessin tulosta – tai jolla kostetaan jo toteutettu virkatoimi. Myös muita menetelmiä voidaan käyttää samassa tarkoituksessa, esimerkiksi painostusta, kiristystä ja lahjontaa.

Uutta on se, että näistä ongelmista hankitaan systemaattista tietoa. Suomessa on vasta suhteellisen hiljattain alkanut esiintyä tietoja poliiseihin, syyttäjiin ja tuomareihin kohdistuneesta laittomasta vaikuttamisesta. Ongelmia ei ole aina haluttu tuoda julkisuuteen. Esimerkiksi poliisiin kohdistuneita uhkia on selvitetty sekä 1990-luvun alussa että aivan hiljattain, mutta tietoja ei ole julkaistu. Perusteluna on voinut olla huoli siitä, että oikeudenhoitoon kohdistuvan painostuksen ja kostotoimien käsittely julkisuudessa voi tarjota virikkeitä ja toimintamalleja muille. Tiedon pimittäminen ei kuitenkaan ole hyväksyttävää. Jos ongelma on todellinen, tehdään se salaamalla karhunpalvelus uhreille. Ongelmatilanteita koskevan tiedon julki tuleminen pakottaa toimenpiteisiin. Lisäksi ongelmien olemassaolon myöntäminen tekee mahdolliseksi löytää suojaus-, torjunta- ja ratkaisukeinoja. Onnistuneita ratkaisuja voidaan myös opettaa muille, joita sama riski koskee.

Suomessa syyttäjät ja tuomarit ovat voineet pitkään nauttia suhteellisen turvallisesta ja kunnioitetusta asemasta. Siksi heillä ja heidän työpaikoillaan ei ole kovin hyviä valmiuksia toimia tällaisten ongelmien ilmaantuessa. Koska ongelma on tyypillisesti piilossa, voi myös olla käytännössä mahdotonta käsitellä sitä työpaikan turvallisuus- ja ilmapiiriongelmana. Sillä on nimittäin selvästi taipumus jäädä yksittäisen uhrin henkilökohtaiseksi ongelmaksi, joka halutaankin kätkeä.

 
Julkaistu 15.12.2005