Jussi Tapani

Voiko enää mihinkään luottaa?

Jalkapallo ja järjestäytyneen rikollisuuden synkkä varjo

Declan Hillin teos "Maksetut maalit. Jalkapallo ja järjestäytynyt rikollisuus" (Suomentanut Arto Konttinen. Into Kustannus 2014) maalaa synkän kuvan jalkapalloon porautuneen järjestäytyneen rikollisuuden toiminnasta ja siihen liittyvästä vedonlyöntitoiminnasta. Teos ilmestyi alun perin 2008, mutta suomenkielisessä esipuheessa lukija kuljetetaan yllättäen Rovaniemelle, jonne kansainvälisen rikollisuuden lonkerot ulottuivat Wilson Raj Perumalin hahmossa. Perumal oli Rovaniemen Palloseuraan kytkeytyvän sopupeliskandaaliin keskeinen tekijä. Kyseisen tapahtumainkulun yksityiskohtiin on mahdollista tutustua perusteellisemmin lukemalla Hanna Nikkasen artikkelin "Kaukovetoja" (2013), joka on ilmestynyt tutkivaan journalismiin erikoistuvassa LongPlay-lehdessä (numero 1).

XXX

Hillin teos on monisäikeinen kertomus jalkapallosta, järjestäytyneestä rikollisuudesta, rahasta, pelaajista, liigoista, toimitsijoista, vallankäyttäjistä sekä voittajista ja häviäjistä. Teosta voi toisin sanoen lukea monella tavalla. Se on ensinnäkin värikäs matkakuvaus kirjoittajan työurasta, jossa yhdistyvät akateemiset pyrinnöt ja tutkiva journalismi. Hill kuvaa kirjassa sitä, miten hänen jatko-opintonsa maineikkaassa Oxfordin yliopistossa häiritsivät toisinaan toimittajan työtä. Samalla hän kuitenkin kiittelee vuolaasti työnohjaajaansa ja inspiroivaa tutkimusyhteisöä. Kirjoittajan suhde tieteelliseen tutkimukseen vaikuttaa olevan ambivalentti. Hän on yhtäältä itse tehnyt tutkimustyötä, jolloin hän arvostaa tieteellistä tutkimusta. Toisaalta Hill tuntuu ajattelevan, että merkittävä osa yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta on todellisuudesta irrallaan olevaa puuhastelua. Hänen on helppo kuvitella toteavan "kyllä maailmaan puhetta mahtuu".

Toisena lukutapana on teoksen tarkastelu tutkivan journalistin raporttina, joka on vaatinut kirjoittajalta lukemattomia yhteydenottoa niin ammattivedonlyöjiin, jalkapallotoimitsijoihin kuin ammattijalkapalloilijoihin. Hill on matkustanut ympäri maailmaa, esittänyt hankalia kysymyksiä ja saanut yllättäviä vastauksia. Aihepiiri on tulenarka, ja työhön on liittynyt riskejä – jopa vaaratilanteita. Tutkivan journalismin tapaan Hill jättää lukijan omalle tulkinnalle tilaa. Hän kuvaa tarkasti käymiensä keskustelujen sisältöjä, kytkee ottelut ja muut tapahtumat osaksi laajempaa kontekstia ja pohtii mahdollisia tulkintavaihtoehtoa. Esitystavalle on tunnusomaista erilaisilla todennäköisyyksillä operoiminen: Hill ei väitä varmuutta huokuvalla otteella, että tietyt jalkapallo-ottelut olisi järjestettyjä, vaan hän esittää sopupelin yhtenä mahdollisuutena, jota tukevat tietyt tosiseikat. Kun näitä tosiseikkoja alkaa kertyä yhteen ottelutapahtumaan useampia, lukija alkaa väistämättä miettiä, voiko kyse olla enää sattumanvaraisuudesta vai onko takana suunnitelmallisuutta.

Kolmanneksi kirjaa voi lähestyä rikollisuutta koskevan tutkimustradition näkökulmasta. Teos valaisee kiinnostavalla tavalla näkymän sopupeli- ja vedonlyöntirikollisuuden syihin, ilmenemismuotoihin ja mekanismeihin. Tätä voitaisiin kutsua kriminologiseksi näkökulmaksi. Sen lisäksi teoksessa sivutaan oikeudenkäyntejä, joissa erilaisia pelinjärjestelyihin ja vedonlyönteihin liittyviä tapahtumainkulkuja on arvioitu rikosoikeudellisesti. Kyse on tällöin normatiivisesta eli rikoslainopillisesta näkökulmasta. Lisäksi kirjan loppupuolella on mielenkiintoinen jakso kontrollijärjestelmästä eli niistä toimenpiteistä, joilla jalkapallossa – ja myös muissa lajeissa – voitaisiin torjuta korruptiivista ja rikollista toimintaa. Tällöin voidaan puhua kriminaalipoliittisesta tai kriminaalipolitiikkaan yhdistyvästä kriminologisesta näkökulmasta.

XXX

Edellä luonnehtimani kolme lukutapaa ilmentää oivallisesti sitä, että teoksesta voi löytää erilaisia tarinankerronnan tasoja. Tekstin sujuvuutta vaikeuttaa kuitenkin jossain määrin se, että kirja koostuu lukuisista jaksoista, joilla on toisinaan hyvin löyhä liityntä toisiinsa. Lisäksi Hill on rakentunut kirjaan sisäisiä viittauksia, jotka eivät välttämättä paranna luettavuutta. Kirjan suomentajalla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa näihin rakenteellisiin ratkaisuihin, ja hän on tehnyt arvioni mukaan ammattitaitoista työtä tekstin sujuvuuden eteen. Nämä kriittiset huomiot eivät koske varsinaisesti teoksen periaatteellisesti selkeää rakennetta eli jakoa kolmeen päälukuun (Aasia, Eurooppa ja MM-kisat).

Mikä tekee kirjasta lukemisen arvoisen? Ensinnäkin teoksen on kirjoittanut tutkiva journalisti, joka pelaa harrastusmielessä jalkapalloa ja suhtautuu lajiin intohimoisesti. Kirjoittaja penkoo jalkapallon – ja muutamissa kohdissa myös muiden lajien – pimeitä puolia yrittäen hahmottaa, onko jalkapallon ydin vielä turvattavissa ja usko lajin tulevaisuuteen säilytettävissä. Teos päättyy toivoa sisältävään ennusteeseen siitä, että lajilla on vielä valoisa tulevaisuus. Toiseksi kirjoittaja kuvaa oivaltavasti ja analyyttisesti sitä, mikä on jalkapalloa ja muita samankaltaisia lajeja korruptoiva elementti. Vastaus löytyy rahasta. Olipa kyse sopupelin järjestämisen yksilöllisistä tai rakenteellisista syistä, selitys näyttäisi palautuvan rahaan ja sen erilaisia yksilöllisiin ja yhteisöllisiin ulottuvuuksiin. Sama havainto liittyy vedonlyöntiteollisuuteen ja sen merkitykseen jalkapallon korruptoivien elementtien vahvistamisessa.

Kirjoittaja on rikosoikeuden professori Turun yliopistossa.

 
Julkaistu 30.9.2016
Sivun alkuun |