Anu Isotalo

Jyväskylän IPVI-konferenssi pureutui väkivaltaan

Toista kertaa järjestetty kansainvälinen väkivaltakonferenssi (Interpersonal Violence Interventions – Social and Cultural Perspectives, IPVI) kokosi kesäkuussa kolmisen sataa tutkijaa ja väkivaltatyöstä kiinnostunutta Jyväskylään. Kolmipäiväisen tapahtuman tieteelliseen ohjelmaan kuului viisi pääluentoa ja 40 mielenkiintoista työryhmää sekä tutkijoiden posteriesityksiä. Lisäksi tapahtumassa julkistettiin artikkeliteos, joka esittelee eri tieteenalojen tutkimusta väkivallan muotojen eroista ja yhteyksistä eri aikoina, paikoissa ja suhteissa (Interpersonal Violence – Differences and Connections. Toim. Husso, Virkki, Notko, Hirvonen ja Eilola. Routledge 2017).

Tieteen ja taiteen keinot ohjelmassa

Väkivaltaa lähestyttiin konferenssissa paitsi tieteen myös taiteen näkökulmista. Väkivaltaa kokeneiden valokuvista koottu vaikuttava 7 Names -näyttely (Katri Hernesmaa, Riitta Piltonen ja Marita Husso) käsitteli parisuhdeväkivaltaa ja siitä irtautumista voimauttavan valokuvan keinoin. Taiteellista ilmaisua tuotiin ansiokkaasti osaksi konferenssiohjelmaa myös puolen tunnin videoesityksessä, jossa Lilla Teaternissa huhtikuussa kantaesitetyn Mammas flicka -monologin tekijät Jeanette Björkqvist, Linda Zilliacus ja Cris af Enehielm kertoivat ajatuksiaan lasten perheessä kokemasta väkivallasta ja sen käsittelystä näyttämöllä. Lapsen näkökulma perheväkivaltaan rakentui näissä kuvauksissa ja videoidussa Zilliacuksen roolityössä ymmärrystä lisäävällä ja ajatuksia herättävällä tavalla.

Ensimmäisen päivän pääluennoitsijoiksi oli kutsuttu väkivaltatutkimuksen ehdoton ”grand old couple”, Rebecca ja Russell Dobash. Pariskunta esiintyi myös ensimmäisessä IPVI-konferenssissa vuonna 2013. Dobashit luotasivat esityksessään 40 vuoden aikaista naisiin kohdistuvan väkivallan tutkimustaan suhteessa parisuhdeväkivaltaan ja sen ehkäisyyn liittyviin yhteiskunnallisiin asennemuutoksiin. Vaikka eteneminen on ollut hidasta ja tehtävää on edelleen paljon, on tapahtunut myös huomattavaa kehitystä. Dobashit päättivätkin luentonsa myönteiseen havaintoon: he näyttivät maailman kartalle paikannettuna, miten merkittävästi naisille suunnatut turvakotipalvelut ovat eri maissa kasvaneet 1970-luvulta tähän päivään.

Toisen konferenssipäivän pääpuhuja Minoo Alinian oli valitettavasti estynyt saapumasta Suomeen, mutta hänen esitelmänsä luki Sanna Karkulehto niin selkeästi ja ajatuksille tilaa antavasti, että Alinian pääpointit sukupuolistuneen väkivallan, rasismin ja seksismin yhteyksistä kyllä välittyivät kuulijoille. Alinia esimerkiksi muistutti, ettei maahanmuuttajanaisia saa leimata kulttuuristamisen nimissä eikä vähemmistöjä naisten oikeuksien puolustamisen varjolla.

Pääluennoista minua puhutteli eniten konferenssin päättänyt Bob Peasen luento miesten tekemän ja naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisystä. Pease alleviivasi sitä, että tasa-arvoisten käytäntöjen lisääminen ei auta naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan vähentämisessä, jos patriarkaaliset järjestykset ja ideologiat samanaikaisesti edelleen elävät ja voivat hyvin institutionaalisissa rakenteissa, diskursseissa, ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa sekä käsityksissä miehisestä itsestä suhteessa naisiin. Tästä syystä tasa-arvon lisääntyminen ei näy miesten naisiin kohdistaman väkivallan vähäisyytenä edes Pohjoismaissa, joita Peasen mukaan pidetään usein tasa-arvon paratiisina.

Heteroseksuaalisesta näkökulmasta eteenpäin

On selvää, että kaikkea kiinnostavaa ja aiheeseen osuvaa ei voi mahduttaa konferenssin yleisohjelmaan. Pääluentojen kokonaisuuteen olisin kuitenkin toivonut yhden selkeästi interventioiden tutkimukseen keskittyneen puheenvuoron. Jäin hieman miettimään myös naisiin heteroseksuaalisissa suhteissa kohdistuvan parisuhdeväkivallan korostumista, vaikka tämä tärkeä teema onkin. Brett L. Shadlen luento tosin käsitteli miesten alistamista kolonialismin kontekstissa. Koska Dobashien ja edellä mainitsematta jääneen Marianne Hesterin ensimmäisen päivän pääluennot perustuivat melko samanlaiseen, puhujien aiempaa tutkimusta esittelevään lähestymistapaan, nämä puheenvuorot eivät ehkä niinkään tuoneet uutta näkökulmaa väkivaltatutkimusta ennestään tuntevan yleisön kuultavaksi.

Kaiken kaikkiaan IPVI-kokemus oli antoisa ja innostava sekä sisältöjen, konferenssitunnelman että mainiosti toimineiden järjestelyjen osalta. Toivottavasti IPVI:stä muodostuu myös jatkossa säännöllisesti järjestettävä väkivaltatutkimuksen kansainvälinen kesäkonferenssi Suomeen.

 
Julkaistu 29.9.2017
Sivun alkuun |