Riikka Kostiainen

Sanallista väkivaltaa ei pidä hyväksyä

Haastateltavana on arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen. Hän sanoo, että on tärkeä ymmärtää, millaista inhimillistä ja yhteiskunnallista vahinkoa vihapuhe voi aiheuttaa. Vihapuhe on tuhoisaa uhrin lisäksi koko demokraattiselle yhteiskunnalle, oikeusvaltiolle ja sananvapaudelle.

Arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen toimi toukokuussa raporttinsa jättäneen vihapuhetyöryhmän puheenjohtajana. Sisäministeriön, oikeusministeriön sekä opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman riippumattoman asiantuntijatyöryhmän tehtävänä oli pohtia keinoja rangaistavan vihapuheen ja lailla kielletyn häirinnän tehokkaammaksi kitkemiseksi. Työryhmä esitti raportissaan yhteensä 13 suositusta vihapuheen ja nettikiusaamisen vastaisten toimien tehostamiseksi. Se ehdotti mm. vihapuheen vastaisen toimintaohjelman laatimista, osaamiskeskuksen perustamista sekä muutoksia lainsäädäntöön.

Työryhmä tarkasteli vihapuheena kaikkia sellaisia ilmaisumuotoja, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen. Vihapuheeseen liittyvät myös muut vaikuttamiskeinot, kuten valeuutiset ja maalittaminen.

Historia varoittaa vihapuheen voimasta

Kari Mäkinen huomauttaa, että vaikka vihapuheesta on alettu puhua tällä vuosituhannella, ilmiönä se ei ole mikään uusi asia.

– Ilmiö näkyy läpi historian viholliskuvien rakentamisena ja oman identiteetin vahvistamisena toisia henkilöitä tai ryhmiä mitätöimällä. Usein se on kohdistunut vähemmistöihin ja ylipäänsä erilaisiin. Vihapuhe on vallankäyttöä.

Hän nostaa esimerkkejä historiasta: Keskiaikaisessa ympäristössä vihapuhe levisi saarnojen ja toritapahtumien kautta. Euroopan 30-vuotisen sodan aikana 1600-luvulla levitettiin painotuotteita, joissa toiseen uskonnolliseen taustaan liittyvää kuvattiin halveksuvasti. 1800- ja 1900-luvuilla vastaava ilmiö haki väylänsä sanomalehdistä ja sittemmin radiosta. Suomessa ennen sisällissotaa, sisällissodan aikana ja kauan sen jälkeen toisista käytetyt ilmaisut saavat nykyisen vihapuheen vaikuttamaan jopa miedolta. Viholliskuvien luominen oli kummassakin maailmansodassa keskeisessä roolissa ja vihapuhe huipussaan 1930- ja -40-lukujen Saksassa, jolloin se kohdistui erityisesti juutalaisiin, seksuaalivähemmistöihin ja vammaisiin.

Mäkinen summaa, että vihapuhe on aina hyödyntänyt käytettävissä olevia ja uusia viestintävälineitä, ja nykyään se painottuu internetiin ja sosiaaliseen mediaan monesta syystä. Internet on kaikkien helposti käytettävissä, nopea ja viestit voidaan levittää laajalle ja se on myös paikasta riippumaton. Lisäksi internetin kontrolli- tai valvontamekanismit ovat tällä hetkellä melko epäselviä.

– Historiallinen perspektiivi näyttää sen, miten sanallinen väkivalta, eli puhetapa joka pyrkii häpäisemään, mitätöimään, väheksymään tai tekemään uhaksi toisia ryhmiä tai henkilöitä, alentaa konkreettisen väkivallan kynnystä. Niin tapahtuu myös, jos vihapuhetta väheksytään eikä oteta sitä vakavasti, Mäkinen painottaa.

– Historia näyttää myös sen, että vihapuhe ei koskaan synny tyhjiössä, vaan se liittyy yhteiskunnalliseen taustaan: yhteiskunnallisiin ristiriitoihin, eriarvoisuuteen ja sosiaaliseen eriytymiseen. Vihapuhe voi vahvistaa niitä, mutta se on myös oire siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Tällaisen perspektiivin kautta tämän hetken vihapuhetta on syytä katsoa, eikä päivitellä, että internet toi meille tällaisen ikävän ilmiön.

Vihapuheen vastustamissa tarvitaan erilaisia keinoja

Kari Mäkinen näkeekin erityisen tärkeäksi puuttua vihapuheen yhteiskunnalliseen kasvualustaan. Eriarvoisuuden torjumisessa ja sosiaalisten kuilujen tasoittamisessa tarvitaan yhteiskuntapolitiikan keinoja, eivätkä ne ole yksinkertaisia ja nopeita. Siihen, vahvistuuko vihapuhe vai väheneekö se, vaikuttavat monet seikat.

– Merkitystä on sillä, että julkista puhevaltaa käyttävät ymmärtävät, että heidän puhetapansa vaikuttaa siihen, mikä yhteiskunnassa nähdään hyväksyttynä ja sallittuna. Karkeana esimerkkinä Yhdysvaltain presidentin viestittämistapa antaa korkealta taholta luvan ihmisten mitätöinnille. Pidän huolestuttavana sitä, jos poliittiset johtajat tai muut julkisuudessa toimijat vähättelevät vihapuhetta ja sen vaikutusta.

Mäkinen näkee kuitenkin, että mennään harhaan, jos ilmiötä käsitellään huonon keskustelukulttuurin ongelmana. Silloin jäävät tunnistamatta vihapuheen yhteiskunnallinen maaperä ja sen leviämisen mekanismit.

Vihapuheesta käytävässä keskustelussa nostetaan usein esiin sananvapaus. Mäkisen mukaan vihapuhe on omiaan kaventamaan sananvapautta. Se torjuu jotkut henkilöt tai ryhmät ja kaventaa heidän sananvapauttaan kohdistamalla heihin mitätöivää tai ulkopuolelle sulkevaa puhetta. Näin pyritään vaikuttamaan myös esimerkiksi tutkijoiden tai toimittajien sananvapauteen. Kyse on pyrkimyksestä yhteiskunnalliseen vallankäyttöön.

– Vihapuhe tyypillisesti eroaa normaalista kritiikistä tai vihaisesta puheesta siten, ettei siinä pyritäkään argumentoimaan omia kantoja vaan mitätöimään joku henkilö tai ryhmä ja asettumaan yläpuolelle. Sillä tavoin riistetään toiselta yhtäläinen oikeus yhteiskunnassa olemassaoloon tai osallistumiseen. Tällaisessa ilmaisussa ei välttämättä välitetä siitä, onko sanottu totta vai ei, ja tähtäin on mielikuvien rakentamisessa.

Mäkinen korostaa myös sen merkitystä, että vastuullinen media toimii hyvin. Perinteisellä journalismilla on itsesäätelymekanismi ja Julkisen sanan neuvosto. Tosin internetin ja sosiaalisen median toimintalogiikka näyttää vaikuttavan myös perinteiseen mediaan. Klikkausten tavoittelu saa maailman näyttämään polarisoituneelta ja korostaa kärjekästä ilmaisua.

– Toinen näkökulma on se, millä tavalla mediassa käsitellään vaikkapa joitakin vähemmistöryhmiä. Esimerkiksi käsitelläänkö turvapaikanhakijoita turvallisuusuhkan ja ongelman diskurssin kautta vai ihmisoikeuksien ja suojelutarpeen diskurssin kautta. Lähestymiskulmalla on merkitystä riippumatta jutun sisällöstä.

Lisäksi työryhmä näki tärkeäksi suojella ihmisiä työtehtävien vuoksi heihin kohdistuvalta vihapuheelta. Olisi tarpeen pohtia konkreettisia keinoja, miten sananvapauteen liittyvät viharikokset saataisiin näissä tapauksissa virallisen syytteen alaisiksi sen sijaan, että ne ovat asianomistajarikoksia. Mäkisen mukaan vihapuhe aiheuttaa kohteeksi joutuneessa pelkoa ja häpeää, voimattomuutta ja myös pelkoa siitä, että jos teen tästä rikosilmoituksen, kuinka paljon lisää samankaltaista vyöryä se aiheuttaa.

Toisenlainen keino vihapuheen ehkäisemiseen on vahvistaa median ja sosiaalisen median lukutaitoa sekä aikuisilla että nuorilla. Siinä on paljon työtä.

Mäkinen tähdentää, että vihapuhe on kansainvälinen ilmiö. Myös poliittisessa ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen tarkoituksessa se on osittain kansainvälisesti ohjattua toimintaa.

– Vihapuheen yhteiskunnalliset vaikutukset voivat koostua yhtäältä siitä, että se herättää epävarmuuden ja uhan kokemuksia varsinkin vähemmistöjen edustajilla ja toisaalta siinä, että se tiettyihin yhteiskunnan avaintoimijoihin kohdistuvana ohjaa tai kahlitsee näiden toimintaa. Näitä avainryhmiä ovat esimerkiksi poliisi, oikeuslaitoksen toimijat, tutkijat ja median edustajat. Molemmat vaikuttimet rapauttavat demokraattisen yhteiskunnan järjestäytynyttä toimintaa ja oikeusvaltion perustoja.

Kokonaisnäkemystä tarvitaan vihapuheen torjunnassa

Mäkinen pitää hyvänä, että vihapuhetyöryhmän ehdotukset huomioitiin julkisuudessa. Raportti julkistettiin keväällä hallitusohjelman teon aikaan ja toivottiin ehdotusten näkyvän siellä.

– Hallitusohjelmassa on kyllä rasismin vastainen toimintaohjelma, joka linkittyy vihapuheeseen osittain. Jää nähtäväksi, saadaanko aikaan myös vihapuheen vastainen toimintaohjelma ja poikkihallinnollinen osaamiskeskus, vaikka niitä ei hallitusohjelmassa mainita. Toisaalta työryhmämme perusviesti oli se, että ensisijaisesti vihapuhetta ehkäistään yhteiskuntapolitiikan keinoin. Siten monet hallitusohjelman kirjaukset voivat vaikuttaa vihapuheen taustasyihin. Tämän kokonaisarviointi on kuitenkin perusteellisemman työn asia.

Mäkinen kertoo, että työryhmätyön aikana havaittiin, että viranomaiset ja järjestöt tekevät jo nyt tavattoman paljon kaikenlaista, jonka tavoitteena on puuttua vihapuheeseen ja nettikiusaamiseen.

– Kenttä on kuitenkin kovin pirstaleinen ja kokonaiskoordinaatio puuttuu. Vihapuheproblematiikka jakaantuu eri hallinnonaloille ja työryhmämmekin oli kolmen ministeriön yhteinen. Juuri tämän vuoksi tarvittaisiin yhteistä koordinoitua ohjelmaa tai vastaavaa työtä.

Mäkinen huomauttaa, että myös tutkimustieto on pirstaleista. Tarvittaisiin ylipäätään enemmän tietoa, mistä vihapuheessa on oikeastaan kysymys, mikä on siihen osallistuvien ja sen kohteeksi joutuvien ihmisten tilanne ja miten he sen kokevat sekä miten uudet viestintäalustat vaikuttavat. Erityisen tärkeää on saada tietoa siitä, millaisesta ympäristöstä ja epävarmuudesta vihapuhe nousee.

Vihapuheen uhrien kokemukset rankkoja

Emeritusarkkipiispa Kari Mäkinen kertoo, ettei hänelle itselleen tullut juurikaan vihapalautetta työryhmäraportin vuoksi. Arkkipiispan tehtävässä sellaista tuli ajoittain. Silloin avustajakunta ja kirkon viestintä moderoivat viran puolesta olleita Facebook- ja Twitter-tilejä. Hän pitääkin julkisessa tehtävässä olevalle ensiarvoisen tärkeänä saada tiettyä etäisyyttä tunne- ja vaikutusviesteihin, jotta ne eivät pääse ihon alle ja niiden kanssa pystyy olemaan ja toimimaan.

– Monet työtehtävissä olevat ihmiset joutuvat silti kokemaan ja suoraan tekemisiin vihapuheen kanssa. He voivat joutua jopa maalittamisen ja vihakampanjoiden kohteeksi. Tiedän, kuinka kovaa organisoitu, koordinoitu ja henkilöön menevä viestintä saattaa olla. Lisäksi myös meidän raportissamme tuli esille se, että vihapuheen kohteena olemisessa sukupuolella on merkitystä. Näyttää siltä, että naisiin kohdistuvana se on jotenkin julmempaa.

Mäkisellä ei ole selitystä siihen, miksi vihapuhe kohdistuu paljon naisiin, mutta vihapuhe aina avaa ikkunan pinnanalaisiin pelkoihin, jännityksiin ja valtarakenteisiin. Hän otaksuu, että vihapuheessa purkautuu myös sukupuoleen liittyviä asenteita, joita pinnalta tasa-arvoistuneessa yhteiskunnassa on kuitenkin olemassa. Kirkon piirissä niiden olemassaolon tunnisti kyllä. Sukupuolten tasa-arvon eteen on siis edelleen tehtävä töitä.

Mäkinen näkee silti, että vihapuheen tuottamiseen ja levittämiseen internetin alustoilla osallistuvat eivät aina tee sitä kovinkaan tietoisesti. Heillä saattaa olla taustallaan henkilökohtaista turhautumista, sivuun jäämistä, ulkopuolisuuden kokemista, vihastumista ja epävarmuutta.

– Vihapuhe antaa heille ikään kuin väylän ja mallin turhauman purkamiseen, mutta samaan aikaan heitä saatetaan käyttää hyväksi. Toimijoissa on myös niitä, joita tavallaan voi pitää joidenkin toisten yhteiskunnallisten vaikuttamispyrkimysten uhreina. Vihapuhe on tällä hetkellä sellainen ikkuna, josta pitäisi pystyä näkemään myös yhteiskunnan pinnanalaiseen sivullisuuteen, pelkoon ja vihaan.

 
Julkaistu 27.9.2019
Sivun alkuun |