Mikko Salasuo

Poikkeavia ja patologisia, luokkayhteiskunnan väliinputoajia ja yksilöllisiä identiteetin tuunaajia

Alakulttuuritutkimuksen lyhyt selitys ja historia

Lehtikuva / Martti Kainulainen

Yleisöä Sleepy Sleepersien konsertissa Helsingissä 1984.


Alakulttuurin käsite on menettänyt 2010-luvulla vetovoimaansa julkisessa keskustelussa. Siitä on tullut mediassa lähinnä "retroiluun" yhdistetty termi, jolla viitataan 1900-luvun jälkipuoliskon musiikkiperustaisiin nuorisokulttuureihin, tyyleihin ja käytäntöihin. Diinarit, hipit, disco-hileet, punkkarit, hevarit ja hopparit ovatkin monille aikuisille nuoruudesta tuttuja ryhmänimityksiä, jotka johtavat nostalgisiin muistoihin Suomi-punkin noususta 1970-luvun lopulla tai Helsingin asematunnelissa hengailevista hoppareista 1990-luvun alussa. Onko alakulttuurin aika nyt ohi?


Alakulttuurin käsitteen liudentuminen julkisesta keskustelusta on yhteydessä sosiaalitieteiden lähestymistapoihin ja niissä tapahtuneisiin käänteisiin. Tavat tulkita nuorten sosiaalisia ryhmiä ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet ja monipuolistuneet. Viime vuosisadalla tutkimuksia hallinnut ryhmälähtöinen alakulttuurien selitystapa on menettänyt merkitystään. Tilalle on noussut postmoderneista teorioista ammentava tutkimussuuntaus, jossa korostetaan ryhmän sijaan yksilön ja identiteetin merkitystä. Erontekoa selkeyttämään vanhan ja uuden tutkimussuunnan välillä lanseerattiin akateemiseen keskusteluun 1990-luvulla käsite jälkialakulttuuritutkimus. Jos alakulttuurit nähtiin aiemmin nuorten toiminnan syynä ja selityksenä, pidetään niitä jälkialakulttuuritutkimuksessa seurauksena yksilöiden samankaltaisista kiinnostuksen kohteista, halusta hyödyntää kulttuurituotteita ja rakentaa identiteettiä ryhmässä.

Tämän artikkelin näkökulma kurottaa viime vuosikymmenten keskustelua kauemmas menneeseen. Liikkeelle lähdetään palaamalla alakulttuuritutkimuksen ja -teorian juurille viime vuosisadan alkuun. Tuolloin virinnyttä nuorisoryhmien tutkimisen "evoluutiota" jäljitetään aina nykypäivään saakka. Artikkelissa eritellään keskeisiä kansainvälisiä ja kotimaisia lähestymistapoja ja niiden eroja.

Kotimaisen ja kansanvälisen kirjallisuuden rinnakkainen tarkasteleminen paljastaa niitä haasteita ja ongelmia, joita tutkijat ovat Suomessa kohdanneet yrittäessään soveltaa angloamerikkalaisia alakulttuuriteorioita pohjoismaisen hyvinvointivaltion viitekehyksessä. Näistä haasteista raportoitiin Suomessa toistuvasti 1900-luvulla. Kotimainen alakulttuuritutkimus onkin poikennut tulkinnoiltaan englanninkielisestä valtavirrasta. Myöhemmin on esitetty (Hoikkala & Suurpää 2005), että kansainvälisen alakulttuuritutkimuksen hajaantumiseen 2000-luvulla johtanut kriittinen ja itsetutkiskeleva keskustelu käytiin suomalaisessa tiedeyhteisössä jo parikymmentä vuotta aiemmin.

Artikkeli on lyhyt katsaus aihepiiriin ja jatkoa Janne Poikolaisen kanssa tekemillemme (2012; 2016) jäsennyksille, joissa alakulttuuritutkimuksen lähestymistapoja on luettu aikalaisten tapana tulkita nuoruutta ja nuorisoryhmiä. Vaikka tarkastelun kohteena ovat nimenomaisesti tutkimuksen näkökulmat alakulttuureihin, voi niitä lukea heijastumana yhteiskunnallisesta muutoksesta ja tavoista suhtautua nuoriin ja nuorten ryhmiin.

Alakulttuurin siemenet

Alakulttuuritutkimuksen siemenet kylvettiin viimeistään 1920- ja 1930-luvuilla ja nk. Chicagon koulun urbaanin sosiologian tutkimuksissa. Vaikka tuolloin ei vielä käytetty systemaattisesti käsitettä alakulttuuri, olivat Frederick Thrasherin jengitutkimus (1927), Nels Andersonin tutkimus kiertolaisista (1923) ja Harwey Zorbaughin tutkimus slummien elämästä (1929) tärkeitä suunnannäyttäjiä myöhemmälle alakulttuurien tutkimiselle (ks. myös Blacman 2014). Keskeisenä teoksena on pidetty myös William Whyten (1943) tutkimusta Street Corner Society. Siinä Whyte käsittelee paikallista (nuoriso) kulttuuria Bostonin italialaisamerikkalaisessa kaupunginosassa.

Thrasherin tutkimus (1927) käsitteli Chicagon jengimaata, suurkaupunkiin syntyneitä nuorisoryhmiä, joiden kulttuuri poikkesi vallitsevista normeista ja käytännöistä. Thrasher ymmärsi kulttuurisen kontekstin olevan yksilöpsykologisia tekijöitä tärkeämpi tekijä jengien muodostumisessa, rakenteessa ja toimintatavoissa. Hän haastoi tutkimuksellaan vallinneen ajatuksen poikien geneettisestä jengivaistosta ja laumavietistä. Thrasherin tulkinnan mukaan jengit olivat nuorten tapa reagoida paikallisyhteisöjen ja instituutioiden rapautumiseen ja jengiytyminen oli vastareaktio elinympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin ja nuoriin kohdistuneisiin epärealistisiin odotuksiin. Nuorten kokemusmaailman painottaminen ryhmätoimintaa selittäjänä tekijänä olikin yksi 1920-luvun nuorisoryhmätutkimuksen keskeisiä oivalluksia.

Hitaasti sosiaalitieteisiin levinnyt alakulttuurin käsite oli 1900-luvun alkupuolella käytössä lähinnä psykologian ja biologian piirissä. Niissä alakulttuurilla viitattiin yksinomaan rikolliseen ja negatiiviseen käyttäytymiseen ja patologiseen poikkeavuuteen. Alakulttuurin käsitteen läpimurto tapahtui sosiaalitieteissä 1950-luvun lopulla. Tuolloin kriminologit ja sosiologit hahmottelivat teorioita nuorten poikkeavan ja erottuvan ryhmäkäyttäytymisen selittämiseksi. (ks. Bennett 2011; Blackman 2014.)

Myöhemmän alakulttuuritutkimuksen kannalta keskeiseksi työksi nousi Albert S. Cohenin teos Delinquent Boys, The Culture of Gang (1955). Chicagon koulun perinteeseen ponnistaneessa tutkimuksessa Cohen (mt.) esitteli ensimmäisen systemaattisemman alakulttuuriteorian. Oppi-isänsä Robert Mertonin innoittaman Cohen pyrki teoriallaan selittämään syrjäytyneiden ja sopeutumisongelmaisten nuorten miesten ryhmissä esiintyvää rikollisuutta. Teorian perustana olivat valtakulttuurista erillään toimivat rikolliset alakulttuurit, jotka syntyivät vastareaktiota keskiluokkaisille normeille ja odotuksille. Samankaltaista problematiikkaa pohtivat myös Howard Becker (1963) ja David Matza (1969), joiden tutkimustöiden myötä alakulttuurin käsite kiinnittyi lujasti osaksi kriminologisen tutkimuksen perusparadigmoja.

Alakulttuurit luokkataistelun välineinä

Chicagon koulun perinteestä ja kriminologiassa kehkeytyneestä alakulttuuriteoretisoinnista tutkimusotteensa ammensi myös nk. Birminghamin koulu (Centre for Contemporary Cultural Studies), jossa tehty tutkimus nousi 1960- ja 1970-luvuilla yhdeksi kansainvälisen kulttuuritutkimuksen näkyväksi juonteeksi. Vuonna 1964 perustetun Birminghamin koulu varhaisia esikuvia olivat marxilaiset ajattelijat, kuten Louis Althusser ja Antonio Gramsci. Julkilausuttuna tavoitteena oli luutuneen ja todellisuudesta etääntyneen akateemisen eliitin haastaminen (Connell & Hilton 2015). Kriittiset ja ideologiset vaikuttimet heijastuivat Birminghamin koulun tutkimuksiin, teoretisointeihin ja tulkintoihin. Avainasemassa oli kulttuuristen luokkasuhteiden ja hegemonian uusintamisprosessin käsitteellistäminen. Tytöt ja vähemmistöt jäivät lähes kokonaan tutkimusten ulkopuolelle. (Puuronen 1997.)

Yhteiskuntaluokka oli birminghamilaisten tutkimuksissa selittävässä asemassa. Alakulttuurien tulkittiin muodostavan oman kulttuurisen kentän valtakulttuurin ja työnväenluokan "emokulttuurin" väliin. Alakulttuureissa nuoret työstivät ristiriitaista suhdettaan tavoittamattomaan keskiluokkaan, sen normeihin ja hegemoniaan sekä kokemustaan työväenluokasta vieraantumisesta (mm. Cohen 1972; Hebdige 1979). Alakulttuurit tarjosivat "ekspressiivisen muodon sosiaaliselle ja aineelliselle elämänkokemukselle" ja objektivoivat alakulttuurin muista erottuvaksi elämäntavaksi (Ehrnrooth 1988, 178).

Tyylit, symbolit ja rituaalit nähtiin Birminghamin koulun tutkimuksissa keskeisinä vastarinnan muotoina (Hall & Jefferson 1976). Tyylejä tulkittiin semiotiikan keinoin ryhmien kulttuurisina artikulaatioina. Ne nähtiin alakulttuureissa syntyneinä nuorten imaginaarisina ratkaisuina käsitellä ja ilmaista luokka-asemaa ja -yhteiskunnan ongelmia. Jaana Lähteenmaata (2000, 14) mukaillen: tutkittiin nuorten itsensä asioille antamia merkityksiä. Otollisia tutkimuskohteita olivat erottautuvat alakulttuurit, kuten punkkarit, teddyt, modit ja skinheadit. Tulkinnan mukaan niissä erilaiset käyttöesineet ja asiat saivat uusia merkityksiä, jotka irrottivat ne valtakulttuurin merkitysjärjestelmistä. Hakaneula punkkarin korvassa ei liittynyt millään tavoin ompelemiseen, vaan se sai alakulttuurissa uuden merkityksen.

Yli kahden vuosikymmenen aikana Birminghamin koulun tutkijoilta ilmestyi suuri määrä julkaisuja, joita myöhemmät tutkijasukupolvet ovat selanneet, kritisoineet ja ihailleet. Birminghamin koulun tulkinta alakulttuureista on edelleen vahvasti läsnä julkisessa keskustelussa ja ihmisten tavoissa ymmärtää tyylillisesti erottautuvia nuorisokulttuurisia ryhmiä.

Birminghamin koulun kultakauden jälkeen 1980-luvulla vaikutti hetken siltä, että alakulttuuritutkimus katoaa tieteen ja tutkimuksen marginaaleihin (ks. Muggleton 2000). Alakulttuuriteoriat kiinnostivat edelleen kulttuuritutkimuksen ja nuorisososiologian piirissä, mutta niissäkin ns. kielellinen käänne ohjasi tutkijoiden kiinnostusta teksteihin ja kieleen.

Yksilö nousee ryhmän edelle

Erityisesti Britanniassa massiiviseksi nuorisokulttuuriseksi ilmiöksi 1980-luvun lopulla noussut tekno- ja rave-kulttuuri innosti sosiaalitieteilijöitä palaamaan alakulttuuritutkimuksen pariin. 1990-luvun alussa ilmestyi tutkimuksia, joiden tulkinnat nousivat postmodernia käsittelevistä teorioista. Birminghamin koulun tutkimusperinteestä näkyi vahvoja jälkiä, mutta lähestymistapa oli muuttunut perustavanlaatuisesti. Yksilöä painotettiin ryhmän sijaan ja kytkös yhteiskuntaluokkaan oli katkennut. Alakulttuurit nähtiin osana lähes jokaisen nuoren arkea ja vapaa-aikaa. (ks. Bennett 1999, 2011.)

Alakulttuureista paljon kirjoittaneen Andy Bennettin (2011) mukaan lähestymistavan muutoksessa oli kyse "jälkialakulttuurisesta käänteestä", joka heijasteli nuorisoryhmien todellisuudessa tapahtuneita muutoksia. Populaarikulttuurin tarjonnan ja kulutuksen massiivinen lisääntyminen oli johtanut yhtenäisten musiikki- ja tyyliperustaisten nuorisoryhmien pirstaloituminen ja samalla yksilöllisen valinnan ja makujen merkitys oli noussut määräävään asemaan. Nuoret eivät enää kiinnittyneet tiettyihin, yksittäisiin, tyylillisiin ja toiminnallisiin vertaisryhmiin ja merkityskenttiin, vaan sosiaalisesta identiteetistä tuli notkea ja samalla toiminta muuttui sukkuloinniksi erilaisilla sosiaalisilla areenoilla – ilmiöksi, jonka kulttuurista ulottuvuutta saksalainen Gerhard Schulze (1992) on kutsunut elämysyhteiskunnaksi.

Nimensä jälkialakulttuuritutkimus sai Steve Readheadin vuonna 1990 ilmestyneestä tekno- ja rave-kulttuuria käsitelleestä tutkimuksesta. Muita tärkeitä suunnannäyttäjiä olivat muun muassa David Muggleton teoksellaan tyylin merkityksestä myöhäismodernissa ajassa (2000), Sarah Thornton tutkimuksellaan alakulttuurisesta pääomasta tanssikulttuurissa (1996) ja Michel Maffesoli tulkinnallaan nuorten kulttuureista heimoina (1996). (mm. Bennett 2011; Blackman 2014.)

Yksi uuden tutkimussuunnan tärkeistä kehittäjistä on ollut Andy Bennett (1999, 2011), joka kiteytti jälkialakulttuuritutkimuksen tarkoitukseksi selvittää nuorten sosiaalisuuden muotoja myöhäismodernissa ajassa. Bennett myös kritisoi alakulttuurin käsitteen kuljettamista mukana jälkialakulttuuritutkimuksesta. Hänen mukaansa myöhäismodernien nuorisokulttuurien tutkimuksessa sosiaalisten ryhmien luokkaperustaisella vastarinnalla, rituaaleilla ja symboleilla on vain vähäinen merkitys.

Jälkialakulttuuriteorian selitysvoima nousee nuorten, yksilöiden, tavoista ja kyvyistä hyödyntää kulttuurituotteita identiteettityössä, erilaisissa tilanteissa ja käytänteissä sekä elämänkulun eri vaiheissa. Hieman pelkistäen voi argumentoida Birminghamin koulun teoreettisen pohjan olleen lähes vastakohta jälkialakulttuuritutkimuksen yksilölähtöiselle lähtökohdalle. Jälkialakulttuuritutkimus ei ole Birminghamin koulun tavoin tutkijoiden kollektiivinen pyrkimys luoda uudenlaista yhtenäistä teoriapohjaa, vaan pikemminkin tapa tarkastella varsin löyhän teoreettisen viitekehyksen puitteissa myöhäismodernia nuoruutta, identiteetin rakentumista, nuorten ryhmiä, tyylejä ja kulttuurisia käytäntöjä.

Jälkialakulttuuritutkimuksen yksilölähtöinen paradigma ei ole täysin syrjäyttänyt ryhmälähtöisiä alakulttuuriteorioita, vaan nämä kaksi lähestymistapaa kietoutuvat toisiinsa tutkimuksissa ja tulkinnoissa lukuisina erilaisina kombinaatioina. Alakulttuuriteorioiden ja -tutkimuksen nykytilaa voikin kuvata kirjavaksi sikermäksi erilaisia lähestymistapoja, joiden selitysvoimasta kiistellään tieteellisten journaalien sivuilla.

Suomalaisen alakulttuuritutkimuksen keskeiset käänteet

Suomalaisen nuorisotutkimuksen ja -työn kehittämisen pioneeri Rafael Helanko (1953) hyödynsi Chicagon koulun tutkimusotetta väitöskirjassaan, jossa käsiteltiin poikasakkeja Turussa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa. Helanko kävi tutkimusta tehdessään kirjeenvaihtoa Frederic Trasherin kanssa, joten yhteys Helangon väitöskirjan ja yhdysvaltalaisten jengitutkimusten välillä oli varsin konkreettinen. Thrasher (1927) käytti jengin käsitettä kuvaamaan suurkaupungin nuorisoryhmiä, kun Helanko puolestaan nimesi Turussa asuneet kohteensa "poikien spontaaneiksi ryhmiksi". Huomionarvoista on, että Helanko (1953, 12–13) problematisoi jengin (gang) käsitteen käytön suomalaisessa kontekstissa ja päätyi itse käyttämään nuorisoryhmistä käsitettä sakki. Näin ollen jo ensimmäisessä nuorten ryhmiä ja kulttuuria käsitelleessä suomalaistutkimuksessa törmättiin käsitteellisiin yhteensopivuusongelmiin angloamerikkalaisen tutkimusperinteen kanssa.

Helanko jatkoi pioneerityötään tutkimuksillaan tyttösakeista (1960) ja varttuneen nuorison käyttäytymismuodoista (1969). Chicagon koulun vaikutteet näkyivät vahvana hänen tutkimustyössään. Ritva Uusitalon (1979, 2–3) tulkinnan mukaan Helanko piti nuorten ryhmäkäyttäytymisen muotoja melkeinpä lajinomaisena piirteenä. Tulkinta viittaa siihen, että Helangon nuorten ryhmiä käsittelevissä tutkimuksissa kulkivat hienovaraisesti rinnakkain geneettinen, psykologinen ja sosiaalinen selitysmalli. Tutkimuksessaan varttuneen nuorison käyttäytymismuodoista Helanko (1969, 26) kritisoi voimakkaasti kaupallista massakulttuuria ja leimasi sen "epäkypsän ihmisen sekavaksi kulttuurituotteeksi." Helanko pitäytyi etäällä Birminhamin koulun näkemyksistä eivätkä nuorten omat tulkinnat saaneet hänen tutkimuksissaan tilaa.

Suomessa vallitsi sotien jälkeisinä vuosina vahva usko yhteiskunnan kykyyn sosiaalistaa nuoret "kunnon kansalaisiksi". Tällaisen kansallisen sosiaalistamisprojektin toteuttamisessa nuorisotyöllä oli keskeinen asema (Hoikkala & Suurpää 2005). Nuorten ryhmiä käsittelevissä ja sivuavissa tutkimuksissa ilmiöitä tarkasteltiin lähes yksinomaan sosialisaation ja nuorisotyön näkökulmista. Helangon tutkimuksia lukuun ottamatta ei kansainvälinen alakulttuurikeskustelu juurikaan näkynyt kotimaisessa sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa – ainakaan nuorisososiologian saralla. (Salasuo & Poikolainen 2012.)

Ritva Uusitalo julkaisi vuonna 1979 katsauksen suomalaisista nuorten ryhmiä käsitelleistä tutkimuksista. Hän kirjoittaa yhteenvedossa (mt., 106) samanikäisten nuorten "ylivahvoista" liitynnöistä, joka on ilmeinen viittaus alakulttuureihin. Lainauksesta ilmenee selvästi se negatiivinen vire ja massakulttuurin kritiikki, joka väritti myös monien muiden tutkijoiden suhtautumista nuorten alakulttuureihin: "Tällaiselle yhteen takertuneelle samanikäisten joukolle ei juurikaan ole tilaa yhteiskunnan rakenteissa. Viralliset sosiaalistamisinstituutiot, kuten koulu, koettavat toimia siitä välittämättä sen läpi kohdistaen huomionsa yksittäiseen nuoreen. Vanhemmat yrittävät kontrollitoimin vetää nuoren pois ryhmästä, poliisit ja järjestysmiehet karkottaa ryhmän näkyvillä olevista tiloista kauemmas ja hajottaa se. Nuorisotyön eri muodoista vain niin sanottu jengityö yrittää ottaa huomioon ryhmän kokonaisuudessaan, löytää sille oleskelu- ja toimintatiloja ja parhaassa tapauksessa auttaa ryhmän jäseniä saamaan uusia yhteiskunnallisia liityntöjä".

Uusi tutkijapolvi tarraa hetkeksi kulturalismiin

Birminghamin koulun inspiroima nuori tutkijasukupolvi tarttui Suomessa 1980-luvulla aivan uudella otteella nuorten alakulttuureihin. Ilkka Heiskasen ja Ritva Mitchellin (1985) tutkimusta Lättähatuista punkkareihin seurasi suuri joukko 1980-luvun nuorten aikalaisilmiöitä käsitelleitä opinnäytettä, väitöskirjoja ja artikkeleita. Tommi Hoikkalan, Jaana Lähteenmaan, Jari Ehrnroothin, Vesa Puurosen ja monien muiden tutkimuksissa käsiteltiin näkyviä ja erottautuvia nuorten alakulttuureita. Suuntausta kutsuttiin brittiläiseksi kulturalismiksi, joka oli muutenkin Suomessa vahvassa asemassa sosiaalitieteiden kentällä (ks. Hoikkala & Suurpää 2005).

Vaikka tutkijoiden teoreettinen inspiraatio kumpusi Birminghamin koulun teorioista, osoittautui itse teorian hyödyntäminen hankalaksi. Ongelmia aiheutti ennen kaikkea se, ettei yhteiskuntaluokkaan pohjautuva selitysmalli sopinut suomalaisiin alakulttuureihin. Myös tulkinnat tyylien ja symbolien merkityksistä olivat liian suoraviivaisia, eikä niille löytynyt suomalaisista alakulttuureista empiiristä tukea. Myös tyttöjen puuttuminen Birminghamin koulun tutkimuksista aiheutti teoreettisia yhteensopivuusongelmia. (Salasuo & Poikolainen 2016.)

Lähes kaikki suomalaiset alakulttuuritutkijat tulivat 1980-luvulla sellaiseen johtopäätelmään, ettei Birminghamin koulun teoriapohja sovellu sellaisenaan tutkittaessa (post)moderneja nuorisoryhmiä. Ei ainakaan hyvinvointivaltion viitekehyksessä, jossa yhteiskuntaluokkien rajat ovat epäselviä ja häilyviä. (ks. Lähteenmaa 2000; Hoikkala & Suurpää 2005; Salasuo & Poikolainen 2012.) Tutkijoista Jaana Lähteenmaa (2000) perehtyi pitkäjänteisesti brittiläiseen alakulttuuriteoriaan ja mahdollisuuksiin soveltaa sitä Suomessa. Hän luettelee väitöskirjansa yhteenvetoartikkelissa useita kohtaamiaan haasteita ja ongelmia aineiston, tulkinnan ja teorian yhteensovittamisessa ja hahmottelee useita sellaisia kysymyksiä, jotka ovat nousseet esiin kansainvälisessä jälkialakulttuurikeskustelussa vasta 2010-luvulla.

Kansainvälinen jälkialakulttuuritutkimus ei synnyttänyt Suomessa 2000-luvun alussa tunnistettavaa virtausta. Vesa Puurosen (2006) mukaan allekirjoittaneen vuonna 2004 ilmestyneen huumekulttuureita käsittelevän väitöskirjan voi laskea osin tähän teoriasuuntaan, mutta muutoin kosketuspinnat löytyvät lähinnä yksittäisistä tieteellisistä artikkeleista ja pro gradu -tutkielmista. Suomalaisen nuorten ryhmiä käsittelevän tutkimuksen kentällä jälkialakulttuuri vaikuttaa toistaiseksi jääneen juuri sellaiseksi löyhäksi viitekehykseksi, johon Andy Bennett (2014) viittaa kirjoittaessaan lähestymistavan sopivan nuorten sosiaalisuuden muotojen tutkimiseen myöhäismodernissa ajassa.

Lopuksi

Olen kuvannut tässä artikkelissa, miten alakulttuuritutkimuksen kehityskaari on ikkuna yhteiskunnalliseen muutokseen ja nuorisoryhmien asemaan eri aikoina sekä Suomessa että angloamerikkalaisessa keskustelussa.

Suomalaisen alakulttuuritutkimuksen 2000-luku on ollut hajanainen ja hiljainen. Aivan viime vuosina suunta on kuitenkin kääntynyt, sillä ainakin monitieteisen nuorisotutkimuksen piiriin on hakeutunut useita nuoria opiskelijoita ja tutkijoita, jotka ammentavat jälkialakulttuuritutkimuksesta. Erityisesti kiinnostusta on herättänyt ns. tee-se-itse -uratutkimus (DIY-career), jossa tarkastelun kohteena on alakulttuurisen pääoman hyödyntäminen elämänkulun myöhemmissä vaiheissa, kuten työelämässä ja vapaa-ajalla. Se, miten nuoruudessaan punk-levyjen kerääminen, on johtanut levykaupan perustamiseen tai DJ:nä toiminen radiojuontajan työhön.

Toinen nouseva näkökulma on ikääntyneiden, entisten punkkarien ja rokkarien, nykyinen alakulttuurisuhde: miten ohimeneväksi nuoruudessa kuviteltu tyylittely kasvoikin yhdeksi tärkeäksi identiteetin osaksi ja on sitä edelleen. Teemojen suosiota on lisännyt se, että suomalaisella nuorisotutkimuksella on läheinen suhde alakulttuuritutkimuksen keskeisiin kansainvälisiin "guruihin", jotka käyvät täällä usein puhumassa.

Artikkelin johdannossa kysyin, onko alakulttuurien aika nyt ohi. Menneen perustella vaikuttaa siltä, että nuorten ryhmissä ja ryhmäkäyttäytymisessä on jotakin niin kiehtovaa ja aikalaisuutta hivelevää, että niiden kuvaamiseen tarvitaan sopivan yleisluontoinen käsite. Alakulttuurin käsite on osoittautunut viimeisen lähes sadan vuoden aikana sitkeäksi ja joustavaksi, ja se sopii edelleen hyvin kuvaamaan nuorten ryhmiä, sosiaalisuutta, identiteettityötä ja käyttäytymistä. Tutkimustyössä alakulttuurin käsite vaatii tarkennusta, mutta ei se siltäkään kentällä ole mihinkään häviämässä.

Kirjoittaja on talous- ja sosiaalihistorian dosentti ja vastaava tutkija Nuorisotutkimusverkostossa.


LÄHTEET:

Anderson, Nels (1923) The Hobo. The Sociology Of The Homeless Man. Chicago: Phoenix Books.

Becker, Howard (1963) Outsiders: Studies in the Sociology of Deviance. Lontoo: The Free Press of Glencoe.

Bennett, Andy (1999) Subcultures or neo-tribes? Rethinking the relationship between youth, style and musical taste. Sociology 33:3, 599–617.

Bennett, Andy (2011) The post-subcultural turn: some reflections 10 years on. Journal of Youth Studies 14:5, 493–506.

Blackman, Shane (2014) Subculture Theory: An Historical and Contemporary Assessment of the Concept for Understanding Deviance. Deviant Behavior, 35: 496–512

Cohen, Albert S. (1955) Delinquent Boys – The Culture of the Gang. Glencoe Ill: Free Press.

Cohen, Stanley (1972) Folk Devils and Moral Panics. The Creation of the Mods and Rockers. UK: MacGiggon & Kee Ltd.

Connell Kieran & Hilton Matthew (2015) The working practices of Birmingham's Centre for Contemporary Cultural Studies. Social History, 40:3, 287–311.

Ehrnrooth, Jari (1988) Hevirock ja hevarit: myytit, tyyli ja alakulttuuri. Tapaustutkimus hevareista Joensuun nuorisotaloyhteisössä. Joensuun yliopisto: Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja 83.

Hall, Stuart & Jefferson, Tony (eds.) (1976) Resistance through rituals: youth subcultures in post-war Britain. London: Hutchinson.

Hebdige, Dick (1979) Subculture: the meaning of style. London: Routledge.

Heiskanen, Ilkka & Mitchell, Ritva (1985) Lättähatuista punkkareihin. Suomalaisen valtakulttuurin ja nuorisokulttuurien kohtaamisen kolme vuosikymmentä. Helsinki: Otava.

Helanko, Rafael (1953) Turun poikasakit. Sosiologinen tutkimus 9–16-vuotiaiden poikien spontaanisista ryhmistä vv. 1944–51. Turku: Turun yliopiston julkaisuja, Ser. B, Vol 46.

Helanko, Rafael (1960) On the small groups of school-age girls in Turku. Turku: Turun yliopisto.

Helanko, Rafael (1969) Eräistä varttuneen nuorison käyttäytymismuodoista Turussa 1960. Turku: Turun ylipisto, sosiologian laitos, monisteita 26.

Hoikkala, Tommi & Suurpää, Leena (2005) Finnish youth cultural research and its relevance to youth policy. Young 13:3, 285–312.

Lähteenmaa, Jaana (2000) Myöhäismoderni nuorisokulttuuri. Tulkintoja ryhmistä ja ryhmiin kuulumisen ulottuvuuksista. Nuorisotutkimusverkoston/Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 14. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Maffesoli, Michel (1995) Maailman mieli. Yhteisöllisen tyylin muodoista. Helsinki: Gaudeamus.

Matza, David (1969) Becoming Deviant. UK: Prentice Hall.

Muggleton, David (2000) Inside subculture: the postmodern meaning of style. Oxford: Berg.

Puuronen, Vesa (1997) Johdatus nuorisotutkimukseen. Tampere: Vastapaino.

Puuronen, Vesa (2006) Nuorisotutkimus. Tampere: Vastapaino.

Redhead, Steve (1990) The end-of-the-century party: youth and pop towards 2000. Manchester: Manchester University Press.

Salasuo, Mikko & Poikolainen, Janne (2012) Johdanto – monimuotoinen katukulttuuri. Teoksessa Mikko Salasuo, Janne Poikolainen & Pauli Komonen (toim.) Katukulttuuri. Nuorisoesiintymiä 2000-luvun Suomessa. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 124, 7–32.

Salasuo, Mikko & Poikolainen, Janne (2016) From Local Cliques to Subcultures and Late Modern Youth. Intrepretations of Young People’s Group Behavior in Finnish Youth Research. Teoksessa Tommi Hoikkala & Meri Karjalainen (toim.) Finnish Youth Research Anthology 1999–2014. Helsinki: Finnish Youth Research Society/Network 172, 565– 584.

Schulze, Gerhard (1992) Die Erlebnisgesellschaft: Kultursoziologie der Gegenwart. Frankfurt am Main: Campus.

Thornton, Sarah (1996) Club Cultures. Music, Media and Subcultural Capital. Wesleyan: University Press of New England.

Thrasher, Frederic (1927) The Gang. A Study of 1313 Gangs in Chicago. Chicago: The University Press.

Uusitalo, Ritva (1979) Nuoret, nuorisoryhmät ja yhetiskunta. Tietoja nuorten ryhmistä 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla. Helsinki: Sosiologian laitoksen työpapereita 10.

Whyte, William (1943) Street Corner Society. The Social Structure of an Italian Slum. University of Chicago Press.


 
Julkaistu 28.9.2018
Sivun alkuun |