Malin Fransberg

Nollatoleranssista sopeuttamisen malliin

Graffiti muuttuvana nuorisoilmiönä ja kontrollin kohteena

Kuva: IG: @Urbmonkey

Mimmit peinttaa -toiminta järjestää nuorten naisten katutaide- ja graffititapahtumia erityisesti Itä-Helsingissä.

Graffiti tuli osaksi suomalaista kaupunkimaisemaa 1980-luvun puolivälissä. New Yorkista ja Philadelphiasta lähtöisin ollut nuorten graffitialakulttuuri omaksuttiin Helsingissä nopeasti. 1990-luvun lopulla se saavutti eräänlaiseen huipentuman, johon haluttiin puuttua. Helsingin yleisten töiden lautakunnan mukaan Helsinki oli tuolloin Euroopan töhrityin kaupunki.

Lisääntynyt graffiti katukuvassa haluttiin pysäyttää ja aiempi varsin suotuisa ilmapiiri kääntyi graffiteja vastaan. Vuonna 1998 Helsingin kaupungin silloisen rakennusviraston (HKR) alaisuudessa aloitettiin Stop töhryille -projekti, joka kesti 10 vuotta. Sen kokonaishinnaksi on arvioitu noin 23,5 miljoonaa euroa. Projektin myötä kaupungin aiemmin tilaamia graffitimuraaleja poistettiin katukuvasta ja luvallisten seinien tarjonta kiellettiin. Luvallisen ja luvattoman graffitin nähtiin liittyvän toisiinsa ja ruokkivan toisiaan. Virkamieskielessä alettiin graffitien ja katutaiteen sijasta puhua töhryistä, millä haluttiin kuvata ilmiön laittomuutta ja estää niin kutsuttua sekaviestintää nuorille.

Stop töhryille -projekti haki tukea nollatoleranssiperiaatteelle rikottujen ikkunoiden teesistä. Helsingin kaupunginvaltuuston lausunnon (7.12.1998) mukaan "Töhrintää pidetään yhtenä tärkeimmistä rikollisen elämäntavan alkupisteistä.". Helsinkiläinen nollatoleranssi ei ollut kuitenkaan poikkeuksellinen tapa reagoida graffiteja vastaan, vaan samankaltaisia projekteja järjestettiin muuallakin Pohjoismaissa. Vuonna 1998 järjestettiin Tukholmassa ensimmäinen pohjoismainen graffitikonferenssi, johon kutsuttiin kuntien, poliisien, joukkoliikenneyhtiöiden ja vartiointiyritysten edustajia. Helsinki oli edustettuna HKR:n ja silloisen FPS Security Oy:n voimin, jolta Stop töhryille -projekti osti graffitimaalareiden kiinniottopalveluita. Mallia yhtenäiselle pohjoismaalaiselle graffitipolitiikalle haettiin New Yorkin pormestarin Giulianin nollatoleranssilinjasta, jossa pieniin rikkomuksiin tuli puuttua nopeasti rangaistuksen uhalla jengirikollisuuden estämiseksi.

Helsingissä vastaavanlainen konferenssi järjestettiin kansainvälisenä Finlandia-talossa 2004. Pohjoismaisia graffitin vastaisia konferensseja järjestettiin joka toinen vuosi aina vuoteen 2012 asti, jolloin Kööpenhaminassa pidettiin viimeinen ja suuntaa muuttava konferenssi. Tuolloin arvioitiin, että konferensseista olisi luovuttava, sillä nollatoleranssia harjoitettiin enää ainoastaan Tukholmassa. Kahta vuotta myöhemmin Tukholma luopui nollatoleranssista.

Neljä lähestymistapaa graffitiin


Taidehistorian tohtori Jacob Kimwall on tutkinut Tukholman graffitinvastaista nollatoleranssia. Hän on identifioinut neljä eri suhtautumistapaa graffitiin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ensimmäinen eli torjuntamalli on tiukkaan kontrolliin ja nollatoleranssiin perustuva malli. Toinen, sopeuttamismalli, perustuu luvallisten graffitipaikkojen tarjoamiseen, taidekasvatukseen, nuorisotyöhön ja kulttuuriseen tarjontaan. Sopeuttamismalli pyrkii lisäämään nuorten hyvinvointia ja vähentämään graffiteista kiinnostuneiden nuorten riskikäyttäytymistä.

Näiden yhteiskuntajärjestystä ja kontrollia tarkastelevien mallien lisäksi Kimwall on erottanut alakulttuurimallin. Sen mukaan luvaton graffiti on ainoaa oikeaa graffitikulttuuria, jota luvallinen graffitintekeminen käyttää hyväkseen. Neljäs lähestymistapa on tulkitseva malli, joka tarkastelee graffiteja yhteiskunnallisena ja aikalaiskulttuurisena ilmiönä. Tulkitseva malli pitää graffiteja kiinnostavana ilmiönä ja kaupungistumiseen liittyvänä tärkeänä kulttuurimuotona.

Tarkasteltaessa lähestymistapoja yhdessä voidaan havaita torjuntamallin ja alakulttuurimallin ruokkivan toinen toisiaan. Molemmat lähtevät siitä, että graffiti on luvatonta, erityistä ja poikkeavaa, normeja rikkova ilmiö. Sopeuttamismalli ja tulkitseva malli käsittelevät graffitia lähinnä sosialisaation kannalta ja pyrkivät näkemään sen luvatonta käyttäytymistä laajempana ilmiönä.

Mallit ovat näkyvissä myös Helsingissä. Kun vuonna 2008 Stop töhryille -projekti lopetettiin, Helsingin kaupunki alkoi kehittää graffitityötä yhtenä kulttuurisen nuorisotyön muotona. Nykyään Helsingin kaupungin nuorisoasiankeskuksen alaisuudessa oleva katutaidetoimisto Supafly hallinnoi noin kymmentä luvallista maalauspaikkaa. Näiden lisäksi toimistolla on liikkuva katutaidevaunu ja -auto, joihin molempiin saa maalata. Katutaidetoimiston tavoitteena on edistää katutaidetta ja luoda nuorille mahdollisuuksia ilmaista itseään julkisessa tilassa. Lisäksi tuetaan katutaiteilijoiden ja graffitimaalareiden itse järjestämiä maalaustapahtumia. Kimwallin sopeuttamismallin mukaisesti Supafly ei puolusta luvattomia graffiteja, vaan muistuttaa niiden olevan kiellettyä toimintaa.

Kunnallisen nuorisotyön ohella myös erilaiset yhdistykset ja organisaatiot haluavat edistää katutaidetta ja graffitia. Esimerkiksi Mimmit peinttaa -toiminta järjestää nuorten naisten katutaide- ja graffititapahtumia erityisesti Itä-Helsingissä. Rosa Hultmanin vetämä toiminta on tarkoitettu kaikille 14 vuotta täyttäneille tytöille ja naisille. Osallistuminen pajoihin on pääosin ilmaista, ja tarjoaa näin myös mahdollisuuden harrastaa ja tutustua graffiteihin ja katutaiteeseen matalalla kynnyksellä.

– Uskon, että Mimmit peinttaa antaa ponnahduslaudan kokeilla omia siipiään katutaiteen parissa. Kannustamme ja tuemme kaikkia toimintaamme osallistuvia. Osa jää toimintaan pidemmäksi aikaa, osa on toiminnassa vain yhden kerran, Hultman kertoo.

Mimmit peinttaa on katutaiteen tapahtumakonsepti, joka nostaa esiin naistaiteilijoita ja rohkaisee esimerkillään naisia toteuttamaan unelmiaan. Hankkeet toteutetaan naisten voimin, ja samalla lisätään eri-ikäisten välistä vuorovaikutusta.

– Samalla nämä taideteokset tuovat väriä harmaaseen katukuvaan ja jäävät ilahduttamaan paikallisten asuinympäristöä pitkäksi aikaa. Olen huomannut, että monelle on iso juttu, kun pääsee jättämään jälkensä oman asuinalueensa katukuvaan, Hultman sanoo.

Luvaton graffiti vahingontekona ja sovitteluun pääsy

Luvaton graffiti määritellään rikoslain 35. luvussa lieväksi vahingonteoksi, vahingonteoksi tai törkeäksi vahingonteoksi. Lievästä tai tavallisesta vahingonteosta voidaan määrätä sakkoja tai jopa vuosi vankeutta, törkeästä vähintään neljä kuukautta ja enimmillään neljä vuotta vankeutta. Myös törkeän vahingonteon yritys on rangaistavaa. Tilastollisesti vahingonteko on varsin yleinen rike, vaikka nuorisorikollisuuskyselyjen mukaan 15–16-vuotiaiden luvaton seiniin piirtely on vähentynyt vuodesta 1995 lähtien, poikkeuksena vuoden 2012 nousu. Nuorisorikollisuuskyselyn (Näsi 2016) perusteella seiniin piirtely on yhtä yleistä tytöille kuin pojille. Ajoittain tytöt ovat olleet jopa innokkaampia kuin pojat, vaikka graffiti usein mielletään poikien tai miesten rikkeenä.

Stop töhryille -projektin alkaessa rikoksentorjuntaneuvosto oli huolissaan projektin sosiaalisista kustannuksista ja siitä, miten projekti vaikutti nuorten rikoskierteeseen. Stop töhryille -projektin kahden ensimmäisen vuoden aikana jäi Helsingin kaupunginvaltuuston lausunnon mukaan kiinni 420 töhrijää. Noin 60 tapauksessa, jossa kaupunki oli asianomistajana, käytettiin sovittelumenettelyä. Silloisen projektijohtajan Mikko Virkamäen mukaan sovitteluun otettiin kaikki halukkaat. Kuitenkin vuonna 2001 päätettiin tiukentaa sovitteluun pääsyä. Sovitteluun pääsivät vain alaikäiset ja ensikertalaiset. Ensikertalaisuuskaan ei ollut riittävä peruste, jos HKR havaitsi tekijän kuuluvan tunnettuun graffitijengiin tai olevan "tapatöhrijä". Vuonna 2007 Stop töhryille -projektin edustaja Kauko Nygrén selvitti Helsingin Sanomille termiä näin: "Tapatöhrijät ovat aikuisia miehiä, jotka sotkevat seiniä, katukalusteita, busseja ja kaikkea mahdollista huvikseen ilman varsinaista motiivia". Sovitteluun pääsyn eväsi, jos vahingontekoon liittyi muita rikoksia, kuten näpistely, huumeet tai pahoinpitely.

Yhteiskunnassamme elää edelleen monia nollatoleranssin aikana isoihin korvausvaatimuksiin tuomittuja, jotka elävät velkavankeudessa. Yksi näistä on Kari (nimi muutettu). Poliisi haki 17-vuotiaan Karin eräänä aamuna kodistaan epäiltynä törkeästä vahingonteosta. Hänet vietiin putkaan ja hänen lapsuuden kotiinsa tehtiin kotietsintä. Esitutkinnan aikana hän istui alaikäisenä tutkintavankeudessa yhteensä nelisen viikkoa, jonka jälkeen hänelle määrättiin pakkokeinolain mukainen matkustuskielto ja tutkinta-aresti kolmeksi kuukaudeksi. Kari sai poistua asuinalueeltaan vain kouluun ja hänen tuli olla kotonaan joka ilta kello 21. Lisäksi hänen piti käydä ilmoittautumassa poliisiasemalle henkilökohtaisesti joka viikko. Hän oli ollut graffitien tekoaikana 16–17-vuotias. Syyttäjä vaati Karille ehdotonta vankeutta, mutta hänelle tuomittiin lopulta kahdeksan kuukautta ehdollista vankeutta noin 70 vahingonteosta. Käräjäoikeuden ja myöhemmin hovioikeuden tuomio nojasi FPS-vartiointiliikkeen edustajan tekemään käsiala-analyysiin. Todistaja perusteli graffitien olevan Karin tekemiä, koska hän tunnisti niissä Karin tyylin. Kari ei ollut jäänyt kiinni tekopaikalta ja kiisti teot jyrkästi.

– Koen että tuomiot annettiin väärin perustein ja heikoin todistein. Oikeus usko kaiken mitä vartija sanoi, se oli ihan läpihuutojuttu.

Koska HKR oli määritellyt Karin tapatöhrijäksi, hän ei päässyt sovitteluun, vaikka oli tekohetkellä alaikäinen. Yhteensä hänelle tuomittiin vahingonkorvauksia vajaat 30 000 euroa. Tänään Kari on yli 30-vuotias pitkäaikaistyötön, joka ei ole vieläkään maksanut hänelle langetettuja vahingonkorvauksia – eikä hän aio niitä maksaa. Korko nostaa kokonaissummaa joka vuosi.

– Tuli niin paljon laskua, että heitin hanskat tiskiin ja pistin elämän ranttaliksi. Jos minulla ei olisi noita laskuja, niin olisi voinut mennä niin, että olisin tehnyt töitä ja se olisi vähentänyt maalaamista. Jatkoin mieluummin junien maalaamista ja yhteiskunnan ulkopuolella olemista, koska minulla ei ollut enää mitään taloudellista menetettävää, Kari kertoo.

Stop töhryille -projektin loputtua Siisti Stadi -toiminta edustaa Helsingin kaupunkia ja kaupungin alaisia liikennevirastoja sovittelutilanteissa. Vuosittain sovitellaan noin 50 tapausta. Sovittelun pääsyyn linjauksia ei ole muutettu, eli alaikäiset ja ensikertalaiset pääsevät sovitteluun.

Seuraava graffitisukupolvi

Stop töhryille -projektin tavoitteena oli kitkeä koko graffiti-ilmiö. Graffiti ei kuitenkaan kadonnut Helsingistä, vaan se jäi osaksi kaupunkimaisemaa. Graffiti on myös noussut osaksi korkeakulttuuria, ja viimeisen vuoden aikana graffitiin liittyviä näyttelyitä on nähty muun muassa Helsingin taidemuseo HAMissa, Helsingin taidehallissa, Keravan Taidemuseossa ja Vantaan taidemuseo Artsissa.

Kun tilastollisesti näyttää siltä, että nuoret ovat yhä vähemmän kiinnostuneita luvattomasta seiniin piirtelystä, onkin mielenkiintoista seurata, mikä on graffitin tulevaisuus. Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettava Kai Ylinen tutkii pohjoismaista graffitia kulttuuriperintönä. Tämän vuoden elokuussa, HAMin taiteidenyönä järjestämässä keskustelutilaisuudessa Ylinen nosti esille mielenkiintoisen näkökulman:

– On kiinnostavaa nähdä, millainen on seuraava graffitisukupolvi, jolle on alusta asti tarjottu luvallisia paikkoja maalaamiseen. Jää nähtäväksi, miten he tulevat rakentamaan oman suhteensa graffitikulttuuriin.

Yhteiskunnan näkökulmasta onkin oleellista kysyä, millaista kontrollia graffitin tai katutaiteen kanssa halutaan harjoittaa ja mikä on kannattavaa pitkällä aikajänteellä. Karin ja nollatoleranssisukupolven perintö ovat tärkeä muistutus siitä, mitä tiukka kontrollilinjaus voi merkitä. Reilu 40-vuotias perheellinen graffitimaalari Niko uskoo, että seuraavaa graffitimaalareiden sukupolvi on pienempi kuin hänen edustamansa:

– En usko että nuoret ovat enää samalla tavalla kiinnostuneita graffiteista kuin itse olen ollut. Nehän pitävät sitä nolona, kun näkevät isänsä jossain Suvilahden seinällä sunnuntaina kalja kourassa. Ajattelevat, että menisi nyt himaan siitä.

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston tohtorikoulutettava sosiologian oppiaineessa. Hän tutkii väitöskirjassaan Helsingin graffitialakulttuuria sukupuolisuuden ja kontrollin näkökulmista.


LÄHTEET:

Brunila, M., Ranta, K. & Viren, E. 2011. Muutaman töhryn tähden. Intokustannus, Helsinki.

Helin, M. 2014. Luvallinen graffiti Helsingissä. Helsingin kaupunki, Tietokeskus.

Kimwall J. 2014. The G- Word: Virtuosity and Violation, Negotiating and Transforming Graffiti. Dokument Press.

Näsi, M. 2016. Nuorten rikoskäyttäytyminen ja uhrikokemukset 2016. Helsingin yliopisto, Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti. Katsauksia 18/2016.

Helsingin Sanomat, 20.7.2007: "Tapatöhrijät" ovat nykyään aikuisia miehiä.

 
Julkaistu 28.9.2018
Sivun alkuun |