Timo Korander

Poliisikulttuuri – “Still live and kicking!”

Kaikilla organisaatiolla ja ammattikunnilla on oma kulttuurinsa – niin myös poliisilla. Poliisikulttuuritutkimuksen mielenkiinto liittyy poliisipartioiden valtaan toimia kentällä parhaaksi katsomallaan tavalla. Poliisilla on verrattain suuri toimi- ja harkintavalta ja halutessaan käytössä kansalaisia kohtaan erilaisia – jopa tappavia – voimakeinoja. On mielenkiintoista tutkia, vaikuttavatko poliisien kulttuuriset arvot, asenteet ja uskomukset siihen, miten he kohtelevat erilaisia "asiakkaitaan".

Kansainvälisessä kriminologisessa poliisitutkimuksessa on esitetty väitteitä, ettei poliisikulttuurinäkökulmalla olisi nyky-yhteiskunnissa enää selitysvoimaa. Sen ovat vieneet seuraavat seikat: On siirrytty hallintovallan alamaisajattelusta ihmioikeusmyönteiseen ajatteluun. Kansalaiset eivät ole enää auktoriteettipelkoisia vaan vaativat poliisilta asiakaspalveluasennetta. Tulosvaatimukset ja ulkopuolinen valvonta ovat vähentäneet toiminta-autonomiaa. Lopulta poliisia on vaadittu integroitumaan lähipoliisityyliin yhteisöjen kanssa, joissa se toimii. Kaikki nämä seikat vähentävät poliisikulttuurin vaikutusmahdollisuuksia, koska poliisia valvotaan ja kontrolloidaan niin paljon enemmän eri tahoilta kuin ennen.

Mutta aivan viime vuosina on ilmestynyt uusia mielenkiintoisia poliisikulttuurin etnografisia eli osallistuvan havainnoinnin tutkimuksia niin Ranskassa (tutkija Didier Fassin) kuin Iso-Britanniassakin (tutkija Bethan Loftus). Näissä osoitetaan vakuuttavasti poliisikulttuurien olevan yhä voimissaan, kuten Bethan Loftus useassa julkaisussaan toteaa: "It is still live and kicking!".

Juuri ajatus poliisikulttuurista alakulttuurina tekee siitä yhä mielenkiintoisen. Tällöin poliisikulttuurilla tarkoitetaan miehistötason alakulttuuria. Paineet miehistön alakulttuuria kohtaan tulevat niin ylhäältä kuin alhaalta. Miehistö on eri pomojen ja eri asiakasryhmien "puun ja kuoren" välissä. Kaikkien kanssa pitää tulla toimeen usein täysin yhdentekevissä, mutta toisaalta todella ikävissä ja vaarallisissakin tilanteissa. On toimittava tehokkaasti pitäen yllä poliisin mainetta ja yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Eli edellä esitetyt syyt poliisikulttuurin voiman vähenemisestä voidaan nähdä yhtä hyvin päinvastaisena: Eri puolilta tulevat lukuisat paineet lisäävät poliisin alakulttuuriinsa turvautumista, eikä päinvastoin! Ja juuri tämän uusimmat tutkimukset osoittavat.

Millainen poliisikulttuuri on?

Olen kirjoittanut artikkelin poliisikulttuurista Oikeus-lehteen (1/2004). Siinä nojaan poliisikulttuuritutkimuksen klassikoihin. Tuon esiin keskeisen tutkijoiden riidan: Onko poliisikulttuuri ilmiönä kielteinen vai voidaanko se päinvastoin nähdä myönteisenä ilmiönä? Toiset katsovat sen olevan pitkälti kielteistä, koska siitä saattaa seurata eriarvoistavaa, jopa rasistista kansalaisten kohtelua. Samalla miehistökulttuuri toimii niin vahvana muutosvastarintana, ettei poliisiorganisaatioita ja kielteisiä toimintatapoja saada muutettua. Kriitikot näkevät poliisikulttuurin päinvastoin mahdollistavan poliisin onnistuneen toiminnan, koska poliisikulttuuri luo tukevan yhteishengen ja psyykkisiä henkireikiä raskaan työn paineiden päästelyyn. Tein näkökulmista synteesin, jossa miehistön alakulttuuri voidaan nähdä yhtäältä myönteisenä taustavoimana mutta toisaalta kielteisiä seurauksia tuottavana instituutiona.

Yhden poliisikulttuurin sijasta voidaan puhua myös poliisialakulttuureista, paikallisista ja ryhmäkohtaisista alakulttuureista, joita saattaa olla yhdessäkin poliisipiirissä useita. Tähän voivat vaikuttaa jäsenten erilaiset ominaisuudet ja roolit, kuten myös ympäristö-, asiakasaines- ja monet demografiset tekijät. Kaikissa poliisin alakulttuureissa on kuitenkin havaittu lähes universaaleja ominaisuuksia, kulttuurin eetoksen piirteitä, jotka nojaavat poliisi-instituution asemaan, funktioon ja organisaatioon.

Eetoksen piirteitä ovat kutsumus, toimintahakuisuus, kyynisyys, epäily, solidaarisuus, maskuliinisuus, konservatiivisuus, pragmatismi, oikeudenmukaisuus ja legalismi. Poliisien identiteetti rakentuu työyhteisössä, ja vastavuoroisesti poliisikulttuuri rakentaa ja rakentuu poliisi-identiteetin eetoksen piirteistä. Eetoksen piirteet toimivat funktionaalisina ja henkisinä työkaluina poliiseille. Määrittelyni mukaan huonoa poliisityötä syntyy, jos näitä piirteitä ei ole lainkaan tai niitä ylikorostetaan.

Poliisin työ on monelle kutsumusammatti, jossa palvellaan suuria arvoja: oikeutta, yhteiskuntajärjestystä ja turvallisuutta, jopa ihmishenkeä. Kansalaisia ja rikosten uhreja suojellaan petollisilta rikollisilta. Pahimmillaan asenne voi kääntyä rikoksista epäiltyjen huonoon kohteluun. Nuorena on adrenaliinia suonissa. "Virtahanskat" ajavat kovaa keikkaa, joka taasen voi kääntyä "asiakkaiden" provosoinniksi – esimerkiksi takaa-ajoon tai virkamiehen vastustamiseen. Vanhempana on riski kyynistyä, kun yhtäältä havaitaan poliisin mallikansalaisen roolin ylläpito raskaaksi. Toisaalta pessimismi voi saada kielteisiä piirteitä asiakkaiden kohtelussa "asioina", ei ihmisinä, tai ilmetä puhtaana laiskuutena. "Lyijytaskuina" työtehtäviä vältellään ja annetaan "konstaapeli Ajan" hoitaa keikat – mennään niin myöhään paikalle, että kaikki on jo ohi. Toisinaan kaikkien on kuitenkin syytä osata ottaa tervettä henkistä etäisyyttä missioon ja sen epäonnistumisiin.

Poliisi on ammattiepäilijä, jonka pitää varoa, etteivät asiakkaat "kuse silmään". Jatkuva epäily voi johtaa stereotyypittämiseen. Tietyt ryhmät nähdään ensisijaisesti "rököinä", potentiaalisina rikollisina. Viime keväänä ilmestyneessä Pysäytetyt-tutkimushankkeen (ks. www.profiling.fi) raportissa osoitettiin, että etnisen vähemmistöjen edustajilla on kokemuksia vartijoiden, portsareiden, rajavartioiden ja tullivirkailijoiden sekä poliisien eriarvoiseksi koetusta kontrollista, joka voidaan määritellä laissa kielletyksi etniseksi profiloinniksi.

Poliisien kesken esiintyy ymmärrettävää solidaarisuutta. On tietoja, jotka tulee pitää salassa. Vaaratilanteissa on luotettava kollegan tukeen. Ikävien tehtävien jälkeen on helpottavaa keskustella "esiripun takana". Rankkojen kokemusten ammateissa tunnetusti musta huumori kukkii. Kääntöpuolena on riski ryhtyä katsomaan kollegan rikkeitä sormien lävitse, tai toisaalta ammattikunnan tietynlainen eristäytyminen ympäröivästä kansalaisyhteiskunnasta.

Vaikuttaako poliisikulttuuri toimintaan?

Poliisityö on maskuliinista eli voimaa, rohkeutta ja teknistä taitoa vaativaa, siis miehille sopivana pidettyä työtä. Voimaa tulee ensi sijassa näyttää ja toisinaan käyttääkin. Vastapainona on vaarana, että hegemoninen maskuliinisuus sortuu seksismiin, homofobisuuteen sekä ei-valkoisen miehisyyden pilkkaan. Tämä näkyy poliisihuumorissa. Se, näkyvätkö kaikki syrjivät puheet ja huumori toiminnassa, on lukuisten kiistojen aihe. Monissa kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että näin ei välttämättä käy. Naisten kielteisistä kokemuksista kertovat kuitenkin yhtäältä tasa-arvotutkimukset, joiden mukaan joka viidettä naispoliisia on ahdisteltu seksuaalisesti työyhteisössä. Ja toisaalta epätasa-arvo näkyy uratilastoissa: Kun Suomessa noin viidennes poliiseista on naisia, ei heitä ole kuin noin kymmenes alipäällystö- tai päällystöviroissa, mutta ei yhtään poliisipäällikköä.

"Systeemin vartija, se poliisin on työ", kertoo laulu. Poliisityö on konservatiivista, säilyttävää, joten niin moraalinen kuin poliittinen konservatiivisuus valitsee. Kääntöpuolena yksittäisiin syrjäytyneisiin kansalaisiin saatetaan suhtautua niin, että on täysin oma vika, miksi on työtön ja syrjäytynyt. Ei haluta nähdä yhteiskunnallisten rakenteiden aiheuttamia ongelmia: Jos töitä ei ole kaikille, niin niitä ei ole.

Poliisin työ on pragmaattista, käytännönläheistä. Tehtävä on saatava kentällä tehtyä – yleensä heti, tässä ja nyt. Konservatiivinen ja käsityömäinen asenne voi toimia muutosvastarintana, kun haluttaisiin tutkia, kehittää ja innovoida uusia tapoja toimia. Oikeudenmukaisuuteen pyrkiminen on suomalaisen poliisiin yksi hyveistä. Samalla lakiusko eli legalismi on suomalaisen poliisin keskuudessa varsin vahva voima. Tällöin on vaarana, että lainkirjaimella poljetaan kansalaisen ihmisoikeuksia ja oikeudenmukainen ratkaisu maanrakoon.

Lopuksi

Poliisi on Suomessa arvostetuin taho kansalaiskyselyissä. Syynä on ensi sijassa hyvinvointiyhteiskuntamme viranomaisineen, jota kansalaiset arvostavat. Hyvinvointiyhteiskunta pitää epäjärjestyksen ja rikollisuuden juurisyyt verrattain hyvin kurissa, ja poliisille jää pienempi taakka kannettavaksi verrattuna eriarvoisiin maihin, kuten vaikkapa USA:han. Samalla poliisikulttuurin on mahdollista olla hillitympää varsin homogeenisen ja lakia kunnioittavan kansan keskuudessa, mikä sekin lisää poliisin arvostusta. Edes yksittäiset skandaalit, kuten tapaus Aarnio, eivät ole laskeneet yleistä arvostusta viranomaisia ja poliisia kohtaan. Aarnio kehitti yhden poliisin – rikollisen – alakulttuurin, josta poliisin ylinkin johto on saanut syytteiden kautta tuta. Onneksi se vaikuttaisi pitkälti olevan varsin vastakkainen verrattuna yleiseen suomalaiseen poliisikulttuuriin.

Timo Korander on OTT ja yliopettaja Poliisiammattikorkeakoulussa.

Artikkelin lähteet saa kirjoittajalta.

 
Julkaistu 28.9.2018
Sivun alkuun |