Riku Neuvonen

Vihapuheen sääntely on sananvapauden turvaaja ja rajoittaja

Vihapuheen sääntely on sananvapauden rajoittamista, mutta myös sananvapauden turvaamista estämällä äänekkäimpiä ja aggressiivisimpia viemästä kaikkea puhetilaa.

Vihapuheilmiö on noussut osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Oikeustieteen kannalta käsite on ongelmallinen, sillä lainsäädännössä vihapuhetta ei ole määritelty. Lainsäädäntö ei edes tunne vihaa käsitteenä. Yleispuheessa vihapuhe kattaa useita erilaisia ilmaisuja. Vihapuheen sääntely on sananvapauden rajoittamista, mutta myös sananvapauden turvaamista estämällä äänekkäimpiä ja aggressiivisimpia viemästä kaikkea puhetilaa. Vihapuhekeskustelussa on kysymys nykyaikaisen ihmis- ja perusoikeuksiin nojautuvan demokraattisen oikeusvaltion luonteesta ja rajoista.

Vihapuheeseen on 2010-luvun aikana liittynyt paljon yhteiskunnallista keskustelua. Samalla ilmiö on tuonut esiin ajankohtaisille ilmiöille tyypilliset sivuilmiöt. Yksi on poliittinen halu tehdä vihapuheelle jotain. Tämä on tarkoittanut työryhmän tai hankkeen perustamista. Akateemisessa maailmassa vihapuheen eri muotojen ja osa-alueiden tutkimukselle on annettu verraten paljon rahaa. Vihapuheesta on paljon tutkimusta, raportteja ja hankkeita, mutta ei koordinaatiota. Näin ollen vihapuhe on edelleen hyvin epämääräinen käsite ja ilmiö, johon voidaan ladata erilaisia painotuksia riippuen siitä, mitä asioita halutaan edistää tai vastustaa.

Vihapuhelainsäädäntö tällä hetkellä

Rikoslaissa vihapuheeksi voidaan katsoa kiihottaminen kansanryhmää vastaan, uskonrauhan rikkominen, laiton uhkaus tai kunnianloukkaus. Tähän piiriin kuuluu myös motiivi koventamisperusteena. Samaan kastiin liittyvät myös syrjintärikokset. Nykypäivänä monet näistä teoista toteutuvat sosiaalisessa mediassa.

Vihapuheeksi luokiteltavien tekojen suhde sananvapauteen on moninainen. Suomen rikoslaissa kriminalisoinnit ovat pääosin eduskunnan perustuslakivaliokunnan hyväksymiä. Monet säännökset perustuvat kansainvälisiin sopimuksiin. Näistä keskeinen on YK:n vuonna 1965 hyväksymä sopimus kaikkinaisen rotusyrjinnän kieltämisestä, jonka Suomi ratifioi vuonna 1970. Samassa yhteydessä rikoslakiin säädettiin säännökset kiihottamisrikoksesta ja syrjinnästä. Näitä säännöksiä on sittemmin muutettua useaan otteeseen. Laajemmin taustalla on yleinen YK:n ihmisoikeussopimukseen, Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja länsimäiseen demokratiaan rakentuva ihmisarvon käsite, jonka loukkaamisen rangaistavaksi tekeminen on sallittu sananvapauden rajoite.

Ihmis- ja perusoikeusnäkökulmasta vihapuhetta koskevat säännökset on saatettu voimaan hyväksyttävällä tavalla ja ne perustuvat laajempaan ihmisoikeuskäsitykseen. Vihapuheen ja erityisesti rasismin vastaisia sopimuksia on tehty useita Euroopan neuvoston piirissä ja EU on antanut asiasta puitepäätöksiä. Euroopan ihmisoikeussopimusta valvova Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on myös katsonut monet vihapuheen muodot sananvapaussuojan ulkopuolelle jääviksi ilmaisuiksi.

Pääpaino vihapuhetapauksissa asettuu näin ollen lainsoveltamiseen eli siihen, koska tällaisia tekoja tutkitaan, teoista syytetään ja miten näistä teoista annetaan tuomioita. Toistaiseksi aihepiiristä on annettu yksi KKO:n tuomio vuonna 2012. Vihapuheen sääntelyssä oikeudellisesta näkökulmasta kyse selkeimmin säännösten tulkinnasta, joiden perusteella tehdään tulkinta kohteena olevasta ilmaisusta. Tähän yhdistyy yleisen elämänkokemuksen ja prosessin aikana kertyvä kuva tekijän aikomuksista. Tähän kuvaan liittyy olennaisesti käytetty kieli ja sen synnyttämät mielleyhtymät. Tällöin liikutaan sananvapauden perusalueella. Kyse on mitä ja miten asioita voidaan ilmaista niin, että ei loukata muita oikeuksia.

Vihapuhe sananvapauden väärinkäyttönä

Vihapuhetta koskevassa kokonaisuudessa on kolme erilaista linjaa. Yksi linjoista on motiivi, jolloin rangaistusta kovennetaan, koska teolla on pyritty tietyn ihmisryhmän edustajan tai edustajien oikeuksien loukkaamiseen. Toisena linjana on yleinen syrjinnän kielto ja yhdenvertaisuuden edistäminen. Sananvapauden näkökulmasta merkittävin on kolmas, joka on yksilöiden, ihmisryhmien ja yhteiskuntarauhan suojelu ilmauksilta, jotka halventavat ihmisarvoa tai kehottavat rikollisiin tekoihin.

Rikoslaissa vihapuheen kovan ytimen muodostavat kiihottamisrikos ja uskonrauhan rikkominen. Jälkimmäinen on hyvin kiistanalainen. Tekohan voi kohdistua uskonnollisen ryhmän lisäksi uskonnollisiin arvoihin ja itse Jumalaan. KKO:n vuoden 2012 tuomio olikin tämän teon osalta eräänlainen haudasta nosto ja on osaltaan vaikuttanut tapausten kasvuun. Itse jumalanpilkkaa on yritetty poistaa rikoslaista yli sata vuotta. Uskonnollisten ryhmien ja arvojen suojelu puolestaan on monelta osin päällekkäistä sääntelyä kiihottamisrikoksen kanssa, joten nämä kriminalisoinnit voitaisiin hyvin yhdistää.

Kiihottamisrikos on keskeisin vihapuheen sääntelykeino. Ihmisryhmien halventaminen ja suoranainen väkivaltaan kehottaminen on teko, joka Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja EU:n perusoikeuskirjan mukaan ei nauti sananvapauden suojaa. Tällöin kysymys on oikeuden väärinkäytöstä, jolla tarkoitetaan ihmisoikeuden käyttöä ihmisoikeusjärjestelmän perusteiden vastaisesti. Ajattelutapa on vahvimmillaan Saksassa, jossa ihmisarvo on valtiosäännön perustava oikeus ja demokraattinen valtiosääntö on Saksan niin sanotun militantin demokratia perusta. Militantilla demokratialla tarkoitetaan itseään aktiivisesti puolustavaa demokratiaa. Näin ollen tässä ajattelumallissa ja oikeuden väärinkäytön kiellossa on kysymys siitä, että demokratia ja ihmis- ja perusoikeusjärjestelmä eivät voi hyväksyä niiden kumoamista tai merkittävää rajoittamista. Suomen järjestelmä on tältä osin paljon avoimempi, koska lähtökohtaisesti eduskunta käyttää ylintä valtaa. KKO on todennut vihapuheeksi laskettavat ilmaisut sananvapaussuojan ulkopuolelle jääviksi ja perustuslakivaliokunta on tulkinnut lainsäätämisvaiheessa samoin, mutta valiokunta voi muuttaa tulkintaansa tuomioistuimia sitovalla tavalla. Pallo on näin koko ajan lainsäätäjillä.

Vihapuhe sananvapauden väärinkäyttönä on eurooppalainen ilmiö, joka liittyy toisen maailmansodan tapahtumiin ja pidemmällä aikavälillä kolonialismiin. Vastaavasti esimerkiksi Yhdysvalloissa tunnistetaan viharikokset. Sen sijaan sananvapauden vahva asema on tarkoittanut sitä, että ilmaisuja ei Yhdysvalloissa säännellä, ainoastaan tekoja. Eurooppalainen ajattelumalli huomioi sen, että sanoista voi seurata tekoja.

Vihapuhesääntelyn haasteet

Säänneltäessä ilmaisuja ja sanoja on aina tehtävä tulkintaa. Oikeudellisen tekstin tulkinta on juristille perustyötä. Sen sijaan tekstin ja muiden ilmaisumuotojen tarkoituksen, merkityssisällön ja vastaanoton ymmärtäminen on haasteellisempaa. KKO:n tuomiota tarkastellut suomen kielen tutkija Elina Vitikka katsoi tuomioistuimen tulkinneen tapausta kielellisesti oikein, joten tältä osin ylin oikeusaste selvisi kunnialla. Tutkimis- ja syyttämisvaiheen ja alempien oikeusasteiden käytäntö kaipaisi tältä osin myös perkaamista. Miten ymmärretään uhkaus, panettelu tai solvaus, saati sitten ihmisryhmän muodostuminen.

Ihmisryhmän osalta kesällä 2019 keskusteltiin siitä, voiko puolue olla ihmisryhmä. Vihapuhesäännöstöä vuonna 2011 uudistaneessa työryhmässä asiasta keskusteltiin ja lähtökohta oli, että puoluetoiminta on demokraattisen yhteiskunnan peruspilareita ja näin sitä koskevan kommentoinnin rajoitusten tulee olla suppeita ja tarkkarajaisia. Kiihottamisrikos ei siis sovellu puoluetoiminnan arvosteluun. Toisekseen kiihottamisrikoksesta on yritetty luoda mielikuva tekona, jolla suojellaan vain erilaisia vähemmistöjä. Periaatteessa valtaväestökin voisi olla suojan piirissä alueittain ja tilanteittain, mutta tämä edellyttää pitkälle menevää tulkintaa.

Kansainvälisesti vihapuheen erityismuotoja ovat holokaustin kielto ja historiallinen revisionismi. Jälkimmäisen ongelma on, mitä katsotaan kansanmurhiksi ja kuinka esimerkiksi siirtomaa-aikaan tai orjuuteen suhtaudutaan. Laajempi jakolinja on yleisemmän natsi-Saksan toimien puolustelun kielto ja kommunismin toimien puolustelun kiellon välillä. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat pysyneet tästä kehityksestä sivussa jättämällä varauman sopimuksiin, joissa näitä tekoja vaaditaan kriminalisoitaviksi. Varaumat on perusteltu laajalla sananvapauskäsityksellä.

Internet ja erityisesti sosiaalinen media ovat nostaneet vihapuheen marginaaleista kaikkien näkyville. Toki huutelua ja baarinpöydässä jupisemista on ollut aina. Tietoverkot ovat antaneet puheelle kaikukammion, jonka kautta on mahdollista luoda verkostoja, perustaa niin sanottuja valemedioita ja etsiä globaaleja vaikutteita. Kaikukammiossa äänekäs ja aggressiivinen joukko näyttää kokoaan suuremmalta. Tämä puolestaan pakottaa reagoimaan. Vaarana onkin, että rikoslain soveltamisessa ei puututa räikeimpiin ihmisarvon loukkauksiin ja suoranaisiin kehotuksiin siirtyä fyysisiin tekoihin, vaan kriminalisointeja käytetään arvostelijoiden esittämällä tavalla tietynlaisen puhetavan kitkemiseen. Tämän välttäminen ja samalla ilmiön ottaminen vakavasti edellyttäisi parempaa koordinaatiota eri toimijoiden kesken ja tutkimusta siitä, ketkä ovat vihapuheen takana, millä tavoin vihapuhetta levitetään ja kuinka viranomaiset siihen puuttuvat ja rikoslain säännöksiä tulkitsevat. Tällä hetkellä vihapuhe on kuin saippuapala, joka pakenee määrittelyjä ja tulkintoja, antaen mahdollisuuden tahallisille tai tahattomille tulkintaerimielisyyksille.

OTT Riku Neuvonen työskentelee julkisoikeuden yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa.

 
Julkaistu 27.9.2019
Sivun alkuun |