Riikka Kostiainen

Rikosprosessin kestoon kilpistyy moni asia

Kriminaalipolitiikan vaikuttajia -sarjassa on haastateltavana rikosasianajaja Riitta Leppiniemi. Hän pitää rikosprosessin suurimpana ongelmana sen pitkää kestoa. Haittoja siitä koituu niin rikoksen uhrille kuin siitä epäillyllekin. Lisäksi hänen mielestään oikeusprosessia pitäisi saada painotettua enemmän käräjäoikeuteen.

Riitta Leppiniemi on hoitanut rikosjuttuja 16 vuotta asianajotoimistossa. Hän on myös Suomen Asianajajaliiton varapuheenjohtaja ja on osallistunut moniin oikeusministeriönkin työryhmiin. Leppiniemi hoitaa kaikenlaisia rikosjuttuja sekä asianomistajan että epäillyn avustajana. Lisäksi hän on erikoistunut perhe- ja perintöoikeuteen. Suuntautumisensa hän on valinnut tietoisesti ennen kaikkea siksi, että haluaa olla oikeudenkäyntiasianajaja.

– Minulla ei ole sellaista periaatetta, etten kategorisesti hoitaisi esimerkiksi seksuaalirikoksia tai puolisoon kohdistettuja väkivallantekoja. Uran alkuaikoina olen kerran kieltäytynyt ottamasta yhden erittäin raa'an raiskausjutun sillä perusteella, etten uskonut pystyväni hoitamaan sitä päämiehen puolesta parhaan kykyni mukaan. Jos oma elämäntilanne vaikuttaisi jutun hoitamiseen, esimerkiksi itsellä olisi sen ikäinen lapsi kuin on ollut raa'an teon kohteena, asianajaja ei saa ottaakaan juttua. Joskus tietysti joutuu kieltäytymään, koska sattuu esteellisyyksiä, hän kertoo.

– Usein tulee esille tämä kysymys, että puolustatko sinä kaikkea. Kysymyshän ei ole siitä. En minä päämiestäni puolustaessa hyväksy tekoa, jonka hän on mahdollisesti tehnyt. Jos päämies kiistää teon, rikosasianajajan tehtävä on pyrkiä saamaan syyte hylätyksi. Joka tapauksessa kiisti tai myönsi hän sen, pitää katsoa, että päämiestä ei tuomita enemmästä kuin hän on tehnyt eikä ankarampaan rangaistukseen kuin normaali oikeuskäytäntö edellyttää.

Yksi asianajajien hartaista toiveista on päästä juttuun heti alussa mukaan. Leppiniemi nostaa esille seksuaalirikokset. Nykyään on säännökset siitä, millä tavalla lapsen puhuttaminen pitää tehdä ja miten epäillylle tulee mahdollistaa kysymysten esittäminen asianomistajalle ja mahdollisille todistajille, jotka myös usein ovat lapsia. Kun epäilty sitten hankkii avustajan ja tämä huomaa, ettei kaikkea olennaista ole kysytty, lasta voidaan joutua kuulemaan uudestaan. Samoin lisätutkintaa voidaan joutua tekemään talousrikoksissa, jos avustaja tulee mukaan vasta esitutkinnan valmistuttua. Leppiniemen mielestä olisi kaikkien etu, että asianajaja tulisi mukaan aikaisessa vaiheessa. Poliisin pitäisikin sanoa useammin asianosaiselle, olkoon hän asianomistaja tai epäilty, että nyt on aika hankkia avustaja.

Leppiniemi kertoo, että asianajajan työ on muuttunut valtavasti 16 vuodessa alioikeusuudistuksen ja suullisen, keskitetyn prosessin myötä. Kun hän aloitti, juttuja lykättiin kerta toisensa jälkeen ja kirjoitettiin runsaasti kirjelmiä. Suppeissa jutuissa nykyään kaikki on suullista prosessia. Esimerkiksi tavallisessa pahoinpitelyjutussa, jossa on syytetty ja asianomistaja ja yksi tai kaksi todistajaa, nykyinen järjestelmä on hänestä aivan loistava. Kaikki henkilöt saadaan kuultua saman tien, eikä kuten aikaisemmin viikkojen välein, jolloin pahimmassa tapauksessa tuomari tai ainakin lautamiehet vaihtuivat kesken prosessin.

– Ongelmaksi on puolestaan on tullut, varsinkin pääkaupunkiseudulla, juttujen peruuntuminen ja se että suullinen prosessi puhdasoppisena on hankala laajoissa ja vaikeissa jutuissa. Onneksi nykyään isoa juttukokonaisuutta voidaan pilkkoa ja loppulausuntoja tai kommentteja todistajan kertomasta voidaan antaa päivän tai jonkin asiakokonaisuuden päätteeksi, hän kiittelee.

Pitkä kokonaisaika ongelma

Riitta Leppiniemi pitää rikosprosessin pahimpana ongelmana sen kestoa. Esimerkiksi asianomistajalle on suuri merkitys sillä, milloin tekijä joutuu vastuuseen ja milloin hän itse saa korvauksen. Pitkä kokonaisaika on ongelmallinen kaikissa jutuissa, mutta erityisen hankala se on seksuaalirikoksissa. Jos asianomistaja on päättänyt rikosilmoituksen tehdä, oikeudenkäynnillä on hänen eheytymiselleen suuri merkitys. Jokainen asian käsittelyvaihe myös repii haavaa auki. Kesto korostuu myös talousrikoksissa, joissa tutkinnat saattavat kestää vuosia ja syyteharkintakin pitkän aikaa, ja koko ajan epäilty joutuu elämään epätietoisuudessa jatkosta. Lisäksi kesto on hankala, jos juttu saa julkisuuden kiinnostuksen.

– Kun kuitenkin tiedetään, missä ajassa jokin asia saadaan tehtyä, pitäisi ehkä olla aikaraja, mihin mennessä jutun pitäisi tulla käsitellyksi - poikkeukselliset jutut tietysti erikseen. Kestoon tietysti liittyy monenlaisia asioita, mutta voisi kuvitella, että käsittely olisi nopeampaa, jos virkoja olisi enemmän. Varmasti yksi ongelmakohta onkin raha ja oikeudenhoidon resurssit.

Erityisesti nuorille pitkä käsittelyaika on ongelmallinen. Nykyään on tosin säännökset, että nuoren juttu pitäisi ottaa käräjäoikeudessa tietyssä ajassa esille, mutta esitutkinta- tai syyteharkintavaiheessa ei ole aikarajaa. Leppiniemi toivoo, nuorten kohdalla ei siirryttäisi suunniteltuun kirjalliseen prosessiin.

– Sillä on suuri merkitys, että nuoren lainvastaiseen toimintaan puututaan nopeasti ja että hän on itse oikeudessa ja että tuomio annetaan heti eikä kansliassa. On tärkeää, että puheenjohtaja kertoo rangaistuksen tai jos ensikertalaista ei rangaista, mitä sitten jatkossa tapahtuu. Pienimuotoisen puhuttelun pitäminen on mielestäni nuorille tarpeen, ja yleensä näin tietysti toimitaankin.

Käräjäoikeuden kokoonpanon vahvistaminen useammin

Toinen tärkeä asia Leppiniemen mielestä on, että rikosprosessin pitäisi painottua käsittelyyn käräjäoikeudessa. Siellä pitäisi olla vahvennettuja kokoonpanoja useammin. Käräjäoikeudessa on tosin lautamiehiä, mutta lähtökohtaisesti vakavassakin rikosjutussa on usein vain yksi käräjätuomari. Hovioikeudessa juttua käsittelee kolme ja korkeimmassa jo useampikin oikeusoppinut. Hän uskoo, että jutuista valitettaisiin vähemmän, jos käsittely olisi perinpohjaista.

– Hovioikeuteen meno lisää aina prosessin pituutta. Asianajajaliitto on vastustanut seulontaa ja hovioikeuteen valittamismahdollisuuden rajoittamista, ja olen samaa mieltä. Jutun pitäisi kuitenkin jalostua - ei ole mieltä käsitellä sitä täysin samassa laajuudessa ja samoilla väitteillä kuin käräjäoikeudessa. Toisaalta tietysti jos näyttöä pitää arvioida, ei sitä muuten voi tehdä kuin kuulemalla ihmisiä uudelleen, Leppiniemi pohtii.

Kolmanneksi ongelmaksi hän nostaa suosikkipuheenaiheensa, tiedonpuutteen. Suomessa on Euroopan parhaiten järjestetty asianomistajan asema, mutta ihmiset eivät tiedä sitä. Oikeusministeriö on tietenkin julkaissut oppaita rikoksen uhreille, mutta jo peruskoulussa pitäisi opettaa enemmän oikeudellisia perusasioita.

– Monesti asianomistaja kokee epätasapainoa ja tuntee, että järjestelmä suojaa syytettyä eikä häntä. Usein se johtuu siitä, että vakaviakin rikoksia käsitellään niin, ettei asianomistajalla ole avustajaa, kun taas vastaajalla yleensä on. Ihmiset eivät tiedä, että lähtökohtaisesti asianomistajan oikeudenkäyntikulut maksaa aina joku muu: heillä voi olla oikeusturvavakuutus, tai jos he ovat vähävaraisia tai keskituloisia, he saavat oikeusavun ainakin osittaisena, ja jos vastaaja tuomitaan, tämä maksaa oikeudenkäyntikulut. Lisäksi Valtiokonttori maksaa korvauksia kivusta ja särystä, pysyvästä viasta ja haitasta sekä kärsimyksestä ja korvaa kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.

Lisäksi hänestä on tärkeää kiinnittää prosessissa huomiota ihmisen kohteluun. Rikoksesta syytettyäkin pitää kohdella asianmukaisesti. Asianosaisten pitää kokea, että heidän asiansa käsitellään asianmukaisesti ja tarpeeksi laajasti ja että heitä kuunnellaan. Silloin he paljon helpommin hyväksyvät heille epäedullisenkin ratkaisun ja ovat siitä valittamatta.

Vankila ei saa olla säilytyspaikka

Leppiniemen mukaan asianajajien mielipiteistä tulee kriminaalipoliittiseen keskusteluun lisäarvoa siitä, että he ovat päivittäin tekemisissä joko väitetyn rikoksentekijän tai uhrin kanssa. Tietenkin päämiesten mielipiteet rangaistusten tasosta riippuvat hyvinkin paljon heidän omasta asemastaan. Asianomistaja on oikeutettu siihen, että tekijä saa rangaistuksen, mutta kovemmilla rangaistuksilla ei rikollisuutta poisteta.

– Harvan asiakkaani vankila on parantanut, tosin moni heistä on sen jälkeen pystynyt elämään yhteiskunnassa sen sääntöjen mukaisesti. Erityisesti nuorille ehdottoman vankeusrangaistuksen pitäisi olla viimeinen keino. Meillä onkin nuorisorangaistus ja ehdottoman sijasta vielä yhdyskuntapalvelumahdollisuus. Paljon enemmän kuin nykyään pitäisi panostaa ihmisen hoitamiseen; vankila ei saisi olla pelkkä säilytyspaikka. Vankilassaoloaikana pitäisi järjestyä työpaikka, asunto ja päihdehoito. Uusi vankeuslaki tietysti tuokin korjaavaa toimintaa vankilaan, jos vain annetaan resurssit tehdä niin, hän painottaa.

Bodomin mediamyllerryksessä

Riitta Leppiniemi on tullut käytännössä kaikille mediasta tutuksi sen jälkeen kun hän ryhtyi puolustamaan Bodominjärvellä 1960 tapahtuneesta kolmoismurhasta syytettyä Nils Gustafssonia. Oikeushan totesi tämän sitten syyttömäksi. Median kiinnostus Bodom-oikeudenkäyntiin ei sinänsä yllättänyt, mutta se yllätti, että juttua seurattiin herkeämättä joka päivä koko käsittelyn ajan. Myös kansalaisten suuri kiinnostus yllätti. Hän on saanut satoja viestejä kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Leppiniemi arvioi, että kansalaisille tulee tämäntyyppisten juttujen seuraamisessa ongelmaksi, että julkisuus on melko yksipuolista. – En sano, etteikö media saisi ja etteikö sen pitäisikin kertoa, mitä viranomaiset sanovat, mutta toisen puolen kertominen ei aina tule esille. Yksi syy on, että asianajaja voi kommentoida juttua vain siinä laajuudessa kuin päämies sen sallii. Lisäksi materiaali on salaista valmisteluistuntoon saakka ja puolustuksella oleva materiaali on vähäistä esitutkinnan aikana. Kansalaisilla on myös suuri luottamus poliisiin, ja kun se kertoo epäilystä, ihmiset eivät miellä, mikä se syytä epäillä -kynnys on verrattuna muihin kriteereihin. Pitkään julkisuudessa olevissa, hankalissa jutuissa, tasapaino ei ehkä toteudu.

Hän uskoo kuitenkin, että Bodom-juttu on lisännyt kansalaisten tietämystä oikeusprosessista. Ainakin vaiheiden erot ovat luultavasti tulleet uutisoinnissa selkeästi esille: se että poliisi tutkii ja lähettää esitutkintamateriaalin syyttäjälle, joka sitten tekee syyteharkinnan ja että käräjäoikeus ottaa näytön vastaan ja ratkaisee sen, onko syyllinen vai syytön.

– Prosessi itse oikeudenkäynnissä meni pääsääntöisesti normaalisti. Joitain asioita ehkä sanottiin sen takia, että juttu oli niin paljon mediassa. Esimerkiksi en minä yleensä aloita rikosjutuissa asiaesittelyä muistuttamalla, että syyttäjällä on näyttövelvollisuus. Silloin kuitenkin jotkut toimittajat kyselivät minulta, millä päämieheni osoittaa itsensä syyttömäksi. Oikeuskäsittely oli hyvin perinpohjainen, kuultiin laaja näyttö ja mahdollisimman paljon aikalaisnäyttöä. Lisäksi siinä tuli varsin perinpohjainen ja hyvin perusteltu tuomio.

Leppiniemen mielestä Bodom osoitti ainakin sen, että teknisten apuvälineiden vaikutusta pitäisi miettiä ja keskustella myös kuulusteluvideointien julkisuudesta tai nauhoittamisen aikaan saamasta julkisuudesta.

– Esimerkiksi kun päämieheni kaikki kuulustelut tutkintavankeusaikana oli videoitu ja kun sitten videolla sanottu oli sanasta sanaan kirjoitettu pöytäkirjaan, myös videot olivat julkisia. Ne laitettiinkin nettiin, ja kuvaa esitettiin jo saman tien televisiouutisissa. Lisäksi media sai nauhoittaa oikeudenkäynnin suorana, jolloin todistajien ja päämieheni kertomisia esitettiin hyvin nopeasti televisiouutisissa ja varmaan myös radiossa. Sinänsähän oikeudenkäynnit ovat julkisia ja esimerkiksi todistajanauhoja voi tilata, mutta silloin ne eivät mene suorana.

 
Julkaistu 15.12.2005