Tatu Hyttinen

Rikosoikeudelliset keinot reagoida vihapuheeseen

Demokraattisessa oikeusvaltiossa on välttämätöntä reagoida ihmisarvoa loukkaavaan vihapuheeseen. Rangaistavaksi vihapuheeksi ei kuitenkaan tule määritellä kaikkia vihanilmauksia.

Kuva: Onni Ojala / Lehtikuva


Vihapuhe on muodostunut pirulliseksi yhteiskunnalliseksi ilmiöksi. Ilmiön selitykseksi on tarjottu pakolaiskriisejä sekä ihmisten psykologista taipumusta demonisoida kaikki vieras, kuten vieraammista kulttuureista tulevat ihmiset. Toisten mielestä osoittava sormi on kohdistettava kansallismielisyyttään korostaviin populisteihin, jotka ovat saaneet kaikupohjaa eri maissa. Joidenkin poliitikkojen on väitetty lisänneen vihamielistä keskustelua hyödyntämällä ihmisten taipumusta nähdä vähemmistöryhmään identifioituva henkilö ryhmänsä edustajana. Esimerkiksi seksuaalirikosten kohdalla vähemmistöryhmiä on syyllistetty yksilön tekemistä rikoksista. Vihapuhetta on selitetty myös sosiaalisella medialla, joka on tarjonnut alustan anonyymille vihalle.

Vihapuheen vähentämiseksi on tärkeää pyrkiä analysoimaan niitä tekijöitä, joista vihapuhe kumpuaa. Samalla on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, kuinka vihapuhetta pitäisi oikeudellisesti kontrolloida. Tämä kysymys on tärkeä, koska vihapuhe on kääntänyt aikaisemman sananvapauskeskustelun päälaelleen. Siinä missä aikaisemmin sananvapauden rikosoikeudelliset rajoitukset koettiin ensisijaisesti uhaksi demokraattiselle yhteiskunnalle, nykyisin rajoitukset on alettu kokea välttämättömäksi. Tämä perustuu ensinnäkin siihen, että osallistavassa demokratiassa ei voi olla ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka marginalisoidaan viemällä heiltä ihmisarvo. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa jokaisella on oltava yhtäläiset mahdollisuudet elää ja osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon riippumatta syntyperästä, uskonnosta, ihonväristä, sukupuoli-identiteetistä tai muusta vastaavasta tekijästä. Lisäksi vihapuhe ruokkii yhteiskunnallista segregaatiota ollen kasvualusta syrjäytymiselle ja radikalisoitumiselle, jopa terrorismille, kuten valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen on huomauttanut. On kuitenkin huomattava, että termi "vihapuhe" on nimenomaan yhteiskunnallista ilmiötä kuvaava käsite, eikä rikoslakiin sisältyvä rikostunnusmerkistö.

Vihapuheen rikosoikeudellinen määritelmä

Monia rikoslaissa kiellettyjä ilmauksia voidaan selittää vihalla. Poliitikko voi syyllistyä kunnianloukkaukseen, jos hän solvaa kollegaansa. Rikosasian vastaaja voi syyllistyä laittomaan uhkaukseen uhkaamalla oikeudenkäynnin aikana syyttäjän henkeä. Someaktiivi voi syyllistyä julkiseen kehottamiseen rikokseen, jos hän internetissä kehottaa vainoamaan epämiellyttäväksi kokemaansa toimittajaa. Vaikka monia rikoksia voidaan selittää vihamotiivilla, vihapuheeksi ei ole syytä määritellä kaikki ilmaisurikoksia, joiden motiivina on ollut viha. Liian lavean vihapuhemääritelmän ongelma on se, että se vie terän vihapuheen erityiseltä paheksuttavuudelta.

Rikosoikeudellisesti on perusteltua määritellä vihapuhe ilmauksiksi, joiden vaikuttimina on ollut suvaitsemattomuuteen perustuva syrjivä viha. Tämä määritelmä vastaa Euroopan neuvoston ministerikomitean antamaa suositusta (R 97 20), jonka mukaan vihapuheena on pidettävä ilmaisumuotoja, jotka "– – oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismistä tai muuta vihaa, joka pohjaa suvaitsemattomuuteen." Suosituksen mukaan määritelmä koskee "– – niin suvaitsematonta kansallismielisyyttä kuin vähemmistöjen, siirtolaisten ja siirtolaistaustaisten ihmisten syrjintää ja vihamielisyyttä heitä kohtaan. Huomionarvoista on, että suosituksen mukaan epäterveeseen kansallismielisyyteen perustuvaa retoriikkaa on myös pidettävä vihapuheena. Kannanotto on merkittävä, koska se vie hapen suvaitsemattomalta ja toisia ihmisiä syrjivältä poliittiselta retoriikalta, vaikka ilmaukset pyrittäisiin oikeuttamaan kielenkäyttäjän kansallismielisyydellä. Kiellettyä on kuitenkin lähinnä sentyyppinen poliittinen vihapuhe, joka on luonteeltaan uhkaavaa ja väkivaltaan yllyttävää. Tämä perustuu siihen, että demokraattisessa yhteiskunnassa on oltava tilaa häiritseville, kiistanalaisille, epäkonventionaalisille ja provokatiivisille mielipiteille, kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useasti todennut.

Vihapuheen määritteleminen suppeasti ei kavenna muun tyyppisen vihaisen puheen rangaistavuutta. Syyttäjän henkeä uhkaava rikosasian vastaaja voidaan tuomita laittomasta uhkauksesta ja kollegaansa solvaava työntekijä kunnianloukkauksesta, vaikka heidän tekonsa ei täytä vihapuheen määritelmällisiä kriteereitä. Tästä herää kysymys, miksi on tarvetta tehdä ero rangaistavan vihapuheen ja rangaistavan vihaisen puheen välillä. Tähän kysymykseen voidaan vastata kahdella tavalla.

Ensinnäkin rikoksesta tuomittua rangaistusta voidaan rikoslain 6 luvun 5 §:n 4 kohdan nojalla koventaa, jos teko on allokoitavissa vihapuheeksi. Esimerkiksi, jos henkilöä solvataan etnisen taustansa vuoksi, teko voi täyttää kunnianloukkauksen rikostunnusmerkistön. Jos rikoksen vaikuttimena on lisäksi ollut suvaitsemattomuudesta kumpuava syrjivä viha, kunnianloukkauksesta voidaan tuomita normaalia rangaistuskäytäntöä ankarampi rangaistus.

Toiseksi vihapuheen suppea määritelmä mahdollistaa tulkinnan, jonka mukaan rikoslaki sisältää erityisiä vihapuhekriminalisointeja, vaikka tämä ei ilmene rikostunnusmerkistöjen rubrisoinnista. Tyyppiesimerkki on kiihottaminen kansaryhmää vastaan (RL 11:10). Kiihottamisrikokseen syyllistyy se, joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella. Kuten tunnusmerkistön sanamuoto ilmentää, syrjivä viha on sisäänkirjoitettu rikostunnusmerkistöön. Myös uskonrauhan rikkominen (RL 17:10) voidaan luokitella erityiseksi vihapuherikokseksi.

Vähemmistöt vihapuheen kohteena

Määriteltäessä vihapuhe syrjiviksi ja suvaitsemattomuutta edistäviksi ilmauksiksi keskeinen kysymys kuuluu, voiko vihapuhe kohdistua enemmistöryhmän edustajiin, kuten Suomessa evankelisluterilaisiin, vai onko perustellumpaa tarjota korotettua rikosoikeudellista suojaa vain vähemmistöryhmille, kuten juutalaisille tai homoseksuaaleille. Tämä kysymys on huomionarvoinen, koska liian suppea uhrimääritelmä voi olla ongelmallinen rikosoikeudessa korostuneen yhdenvertaisuuden valossa. Argumenttien on oltava poikkeuksellisen kestäviä, jos tiettyihin ihmisiin tai ihmisryhmiin (kuten arabeihin) kohdistuneet vihanilmaukset luokitellaan rikosoikeudellisesti paheksuttavammaksi kuin toisiin ihmisryhmiin (kuten kantasuomalaisiin) kohdistetut vihanilmaukset, vaikka ilmaukset olisivat asiasisällöltään täsmälleen saman sisältöisiä. Toisaalta yhdenvertaisuutta painottava näkökulma on yhtä lailla ongelmallinen. Mikäli kaikille ihmisille ja ihmisryhmille (kuten poliittisen puolueen jäsenille) tarjottaisiin potentiaalista vihapuheuhristatusta, lopulta yhdelläkään ryhmällä ei katsottaisi olevan erityistä suojelun tarvetta. Tämä vesittäisi vihapuheen erityisen paheksuttavuuden.

Mitä pidempään olen asiaa miettinyt, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut, että erityistä vihapuhesuojaa on tarjottava vähemmistöryhmille, kuten etsinisiin, uskonnollisiin, seksuaalisiin tai muihin vastaaviin vähemmistöryhmiin kuuluville henkilöille. Tämä perustuu ensinäkin siihen, että vähemmistöjen suoja on ymmärrettävä pikemminkin yhdenvertaisuutta turvaavaksi positiiviseksi syrjinnäksi kuin ihmisten tasapuolista kohtelua heikentäväksi negatiiviseksi syrjinnäksi. Myös kansainvälisten syrjinnän vastaisten sopimusten sekä kansainvälisen vertailuaineiston perusteella rikosoikeudellista erityissuojaa on tarjottava nimenomaan haavoittuvimmille vähemmistöryhmille.

Vihapuhe ei nauti sananvapauden suojasta

Julkisissa puheenvuoroissa on tyypillistä pohtia sitä, missä menee sallitun ja rangaistavan vihapuheen välinen raja. Vastaavasti vihapuheoikeudenkäynneissä on tavanmukaista, että vastaaja vetoaa esittämiensä ilmausten olevan sallittuja sananvapauden perusteella. Myös vihapuhetapauksia ratkaisevat tuomioistuimet argumentoivat sananvapaudella ja tarkastelevat ilmausten sallittavuutta sanavapauden rajoitusperusteiden valossa. Tässä ei ole mitään väärää tai ongelmallista. Jos ihmisryhmiä herjaavat ilmaukset ovat luonteeltaan esimerkiksi uskontoon kohdistuvaa kritiikkiä tai ivallista arvostelua, kysymys voi olla täysin sallituista ilmauksista, vaikka ilmaukset olisivat tyylittömiä ja mauttomia. Vastaavasti kontekstilla ja ilmauksen esittäjän henkilöllä voi olla merkitystä arvioitaessa sitä, onko kysymys rangaistavasta vihapuheesta vai sananvapauden sallitusta käytöstä. Esimerkiksi kolumnistille sallitaan enemmän kuin virkaa tekevälle poliisille.

Usein vihapuhekeskustelussa kuitenkin unohdetaan, ettei sananvapaus ole muiden perusoikeuksien yläpuolella oleva superperusoikeus. Merkille pantavaa on, että myös ihmisoikeustuomioistuimen pidempiaikaista ratkaisukäytäntöä tarkastelemalla vaikuttaa siltä, että sananvapauden rajoitusperusteisiin suhtaudutaan sallivammin kuin vielä viime vuosikymmenellä. Sama tendenssi on havaittavissa kotimaisessa oikeuskäytännössä, jossa tuomiot esimerkiksi kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ovat arkipäiväistyneet. Voi olla, että tuomioistuimet ovat alkaneet 2010-luvulla kokea välttämättömäksi rajoittaa sananvapautta eri tavalla kuin vuosikymmen aikaisemmin, jolloin yhteiskunnallista keskustelua ohjasivat lähinnä journalistin eettisiin ohjeisiin sitoutuneet ammattitoimittajat, eivätkä yksittäiset blogikirjoittajat ja sosiaalisen median aktiivit.

Sallitun ja rangaistavan vihapuheen välisestä dikotomiasta puhuminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta, koska se viestii, että olemassa on myös sananvapauden perusteella sallittua vihapuhetta. Tämä konnotaatio on omiaan ruokkimaan käsitystä, jonka mukaan vihapuhe on osa demokraattista keskustelua. Yksi vaihtoehto vastata tähän problematiikkaan on alkaa korostaa oikeuksien väärinkäytön kieltoa, joka on turvattu muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Sopimus ei anna millekään valtiolle, ryhmälle tai henkilölle oikeutta ryhtyä sellaiseen toimintaan tai tehdä sellaista tekoa, jonka tarkoituksena on tehdä tyhjäksi jokin tunnustettu oikeus tai vapaus tai rajoittaa niitä perusteettomasti. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä löytyy myös ratkaisuja, joissa on katsottu rangaistavan vihapuheen olevan sananvapauden perustuvanlaatuista väärinkäyttöä. Näin ollen olisi mahdollista, että myös kotimaiset tuomioistuimet alkaisivat vedota oikeuksien väärinkäytön kieltoon pyrkimättä legitimoimaan vihapuheesta rankaisemisen hyväksyttävyyttä sananvapauden rajoitusperusteisiin vetoamalla. Tällöin tuomioistuimet voisivat soveltaa rikoslakia, kuten kiihottamisrikostunnusmerkistöä, välittämättä sananvapaudesta ja sananvapauden rajoitusperusteista.

Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella oikeuksien väärinkäytön kieltoon vetoaminen olisi mahdollista lähinnä silloin, kun kysymyksessä on uhkaava ja väkivaltaan yllyttävä vihapuhe. Vakavimman vihapuheen sulkeminen sananvapauskeskustelun ulkopuolelle lähettäisi kuitenkin selkeän viestin, ettei tämänkaltainen vihapuhe ole missään tilanteessa sallittua. Siksi olisi toivottavaa, että kotimaiset tuomioistuimet alkaisivat vakavimmissa vihapuhetapauksissa argumentoida oikeuksien väärinkäytön kiellolla.

Kirjoittaja työskentelee rikosoikeuden yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa.


LÄHTEET:
Hannula, Ilari: Vihapuhe ja sananvapaus rikoslakiin vuonna 2011 tehtyjen muutosten valmistelussa, teoksessa Riku Neuvonen (toim.), Vihapuhe Suomessa, Edita 2016 s. 165–190.

Heinze, Eric: Hate Speech and Democratic Citizenship, Oxford university Press 2016.

Howard, Erica: Freedom of Expression and Religious Hate Speech in Europa, Routledge 2018.

Hyttinen, Tatu: Vihapuhe ja oikeuksien väärinkäytön kielto, teoksessa Dan Frände – Dan Helenius – Heli Korkka – Raimo Lahti – Tapio Lappi-Seppälä – Sakari Melander (toim.), Juhlajulkaisu Kimmo Nuotio 1959 – 18/4 – 2019, Unigrafia 2019 s. 89–111.

Ilman, Mika: Hets mot folkrupp, Suomalainen Lakimiesyhdistys 2005.

Nuotio, Kimmo: Vihapuheen rikosoikeudellinen sääntely, teoksessa Riku Neuvonen (toim.), Vihapuhe Suomessa, Edita 2015 s. 139–164.

Waldron, Jeremy: The Harm in Hate Speech, Harvard University Press 2012.

 
Julkaistu 27.9.2019
Sivun alkuun |