Matti Laine

Miksi he lopettavat?

Rikollisuutta selittävät teoriat ja mallit voidaan karkeasti jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat näkemykset, joiden mukaan rikollisuus on varsin pysyvä ilmiö yksilötasolla. Toisessa rikoksentekijät jaetaan kahteen ryhmään, joista toisen rikollisuus on jatkuvampaa laatua. Kolmas malli uskoo siihen, että muutokset ovat mahdollisia ja rikollisuudesta luopumista myös tapahtuu.

Selkeimpiä esimerkkejä ensimmäisestä on Michael Gottfredsonin ja Travis Hirschin (1990) esittelemä itsekontrolliteoria. Kirjoittajien mukaan rikollisuuden lajityypittelyä ei enää kriminologiassa tarvita; teoria pätee kaikkialla ja kaikkiin rikoksiin. Keskeinen selittävä tekijä on alhainen itsekontrolli.

Rikollisuuden Gottfredson ja Hirschi määrittelevätkin laajasti. Rikoksia ovat "kaikki pakon ja petoksen kautta toteutettavat toimet, joilla pyritään omien etujen ajamiseen". Tekijät kiistävät perinteiset positivistiset syyselitykset. Rikollisuus ei ole vertaisryhmäsosialisaation, kulttuurin tai positiivisen oppimisen tuote, koska rikollisissa esiintyvät luonteenpiirteet estävät ammatillista ja koulutuksellista kehittymistä, ehkäisevät kahdenvälisiä ihmissuhteita, heikentävät fyysistä kuntoa, eivätkä tämän vuoksi edesauta minkäänlaisten sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä.

Tärkeintä on siis itsekontrolli, joka syntyy teorian esittäjien mukaan lapselle jo suhteellisen varhaisessa iässä, yleensä lähellä kahdeksatta ikävuotta. Kun tuo itsekontrolli on lapseen kehittynyt, se säilyy suhteellisen muuttumattomana loppuelämän. Itsekontrollin määrä on suhteessa rikosten määrään.

Miten itsekontrolli sitten syntyy? Hirschin ja Gottfredsonin mukaan vanhemmuuden laatu on tässä keskeisellä sijalla. Hyvissä perheissä itsekontrolli kehittyy ja huonoissa se jää alhaiseksi. Vanhemmat, jotka huolehtivat ja välittävät lapsestaan, valvovat tämän käyttäytymistä, havaitsevat nopeasti mahdolliset ongelmat ja reagoivat siihen välittömästi sopivalla rankaisemisella. Tässä ei tarkoiteta julmaa ruumiillista kuritusta, pelkkä vanhempien paheksuminen usein riittää. Näin lapsi oppii siirtämään tarpeidentyydytystään. Hän oppii myös huomioimaan toiset ihmiset. Alhainen itsekontrolli siirtyy myös sukupolvelta toiselle, koska sen omaavat ihmiset eivät pysty, eivätkä viitsi kasvattaa lapsiaan johdonmukaisella tavalla.

xxx

Toista mallia voidaan kutsua "kahden polun teoriaksi". Siitä esimerkkinä voidaan mainita amerikkalaisen psykologin Terry Moffitin biososiaalinen teoria, jota jo aiemmin on esitelty tämänkin lehden palstoilla. Moffitin (1993) mukaan on olemassa kahdenlaisia rikoksentekijöitä "nuoruuteen rajoittuvia" ja "läpi elämän pysyviä". Näitä rikollisuustyyppejä tulisi selittää erikseen. Ensimmäisen kohdalla on usein kysymys "sosiaalisesta jäljittelystä", jolla pyritään saamaan aikuisten status, silloin kun siihen ei ole vielä lainmukaisia keinoja. Pysyvän rikollisuuden taustalla sen sijaan ovat selkeämmin biologiset ja neuropsykologiset tekijät, jotka liittyvät mm. kielitaitojen oppimiseen.

Lee Ellisin (esim. 2005) evolutiivinen mieshormoniteoria (ENA) jakaa myös rikoksentekijät kahteen ryhmään. Kaikille miehille yleinen ongelmakäyttäytyminen nuoruudessa johtuu testosteronin ja muiden mieshormonien tuottamasta "kilpailu- ja alistamisvietistä". Osa miehistä oppii kuitenkin myöhemmin ilmaisemaan tätä viettiä vähemmän rikollisella, "sivistyneemmällä tavalla", osalla taas tämä oppiminen on heikkoa. He jatkavat väkivaltaisin ja rikollisin keinoin.

xxx

Lähes samoihin aikoihin, kun Gottfredson ja Hirschi esittivät "yleisteoriansa", tuli julkisuuteen teos, joka on monella tapaa heidän kritiikkiään ja samalla paluuta vanhaan sosiaalisen kontrollin teoriaan. Se edustaa tässä kolmatta mallia. Robert Sampson ja John Laub (1993) lähtivät liikkeelle elämänkulun (life-course) näkökulmasta ja teoriasta. Tuossa näkökulmassa oleellisia kysymyksiä ovat seuraavat: miten ihmisten elämä ja yhteiskunnallinen muutos ovat vastavuoroisesti yhteydessä toisiinsa ja miten varhaisemmat tapahtumat ja vaikutukset säilyvät tai häviävät. Tärkeitä ovat monenlaiset siirtymävaiheet elämässä, kuten lapsuudenkodin jättäminen, työpaikan menettäminen tai vaihtaminen, armeijaan meno tai avioituminen.

Tämä elämänkulkuun liittyvä näkökulma korostaa sitä, miten ihmiset toimivat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa läpi koko elämänsä. He pyrkivät sopeutumaan aktiivisesti ympäristöjen muutokseen etsiessään sekä fyysisiä että sosiaalisia ympäristöjä, jotka ovat palkitsevia ja kilpailukykyisiä. Sama ympäristö voi merkitä eri ihmiselle hyvin erilaisia asioita. Vanhukselle eläminen suurkaupungin rikosalttiissa ympäristössä voi olla uhkaavaa ja pelottavaa, kun se nuorelle teini-ikäiselle voi olla jännittävää ja myös luovaa. Ihmisen persoonallisuus voi olla hyvinkin pysyvä ja muuttumaton, mutta hänen käyttäytymisensä voi vaihdella ympäristöjen ja myös oman elämänkaaren vaihtelujen mukaan. Käyttäytymisen vaihtelusta huolimatta myös heidän strateginen tyylinsä pyrittäessä tavoitteisiin voi pysyä hyvin samankaltaisena (Vila 1994).

Tässä elämänkulussa Sampson ja Laub korostavat epävirallisten sosiaalisten siteiden merkitystä. Juuri näiden siteiden kautta toteutuu erilaisten yhteiskunnallisten laitosten (työ, perhe, koulu) rikollisuutta vähentävä merkitys, eikä suoraan näiden laitosten vaikuttavuuden ikäryhmittäisestä vaihtelusta. Nämä siteet ovat sosiaalista pääomaa. Heikot sosiaaliset siteet eli vähäinen sosiaalinen pääoma ei ole pelkästään yksilöllinen ominaisuus, joka olisi muuttumaton ja johon elämänkulussa tapahtuvat muutokset eivät vaikuttaisi. Esimerkiksi pysyvän työpaikan saaminen, asevelvollisuuden suorittaminen tai kestävän aviosuhteen solmiminen voivat johtaa sellaisten epävirallisten sosiaalisten siteiden muodostumiseen, jotka vastaavasti radikaalilla tavalla vähentävät taipumusta rikolliseen käyttäytymiseen. Käännekohdat voivat toimia myös "irtileikkaavana" elementtinä. Samalla nämä tapahtumat luovat rakenteellisten roolien pysyvyyttä.

Sampson ja Laub väittävät siten, että on olemassa hyvin paljon sellaista yhden yksilön kohdalla esiintyvää vaihtelua aikuisuuden elämänkulussa, jota ei voida selittää alhaisen itsekontrollin pysyvyydellä. Myöhemmin (2003) he ovat myös tuoneet esiin, miten samat tekijät selittävät myös rikollisuuden vähenemistä ikääntymisen myötä. Kysymys ei ole vain biologisesta vanhenemisesta, vaan luopumisen prosessista (desistance), jossa tietyt siirtymäpisteet ja myös institutionaaliset tekijät ovat tärkeitä korrelaatiotekijöitä.1 Tässä muutoksessa yksilöt ovat myös aktiivisia toimijoita, eivät vain passiivisia ympäristön uhreja. Luopumista voidaan myös katua, mutta yksilöt pystyvät hyvinkin realistisesti arvioimaan mitä menettävät, jos palaavat vanhaan "hurvitteluun".

xxx

Sampsonin ja Laubin ajattelua tukee evoluutiopsykologiaan perustuva väkivaltatutkimus. On huomattu, että avioituneella nuorella miehellä on pienempi henkirikosriski kuin naimattomalla. Mutta tämä riski palaa entiselleen eronneiden ja leskien kohdalla eli nämä palaavat samaan, riskin hyväksymisen "mielentilaan", joka vallitsee poikamiesten kohdalla (Daly & Wilson 1997).

Ajatus rikollisen käyttäytymisen pysyvyydestä olisi siten virheellinen tai ainakin vahvasti liioiteltu. Tällöin voi olla kysymys myös eräänlaisesta perspektiiviharhasta. Jos katsomme asiaa "taaksepäin" eli moninkertaisen uusijan näkökulmasta, ilmiö voi näyttää hyvinkin pysyvältä. Mutta jos tarkastelemme "eteenpäin", muutaman rikkeen tehneen lapsen tai nuoren näkökulmasta, mahdollisuuksia voi olla vielä moneen. Sampson & Laub kirjoittavat:

Aikuisten rikoksentekijöiden urakehityksen katsominen taaksepäin liioittelee pysyvyyden esiintymistä. Kun katsotaan eteenpäin nuoruudesta, paljastuu onnistumisia ja epäonnistumisia, näiden joukossa alaikäisiä nuorisorikollisia, joista tulee normaalisti toimivia aikuisia. Tämä on aiemmin mainittu paradoksi: aikuisrikollisuutta näyttää aina edeltävän lapsuuden käytösrikkomukset, mutta useimmista käyttäytymisongelmaisista lapsista ei tule antisosiaalisia tai rikollisia aikuisia.

Ajoitus merkitsee: väärään aikaan sattunut väärä sattuma voi johtaa pahaan. Ja päinvastoin: merkitsevä positiivinen siirtymätapahtuma voi johtaa rikollisuudesta luopumiseen. Vankeinhoidon ja kriminaalihuollon ammattilaiset tuntevat tämän; kaikki "rosvot" eivät palaa takaisin, kuole tai sairastu. Osa vain kummallisella tavalla häipyy jonnekin. Muistaakseni Kauko Aromaa viittasi kauan sitten myös siihen, että kaikkea luopumista ei voida selittää kolmella, usein julkisuutta hyödyntävällä tekijällä (AA, uskonto, hyvä tai häijy nainen). Suomessakin näiden tekijöiden kartoituksessa olisi tutkimuksen paikka.

1 Sampson ja Laub tarkastelivat 55 miehen elämää syntymästä lähelle 70 ikävuotta. Ryhmä kuului siihen 500 miehen joukkoon, jotka olivat mukana Sheldon ja Eleanor Glueckin klassisissa tutkimuksissa (1950, 1968).

 
Julkaistu 15.12.2005