Päivi Berg

Liikunnan kääntöpuolet

Kuinka tasa-arvo ja yhdenvertaisuus liikunnassa ja urheilussa käytännössä toteutuvat?

Liikunta ja urheilu ovat lasten ja varhaisnuorten suosituimpia harrastuksia. Julkisessa keskustelussa ne esittäytyvät usein moniarvoisina, kaikille avoimina kenttinä, joille kaikenikäisten toivotaan osallistuvan kansanterveyden nimissä.

Suomessa liikuntalain (2015) tavoite on muun muassa edistää eri väestöryhmien mahdollisuuksia liikkua ja harrastaa liikuntaa sekä eriarvoisuuden vähentämistä liikunnassa lähtökohtinaan tasa-arvo, yhdenvertaisuus, yhteisöllisyys, monikulttuurisuus, terveet elämäntavat sekä ympäristön kunnioittaminen ja kestävä kehitys. Entä kuinka tasa-arvo ja yhdenvertaisuus liikunnassa ja urheilussa käytännössä toteutuvat?

XXX

Syksyllä julkaistavassa, yhdessä Marja Kokkosen kanssa toimittamassani teoksessa Urheilun takapuoli – liikunta ja yhdenvertaisuus liikunnassa ja urheilussa, tulee esiin niin lasten ja nuorten kuin aikuisten liikunnan ja urheilun käytännöissä, kuinka sukupuoleen, etnisyyteen ja seksuaalisuuteen liittyviä stereotypioita sekä suoranaista rasismia voi ilmetä monella eri tasolla samanaikaisesti.

Asenteisiin ja käytäntöihin vaikuttamista vaikeuttaa omalta osaltaan se, että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden teemat ovat olleet liikuntaan liittyvässä tutkimuksessa vähäisiä ja liikunnan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyö on rakentunut yksittäisten, lyhytaikaisten projektien varaan. Suomi vaikuttaa ajoittain tuudittautuvan julkikuvaansa tasa-arvon mallimaana.

Organisoitu harrastaminen vaatii myös rahaa. Tutkimusten mukaan organisoitua liikuntaa harrastavat Suomessa etenkin ne lapset, joiden vanhempien sosioekonominen asema on korkea. Polarisoituva trendi on vahvistunut viimeisten vuosikymmenten aikana ja samanaikaisesti liikunnan harrastaminen urheiluseuroissa on myös kallistunut. Niin ikään seurojen talkootyössä ja toimitsijoina on ennen kaikkea varakkaampien perheiden vanhempia.

Useat kotimaiset tutkimukset osoittavat myös, että pojat osallistuvat tyttöjä selvästi enemmän urheiluseuratoimintaan – myös 10–14-vuotiaana, jolloin liikuntaseuraharrastaminen tavallisesti on huipussaan. Tutkimustulokset sukupuoleen liittyvistä liikuntaeroista vaimennetaan helposti arkipuheessa stereotyyppisillä väittämillä siitä, että tytöt liikkuvat "luonnostaan" vähemmän kuin pojat tai että tyttöjen liikkumisessa yksilöllisillä ominaisuuksilla olisi suurempi paino kuin poikien. Sukupuolta kuitenkin tehdään arkisissa käytännöissä esimerkiksi puhumalla tai olemalla puhumatta "tyttöjen/ poikien lajeista". Sukupuolta voidaan kuitenkin toistaa toisin – mahdollistamalla lapsille ja nuorille harrastuksia heidän sukupuolestaan riippumatta.

Etnisyys palautuu usein tutkimuksissa maahanmuuttajataustaisten henkilöiden kotouttamiseen suomalaiseen yhteiskuntaan liikunnan avulla. Varsin vähän on toistaiseksi tietoa siitä, missä määrin urheiluseuroissa harrastavissa lapsissa ja nuorissa on maahanmuuttajataustaisia suhteessa suomalaistaustaisiin tai osuuteen koko väestöstä. Vaikuttaa kuitenkin, että pääsy organisoituihin liikuntaharrastuksiin on etnisyyden osalta eriarvoista.

Esimerkiksi Marja Peltolan ja Antti Kivijärven analyysissa Lapsiuhritutkimuksen 2013 aineistosta urheiluseuroissa harrastaneet pojat raportoivat tyttöjä enemmän ohjaajan heihin kohdistamaa henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Lisäksi maahanmuuttajatausta lisäsi riskiä kokea näitä väkivallan muotoja ohjaajan taholta.

Ei ole myöskään tavatonta, että sukupuoli, yhteiskuntaluokka tai perheen sosioekonominen asema ja etnisyys kietoutuvat yhteen. "Maahanmuuttajuuden" nähdään edelleen viittaavan tummaihoisuuteen, pakolaistaustaisuuteen ja tiettyyn uskontoon, kuten tulee esille omassa aineistossani, jossa olen seurannut jalkapalloa sekä yleisurheilua harrastavia lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan ja valmentajiaan.

XXX

Olen analysoinut "kunnon kansalaisuutta", joka rakentui tutkimusaineistossani keskiluokkaisuutta, kilpailullisuutta, ammattimaisuutta ja perhekeskeisyyttä yhdistelevässä puhetavassa, johon kuuluu lapsen harrastuksen seuraaminen, valvonta ja osallistuminen. Vanhempien haastatteluissa määritettiin myös "toisia" vanhempia, jotka eivät paneudu samalla tavoin ja samalla intensiteetillä oman lapsensa harrastukseen. Tällöin yhteiskuntaluokka, etninen tausta ja yksinhuoltajuus määrittyivät erottavaksi tekijäksi – toiseus liitettiin heikompaan toimeentuloon (tai "liialliseen" rikkauteen), maahanmuuttajuuteen ja etenkin yksinhuoltajaäitiyteen.

Voidaan väittää, että urheiluseuraharrastamisesta on rakentunut symbolisen pääoman tuottamisen areena, jonka välityksellä viestitään vastuullisesta vanhemmuudesta ja "kunnon kansalaisuuteen" tähtäävistä kasvatuskäytännöistä. Katson tämän olevan ristiriitaista suhteessa voimassa olevan liikuntalain tavoitteeseen tasa-arvoisesta ja yhdenvertaisesta liikkumisesta.

Kirjoittaja on dosentti ja työskentelee erikoistutkijana Nuorisotutkimusverkostossa.

 
Julkaistu 30.9.2016
Sivun alkuun |