Tiina Malin

Uusien medioiden seuraaminen yhteydessä rikoskäsityksiin

Kriminologia-palstalla esitellään tutkimus, jonka mukaan rikosuutisten seuraaminen sosiaalisesta mediasta ja vastamedioista lisää rikospelon kokemisen riskiä. Lisäksi uusien medioiden seuraajat kokevat herkemmin väkivallan määrän olevan kasvussa verrattuna perinteisen median käyttäjiin.

Sosiologiset ja kriminologiset aikakausiteoriat ovat jo useiden vuosikymmenten ajan kuvanneet kulttuurin tuottamien riskikäsitysten yleistymistä. Kriminologinen tarkastelu painottuu rikoskäsityksiin. Niitä on tärkeää tutkia, sillä ne vaikuttavat ihmisten henkilökohtaiseen hyvinvointiin, rikoksista annettaviin tuomioihin ja jopa rikollisuuden määriin. Kriminologisessa tutkimuksessa mediaseurannan ja rikoskäsitysten välisiä suhteita on tutkittu varsin paljon ja niiden välillä on myös todettu olevan yhteyksiä.

Mediakenttä on kuitenkin varsin lyhyessä ajassa kokenut suuria murroksia internetin ja sosiaalisen median myötä. Verkkolähteistä on mahdollista hankkia entistä laajemmin tietoa, kun taas samanaikaisesti verkon yhteisöt luovat riskin tietolähteiden yksipuolistumisesta. Uusia rikostiedon lähteitä ei ole vielä kattavasti tarkasteltu osana ilmiötä, sillä esimerkiksi sosiaalisen median yhteyttä rikoskäsityksiin on tutkittu pitkälti vain nuoriin käyttäjiin keskittyvällä tutkimuksella. Tässä artikkelissa tarkasteltavan maisterintutkielman tavoitteena oli selvittää, onko rikosuutisoinnin seuraaminen eri lähteistä yhteydessä rikoskäsityksiin.

Kattavan aineiston ilmiön tarkasteluun tarjoaa Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin keräämä Kansallinen rikosuhritutkimus (KRT), joka on kansallisesti edustava otos suomalaisesta 15–74-vuotiaasta väestöstä. Aineistona käytetyssä vuoden 2017 kyselyssä oli mukana kysymyspatteristo, jossa mediaseuranta eriteltiin kahteenkymmeneen erityyppiseen lähteeseen. Analyysissa tarkasteltiin neljää eri ryhmää: 1) rikosuutisia seuraamattomia, 2) rikosuutisia perinteisestä mediasta seuraavia sekä rikosuutisia uusista medioista eli 3) sosiaalisesta mediasta ja 4) vastamedioista (MV-lehti ja Hommaforum) seuraavia. Ryhmät ovat osin päällekkäisiä niin, että suurin osa sosiaalista mediaa seuraavista seuraa myös perinteisiä medioita ja suurin osa vastamedioita seuraavista seuraa myös perinteisiä ja sosiaalisia medioita.

Tarkastelussa rikoskäsitysten eri ulottuvuudet

Rikoskäsitykset jaettiin kolmeen ulottuvuuteen, jotka kuvaavat väkivallan kokemusta emotionaalisesti, kognitiivisesti ja toleranssiperusteisesti. Emotionaalinen käsitys pohjaa väkivallan pelkoon, kognitiivinen perustaa todellisten väkivallan riskien arviointiin ja toleranssiperusteinen liittyy väkivallan tulkintakehykseen.

Nämä ulottuvuudet ovat oletettavasti yhteydessä toisiinsa. Niille, jotka kokevat rikollisuuden määrien olevan kasvussa, rikollisuus saattaa myös näyttäytyä uhkaavampana kuin muille. Toisaalta myös rikospelkojen on todettu ennustavan rikoskäsityksiä. Jos taas henkilö määrittää tekoja herkästi väkivallaksi, hän oletettavasti kokee rikollisuuden määrätkin suuremmiksi. Tarkastelu ei kuitenkaan kohdistunut näiden ulottuvuuksien keskinäisiin suhteisiin, vaan koostui kolmesta regressioanalyysista, joissa tarkasteltiin erikseen ulottuvuuksien suhteita mediaseurantaan ja muihin taustamuuttujiin.

Pelkomuuttuja syntyi katuväkivallan pelkoa mittaavasta kysymyksestä. Toinen vastemuuttuja kuvaa käsityksiä väkivallan lisääntymisestä Suomessa kansallisella tasolla. Peräti 70 prosenttia suomalaisista koki väkivallan lisääntyneen viime vuosina ylipäätään. Muuttuja muodostettiin kaksiluokkaiseksi niin, että väkivallan voimakasta lisääntymistä kokeneet (20 % vastaajista) saivat arvon yksi ja ne joiden mukaan väkivalta on lisääntynyt jonkin verran, pysynyt ennallaan tai vähentynyt saivat arvon nolla. Kolmas, toleranssiperusteinen, vastemuuttuja pohjasi kriminologiseen herkistymisteoriaan, jonka mukaan ihmisten herkkyys tulkita tekoja väkivallaksi on kasvanut. Muuttuja luotiin faktorianalyysilla KRT:n väkivallan tulkintaa mittaavasta kysymyspatteristosta.

Analyysin tulokset

Logistinen regressioanalyysi osoitti mediaseurannan olevan yhteydessä kahteen ensimmäiseen vastemuuttujaan: rikospelkoihin ja käsityksiin väkivallan voimakkaasta lisääntymisestä. Uusien medioiden seuraamisen havaittiin olevan perinteisen median seuraamista vahvemmin yhteydessä näihin, voimakkain riski molempiin oli vastamedioita seuraavilla. Heillä riski rikospelkoihin oli 2,5-kertainen ja käsityksiin väkivallan lisääntymisestä yli 4,7-kertainen rikosmediaa seuraamattomiin nähden. Sosiaalista mediaa seuraavilla vastaavat riskit olivat 1,8- ja 2-kertaiset. Herkkyys tulkita tapahtumia väkivallaksi ei sen sijaan ollut tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä mediaseurantaan.

Analyysissa vakioitiin myös useita taustamuuttujia mediaseurannan ja rikoskäsitysten välisten yhteyksien säilyessä voimakkaana. Tilastollisesti merkitseviksi riskitekijöiksi peloille osoittautuivat kiinnostuneisuus rikosuutisointiin, toimeentulon haasteet, aiemmat väkivallan uhrikokemukset, naissukupuoli, nuori ikä ja korkea koulutus. Käsitykset väkivallan lisääntymisestä olivat yhteydessä kiinnostuneisuuteen rikosuutisoinnista, toimeentulon haasteisiin, aiempiin väkivallan uhrikokemuksiin, naissukupuoleen, korkeaan ikään ja matalaan koulutukseen. Riskitekijöiksi herkkyydelle määritellä tekoja väkivallaksi osoittautuivat toimeentulon haasteet, naissukupuoli, korkea ikä ja korkea koulutus.

Rikosuutisoinnin roolit ja päämäärät

Käytetty analyysi ei kommentoi mediaseurannan ja rikoskäsitysten välisten suhteiden kausaalisuutta. Tulokset kuitenkin osoittavat yhteyden mediaseurannan sekä rikospelkojen ja käsitysten rikollisuuden lisääntymisestä välillä, sekä riskin näihin kasvavan systemaattisesti erilaatuisten seurattujen medialähteiden lisääntyessä. On siis aiheellista keskustella median roolista rikollisuuden raportoinnissa: Voiko vastuuta totuudenmukaisesta rikosuutisoinnista jakaa? Onko se ylipäätään mahdollista, jos eri tahot pyrkivät viestinnällään erilaisiin lopputulemiin?

Toimittajia kritisoidaan usein uutisoinnin sensaatiohakuisuudesta, mikä saattaa ilmetä esimerkiksi klikkiotsikoinnin harhaanjohtavuutena. Toimittajatkaan eivät voi yksin vaikuttaa rikollisuuden medianäkyvyyteen. Tekijöitä on enemmänkin, kuten sosiaalisen median toiminta algoritmien kautta, verkkouutisissa luetut kommentit tai jopa täysin valheelliset uutiset. Myös tutkimusta tekeville instituutioille voisi antaa enemmän vastuuta tiedon levittämiseen esimerkiksi juuri sosiaalisen median kanavissa.

Lisäksi on huomioitava yksilön oma vastuu. Vaikka internet on pirstaloittanut mediakenttää, se mahdollistaa myös tiedon paremman saatavuuden. Tähän sisältyy haaste totuudenmukaisen informaation löytämisestä ja tunnistamisesta. Kuitenkin on huomattava, että vaikka korkea koulutus pienensi riskiä kokea rikollisuuden lisääntyneen, se lisäsi riskiä kokea rikospelkoja. Kyky etsiä totuudenmukaista informaatiota ei siis välttämättä suojaa peloilta, mikä kuvaa sekä pelkojen tunneperustaisuutta että niiden ehkäisyn haasteellisuutta.

Lopuksi

Sosiaalisen median ja vastamedioiden sisältämät valeuutiset ovat olleet keskeisessä roolissa viime vuosina esimerkiksi Donald Trumpin nousun Yhdysvaltojen presidentiksi ja Ison-Britannian Brexit-kansanäänestyksen yhteydessä. Viime kevään eurovaalien aikana Euroopan unionissa panostettiin valeuutisten ja valheellisen vaalivaikuttamisen torjumiseen ennennäkemättömällä kampanjalla. Myös tutkimuksessa tarkastellut suomalaiset vastamediat MV-lehti ja Hommaforum kytkeytyvät vahvasti politiikkaan ja niissä jaetulla maahanmuuttovastaisella sisällöllä voidaan nähdä selkeitä poliittisia tavoitteita.

Edeltävät esimerkit osoittavat uusien medioiden tutkimuksen tarpeen luultavasti vain kasvavan lähitulevaisuudessa. Toistaiseksi valeuutisista ja mielipidevaikuttamisesta keskusteltaessa painopiste on ollut politiikassa, ja poliittiset päämäärät lienevätkin keskeisiä tekijöitä niiden takana. Tämän tutkimuksen valossa uusien medioiden käyttö on kuitenkin yhteydessä myös rikoskäsityksiin. Aiheeseen onkin tärkeää perehtyä lisää kriminologisistakin näkökulmista.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kriminologian opintosuunnan ensimmäisen opiskelijakohortin opiskelija. Artikkeli pohjautuu hänen keväällä valmistuneeseen maisterintutkielmaansa.

 
Julkaistu 27.9.2019
Sivun alkuun |