Martta October

Väkivaltaista käyttäytymistä läheisissä ihmissuhteissa voi muuttaa

Väkivallan tekijöille tarjottavat toimintamallit Pohjoismaissa

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos toteutti Pohjoismaisen ministerineuvoston rahoituksella kartoituksen lähisuhde- ja perheväkivallan tekijöille Pohjoismaissa tarjolla olevista palveluista. Hankkeen loppuraportti julkaistiin maaliskuussa 2017. Vertailukelpoisuuden vuoksi hankkeessa hyödynnettiin aiemman eurooppalaisen tutkimuksen kyselylomaketta (Daphne II -hanke 2006–2008). Palveluntarjoajia tavoitettiin yhteensä 68 ja vastausprosentti oli keskimäärin 80.

Istanbulin sopimus velvoittaa

Suomi on kahden muun Pohjoismaan ohella ratifioinut vuonna 2015 ns. Istanbulin sopimuksen (Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta, SopS 53/2015). Sopimus edellyttää valtiolta laaja-alaista ja yhteen sovittavaa otetta naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi. Tärkeä osa siinä ovat väkivallan tekijöille tarjottavat, käyttäytymisen ja asenteiden muuttamiseen tähtäävät ohjelmat. Sopimuksen 16 artikla edellyttää valtiolta näiden ohjelmien käyttöönottoa ja tukemista. Artiklaa toimeenpantaessa valtion on varmistuttava, että uhrien turvallisuus ja ihmisoikeudet asetetaan etusijalle. Lisäksi on huolehdittava, että väkivaltaa käyttäneille tarjottavat ohjelmat nivotaan tiiviisti yhteen uhreille tarjottavien erityistukipalvelujen kanssa.

Hoito-ohjelmat vapaaehtoisia tuomituille

Valtaosa pohjoismaisista palveluista ja väkivallan tekijöille suunnatuista ohjelmista on tarjolla rikosoikeudellisen rangaistusjärjestelmän ulkopuolella psykososiaalisina tukipalveluina. Vangeille on Suomessa tarjolla vapaaehtoisuuteen perustuvia kuntouttavia toimintaohjelmia, joista osa keskittyy erityisesti väkivaltaisen käyttäytymisen muuttamiseen. Pohjoismaissa vankiohjelmat perustuvat pääsääntöisesti rangaistukseen tuomitun oma-aloitteisuuteen, mutta muualla Euroopassa on yleistä, että tuomioistuin ohjaa tuomitun rangaistuksensa osana osallistumaan johonkin hoito-ohjelmaan. Euroopan neuvoston hyvien suositusten (2014) mukaan tarvitaan sekä vapaaehtoisuuteen perustuvia että tuomioistuinohjauksella käynnistyviä ohjelmia.

Suomen vankiloissa käytössä olevat ohjelmat akkreditoidaan erillisessä hyväksymistyöryhmässä. Rikosseuraamusalalla on toteutettu yli vuosikymmenen ajan kognitiivis-behavioraaliseen teoriaan perustuvia kuntouttavia ohjelmia. Vangeista verrattain vähäinen osa pystyy osallistumaan kuntouttavaan toimintaan; vuosittain erilaisiin ohjelmiin osallistuvien vankien osuus on vaihdellut 6 ja 11 prosentin välillä. Näistä harvoille tarjolla olevista ohjelmista suurin osa on päihdeohjelmia. Lopulta vain muutama prosentti vangeista pääsee osallistumaan väkivallan ehkäisyyn keskittyvään ohjelmaan.

Rikosseuraamusjärjestelmän ulkopuolella Suomessa on ollut tarjolla ohjelmallista apua lähisuhteissaan väkivaltaa käyttäneille lähes neljännesvuosisadan ajan. Ohjelmat ovat niin Suomessa kuin pitkälti muissakin Pohjoismaissa muodostuneet järjestövetoisesti täydentämään julkisia (avo-) palveluja. Ensimmäistä kotimaista mallia ryhdyttiin kehittämään Espoossa, kun Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan (TANE) väkivaltajaosto oli vuonna 1991 esittänyt mietinnössään, että Suomessa tulisi pohjoismaisten esimerkkien tapaan perustaa vain miehille tarkoitettu palvelu, jonka avulla väkivaltaa harjoittava mies saa apua ja tukea väkivallan katkaisuun. RAY:n rahoituksen mahdollistamana Espooseen ensimmäisen palvelun perusti Naisten Apu Espoossa ry, josta myöhemmin muodostui Lyömätön Linja Espoossa ry. Viimevuotinen Nu Räcker Det -hanke keskittyi juuri pohjoismaisten järjestöjen tarjoamien avopalvelujen nykytilan kartoittamiseen.

Katkaisuohjelmat lähinnä järjestöjen varassa

Suomessa parisuhdeväkivallan tekijöille palveluja tarjoavista tahoista kyselyyn vastasi 16 (palveluntarjoajia on 20). Näistä 14 oli järjestötaustaisia toimijoita, jotka kuuluivat kuuteen eri emo-organisaatioon. Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, tekijäohjelmia on saatavilla vain suurissa tai keskisuurissa kaupungeissa. Maaseudulla palveluja ei ole saatavilla lainkaan. Ohjelmat työllistävät Suomessa kokopäiväisesti yhteensä 62 työntekijää. Muissa Pohjoismaissa työntekijöiden osa-aikaisuus on tavallisempaa. Tyypillisin työntekijän koulutustausta Suomessa on psykologi tai psykoterapeutti, Ruotsissa sosiaalityöntekijän koulutustausta on yleisempi.

Valtaosa ohjelmista on Pohjoismaissa suunnattu kaikille sukupuolille. Keskeiset tukimuodot ovat yksilöterapia ja ryhmäistunnot, lisäksi monilla on tarjolla pariterapiaa. Sen sijaan lapsille, jotka altistuvat kotonaan väkivallalle, on vain vähän palveluja tarjolla. Työskentelyn taustalla oleva metodologia ei vastausten perusteella ollut yhtenäinen tai edes kovin selvä, vaan palveluntarjoajien vastaukset erosivat toisistaan sekä maiden välillä että maiden sisällä, ja Suomen osalta jopa järjestöjen, sisällä. Esimerkiksi ruotsalaisista palveluntarjoajista 82 % raportoi käyttävänsä tiettyä toimintamallia, kun vastaava luku oli Suomessa 43 %. Vastausten kirjavuus voi ilmentää henkilöstön koulutuksen ja yhdenmukaisempien toimintaohjeiden tai laatusuositusten tarvetta.

Kaikkein selkeimmin rakentunut, homogeenisin sekä väkivallan sukupuolittuneisuuden ilmiönä parhaiten huomioiva palvelujärjestelmä oli vastausten perusteella Norjassa. Norjan tilanne voi selittyä sillä, että se oli vastausten perusteella ainoa maa, jossa kaikki väkivallan tekijöitä hoitavat ohjelmat säännönmukaisesti pitivät yhteyttä tekijän puolisoon ohjelman eri vaiheissa. Norjalainen Alternativ Mot Våld -toimintamalli tarjoaa säännönmukaisesti palveluja myös väkivallan uhreille. Norjassa ja Islannissa myös väkivallan riskinarviointityökalujen käyttö oli muita Pohjoismaita yleisempää, kaikkein vähäisintä se oli Suomessa.

Tekijöille suunnattujen ohjelmien rahoitus Pohjoismaissa on varsin vakaata, mutta pysyvä rahoitus on poikkeuksellista. Tyypillisin oli muutaman vuoden rahoitussykli. Pitkäaikaisin ja selkein julkinen rahoitus oli Ruotsissa ja Norjassa. Suomalaisen STEA-rahoitusjärjestelmän kääntöpuolena tunnistettiin jähmeät rajoitteet palvelujen kestolle, mikä juontuu lainsäädännön tulkinnasta, joka kieltää kilpailun yksityisten ja julkisten palvelujen kanssa. Rajoite on tässä yhteydessä keinotekoinen, sillä järjestötoimijoille ei käytännössä ole tarjolla vaihtoehtoja, jolloin lainsäädännöstä johdetun, maksimissaan viisi yksilötapaamiskertaa/asiakas -tulkinnan, todelliseksi kärsijäksi jää palvelujen käyttäjä. Toki ne palveluntarjoajat, joiden rahoitukseen osallistuvat myös kunnat, voivat tarjota asiakkailleen pidempääkin tukea esimerkiksi yhdistämällä yksilö- ja ryhmämuotoista työskentelyä.

Suomen palvelujen kehittämistarpeet

Selvityksen perusteella kaikilla Pohjoismailla on tarvetta kehittää väkivallan tekijöille tarkoitettuja palveluja Istanbulin sopimuksen valossa. Palveluja tulisi olla saatavilla yhdenvertaisemmin eri osissa maata. Rahoituksen tulisi olla pitkäjänteistä ja sitoutunutta, mikä mahdollistaisi paremmin myös ohjelmien laadun yhtenäistämisen. Suomessa tulisi laatia kansalliset laatusuositukset, joita sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä vastaavat maakunnat voisivat tulevaisuudessa käyttää rahoittamiensa palvelujen laatukriteereinä. Tällä hetkellä kuntien rahoitus väkivallan katkaisuohjelmille on valitettavan satunnaista.

Istanbulin sopimus edellyttää myös väkivallan uhrin turvallisuuden varmistamista tekijälle suunnattavissa palveluissa. Tämä on mahdollista esimerkiksi kehittämällä yhteistyötä uhreille suunnattujen palvelujen kanssa, lisäämällä väkivallan riskin arviointia ja hallintaa sekä huolehtimalla säännöllisestä ja riittävästä yhteydestä (ex-) puolison kanssa.

Suomessa tulisi niin ikään harkita väkivallan katkaisuohjelmien systemaattisempaa sisällyttämistä osaksi rikosprosessia. Tällä hetkellä palveluohjaus on satunnaista ja tapahtuu lähinnä pääkaupunkiseudulla sovitteluprosesseissa. Perheväkivallan rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää tulisi kehittää niin, että esimerkiksi ehdolliseen tuomioon voisi sisältyä määräys, jolla väkivaltaa käyttänyt henkilö velvoitettaisiin osallistumaan heille tarkoitettuihin katkaisuohjelmiin.1

Avopalvelujen osalta palveluohjausta tulisi kehittää ja sitä tulisi lisätä muista perhepalveluista, kuten lastensuojelusta, sekä poliisilta. Toistaiseksi poliisin tekemät palveluohjaukset ovat paikallisen yhteistyön hedelmiä eivätkä valtakunnallisesti toimiva käytäntö. Lisäksi väkivallan tekijöiden palvelujen rinnalla tulisi kehittää palveluja erityisesti lapsille. Kun joku perheessä käyttää väkivaltaa, kaikki perheenjäsenet tarvitsevat tukea väkivallan lopettamiseksi ja siitä toipumiseksi. Lasten kohdalla ylisukupolvisen väkivallan kierteen katkaiseminen on erityisen tärkeää.

Kirjoittaja on kehittämispäällikkö Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella.

Pohjoismaiden ministerineuvosto (2017) Nordic Countries Overview of Work with Perpetrators of Intimate Partner Violence.

Euroopan Neuvosto (2014) Domestic and Sexual Violence perpetrator programmes: Article 16 of the Istanbul Convention.

1 Tuomioistuimen tekemän velvoittavan ohjauksen tarpeesta on kirjoittanut mm. Jari Hautamäki Lyömätön Linja Espoossa ry:stä selvityksessä Perheväkivalta rikosprosessissa -yhteistyömallista 2003. Velvoittavaa ohjausta osana rikosprosessia esitetään selvitettäväksi myös rikoksentorjuntaneuvoston kansallisen väkivallan vähentämisohjelman valmisteluun osallistuneen työryhmän suosituksissa vuonna 2005.

 
Julkaistu 29.9.2017
Sivun alkuun |