Jenni Savonen

”Vanhan liiton” miehet ja naiset yhteiskunnan syrjällä

Artikkelissa kerrotaan ikääntyvistä ihmisistä, jotka ovat aloittaneet kovien huumeiden käytön nuoruudessaan ja jatkavat sitä edelleen, ja yhteiskunnan suhtautumisesta heihin.

Ihmiset, jotka käyttävät huumeita, asetetaan usein yhteiskunnan marginaaliin. Huumeiden käyttö mielletään helposti toiminnaksi, jolla on haitallisia seurauksia sekä käyttäjälle itselleen että hänen ympäristölleen. Mustavalkoinen suhtautuminen laittomien päihteiden käyttöön lienee kuitenkin vähentymässä ja harva puhuu enää yksiselitteisesti "huumeiden käyttäjistä": ilmiön ymmärretään olevan monimuotoinen ja hyvin heterogeeninen. Kannabiksen ja kovempien huumeiden käyttö- ja käyttäjäprofiilit saattavat olla hyvin erilaisia.

Epäyhtenäisyys kuitenkin jatkuu edelleen, sillä myös esimerkiksi kovia huumeita käyttävät ihmiset muodostavat lukuisia alaryhmiä. Tässä kirjoituksessa puhun ikääntyvistä ihmisistä, jotka ovat aloittaneet kovien huumeiden (kuten amfetamiinin tai heroiinin) käytön nuoruudessaan ja jatkavat sitä edelleen. Tarkastelun alla ovat 50–60-vuotiaiden "Vanhan liiton" käyttäjien kokemukset elämästään päihteiden käyttäjinä.

Vanhan liiton käyttäjät ovat Suomen ensimmäisen huumausaineaallon nosteessa 1960–1970-luvuilla huumeiden käyttönsä aloittaneita henkilöitä. Haastattelimme heistä kolmeakymmentä vuosina 2008–2009. Haastatteluissa Vanhan liiton miehet ja naiset kertovat lapsuudestaan 1960–1970-luvuilla, värikkäistä huumekuvioista sekä kokemuksistaan kontrollikoneiston silmätikkuina. Tarinat ulottuvat aina heidän sen hetkiseen elämäntilanteeseensa 2000-luvulla. Nämä kertomukset muodostavat tärkeän kulttuurihistoriallisen katsauksen 1970-luvun muuttuvaan yhteiskuntaan, huumausaineiden rantautumiseen Suomeen sekä pienen väestönosan kokemuksiin yhteiskunnan marginaaleissa elämisestä ennen ja nyt.

Ainutlaatuinen ryhmä

Vanhan liiton käyttäjät tutustuivat huumeisiin aikana, jolloin ne olivat suurelle osaa kansaa täysin vieras asia. Huumeita oli 1900-luvun puoliväliin asti käytetty lähinnä pienissä yläluokkaisissa piireissä tai sitten sotaveteraanien keskuudessa. Jälkimmäiset olivat saaneet sodassa amfetamiinia tai heroiinia sisältäviä lääkkeitä, joiden käyttöä osa jatkoi myös sotien loputtua. Nuorisoilmiö huumeista alkoi tulla kansainvälistä liikehdintää seuraten vasta 1960-luvulla, jolloin erityisesti kannabiksen käyttö lisääntyi huomattavasti.

Nykypäivänä on jopa vaikea kuvitella yhteiskuntaa, joka on ollut ymmärtämätön ja peloton huumausaineita kohtaan. Jos nykyään koululaisen on lähes mahdoton olla kuulematta varoituksia huumeista opintiellään, olivat vanhaliittolaiset tämän asian suhteen täysin erilaisessa asemassa. Yhteiskunta oli monelta osin murroksessa ja kaupungistumisen aikana lapsiperheet muuttivat keskustan ympärille rakennettaviin lähiöihin. Lähiöiden pihoilla lapset löysivät helposti toisensa ja uusia ja vieraita päihteitä kokeiltiin kerrostaloasuntojen kellareissa ja nuorisotiloilla.

Lasten ja nuorten päihdekokeiluja leimasi tietämättömyys. Aineet olivat uusi asia kokeilijoille itselleen, mutta vanhemmat ja opettajat tiesivät niistä vielä vähemmän, minkä vuoksi niiden käyttöön ei osattu puuttua. Valtaosalle 1960- ja 1970-luvulla huumeita kokeilleelle käyttö jäi tietenkin vaiheeksi, joka päättyi aikuistumisen, työssäkäynnin ja perheiden perustamisen myötä. Vanhaliittolaiset ovat kuitenkin heitä, jotka jatkoivat käyttöä pidempään, osa aina tähän päivään asti.

Kokeilijasta rikolliseksi

Alkuaikojen tietämättömyyden värittämä ja siksi varsin vapaa huumekontrolli muuttui sitä mukaa, kun alettiin huomata huumeiden muodostuvan ongelmaksi nuorison keskuudessa. Merkittävin muutos tapahtui uuden huumausainelain voimaantullessa vuonna 1972. Laissa kaikki huumeisiin liittyvä toiminta kriminalisoitiin, mukaan lukien niiden käyttö.

Huumausainelailla oli niin välittömästi kuin pitkällä tähtäimellä merkittäviä seurauksia. Jälkeenpäin katsottuna on helppo nähdä, millä tavoin käytön kriminalisointi on muokannut sitä, miten huumeisiin ja niitä käyttäviin henkilöihin suhtaudutaan. Vaikutusten valossa tuntuu käsittämättömältä, että kriminalisointiin päädyttiin arpaa heittämällä, sillä asiantuntijamielipiteet sen puolesta ja vastaan olivat niin tasaväkiset. Ajatusharjoituksena voitaneen miettiä, kokisimmeko huumeiden käyttäjät eri tavalla, mikäli heitä ei olisi määritelty laissa rikollisiksi.

Vanhaliittolaiset olivat ensimmäiset, jotka tunsivat säädetyn lain vaikutukset nahoissaan. Huumeita käyttävistä nuorista tuli nopeasti poliisin silmätikkuja: heitä valvottiin intensiivisesti ja jopa kirjaimellisesti jahdattiin. Pidätyksiä tai kotietsintöjä saatettiin tehdä hyvin kevein perustein ja vankilatuomiot olivat tavallisia. Vanhaliittolaiset kokivat poliisin toiminnan olleen usein ylimitoitettua tai epäoikeudenmukaista, eikä heidän syyttömyyttään erilaisiin rikoksiin välttämättä uskottu huumeiden käytön vuoksi.

Leima seuraa läpi elämän

Yhteiskunnan marginaalissa eläminen ja "huumeiden käyttäjäksi" leimautuminen on ollut ikääntyvien Vanhan liiton käyttäjien elämässä aina läsnä. Se näkyy ulossulkemisena ja kokemuksena erilaisuudesta ja erillisyydestä. Rikolliseksi määrittymisen seurauksena toimiminen yhteiskunnan täysipainoisena jäsenenä on vaikeutunut.

Vanhaliittolaiset tunnistavat vahvasti sen stereotypian, joka valtaväestöllä on kovia huumeita käyttävistä ihmisistä ja tietävät sen värittävän heistä tehtyjä tulkintoja. Kovien huumeiden käyttö on yhteiskunnassamme niin vahva stigma, että se riittää määrittelemään ihmisen perustavanlaatuisesti erilaiseksi. Vanhaliittolaiset puhuvat itsekin muista, ei-huumeita käyttävistä henkilöistä nimityksillä "normikansalaiset", "tavikset" tai "kunnon ihmiset".

Erillisyys edellä mainittuihin ryhmiin on näkynyt heidän elämässään eri tavoin. Nuorempana erilaisuus suhteessa valtaväestöön näkyi selkeämmin vanhaliittolaisten selvästi erilaisena elämäntapana. Monen elämään kuuluivat tuolloin huumeiden käyttöön ja aineiden hankintaan liittyvät vauhdikkaat kuviot. Matkat esimerkiksi Kööpenhaminan Christianiaan, pikkurikoksin hankittu varallisuus ja jatkuvan kontrollin alla oleminen haittasivat "normaalielämän" elämistä. Tämä liikkuva elämäntapa ja jonkinlainen "jatkuva säätö" on kuitenkin monella jäänyt nuoruuteen ja heidän elämänsä ovat vanhemmiten rauhoittuneet huomattavasti. Käyttömäärät ovat vähentyneet, eikä aineita tai rahaa enää hankita rikoksia tekemällä. Arkea määrittävät huumeiden sijaan esimerkiksi lapsenlapset. Tällä hetkellä vanhaliittolaiset korostavat oman elämänsä tavallisuutta, mutta tietävät olevansa muiden silmissä edelleen huumeiden käytön vuoksi leimattuja.

Vanhaliittolaiset kokevat erillisyyttä valtaväestön lisäksi myös suhteessa muihin kovia huumeita käyttäviin ihmisiin. He torjuvat ajatuksen yhdenlaisesta "huumeiden käyttäjästä" ja tekevät selvää eroa itsensä ja nuoremman sukupolven käyttäjien välille. He ovat ulkopuolisia nykypäivän huumekulttuurista, joka on monen mukaan muuttunut aiempaa epärehellisemmäksi ja raaemmaksi.

Vanhaliittolaisten mukaan heitä erottaa nuoremmista sukupolvista erityisesti oman käytön hallinta ja moraalisuus. He tietävät mitä ja kuinka paljon aineita käyttävät, eivätkä aiheuta käytöllään haittaa muille esimerkiksi julkisissa tiloissa. He korostavat sitä, ettei huumeiden käyttö saa ihmisestä riippumatta aikaan tietynlaista toimintaa, vaan jokainen valitsee itse, miten käyttäytyy. He pitävät itseään moraalisina esimerkiksi siksi, etteivät ole koskaan myyneet huumeita lapsille tai ihmisille, joiden eivät tietäisi ennestään käyttävän niitä. Moni mainitsee nykypäivän suurimmaksi ongelmaksi päihteiden yhteiskäytön, minkä johdosta nuoremmat käyttäjät ovat aiempaa enemmän "sekaisin".

Marginaaleista

Ikääntyvät kovien huumeiden käyttäjät ovat jakaneet erityisen sukupolvikokemuksen, mikä vaikuttaa heihin lähtemättömästi. He voivat perustellusti katsoa olevansa omalaatuinen ryhmä, sillä he ovat olleet vastaanottamassa ja kokemassa ilmiötä, josta opittiin vain vähitellen ja jonka seurauksiin ei osattu varautua.

Yhdistävistä kokemuksista ja jonkinlaisesta vanhojen aikojen romantisoinnista huolimatta ei kuitenkaan välttämättä tarvitse tehdä päätelmää, että huumekulttuurissa olisi "ennen kaikki ollut paremmin". Vanhaliittolaisilla, kuten ihmisillä yleensäkin, on taipumus haluta kuulua ryhmiin, jotka nostavat itsetuntoa. "Kovien huumeiden käyttäjä" ei negatiivisen stereotypiansa takia ole tällainen ryhmä. Tämän vuoksi he pilkkovatkin ryhmää osiin ja muodostavat positiivisemman ryhmän, johon kuuluu käyttönsä hallitsevia ja moraalisia käyttäjiä. Nuorempi käyttäjäsukupolvi kuuluu vanhaliittolaisten puheissa holtittomana ja asettuu heitä itseään kauemmas marginaaliin. Jos tällainen ajattelu onkin yksilötasolla hyvin inhimillistä, yhteiskunnallisella tasolla olisi tärkeä kyseenalaistaa ajatusvääristymiä tietynlaisista käyttäjäryhmistä ja niiden keskinäisistä asemista.

Lähde: Kainulainen, H., Savonen, J. & Rönkä, S. (2017). Vanha liitto – kovien huumeiden käyttäjät 1960–1970-lukujen Helsingistä. Helsinki: Suomen kirjallisuuden seura.

Kirjoittaja on sosiaalipsykologian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Väitöskirja käsittelee huumeiden käyttöön liittyviä mielikuvia ja asenteita.

 
Julkaistu 28.9.2018
Sivun alkuun |