Marja Peltola

Lapset kokevat väkivaltaa liikuntaharrastuksissa

Lapsiuhritutkimukset kertovat lasten ja nuorten kohtaavan yhä väkivaltaa lähes kaikilla elämänalueillaan. Liikunta- ja urheiluharrastukset eivät muodosta tästä ilmiöstä poikkeusta. Lapsiuhritutkimus 2013 -aineiston mukaan erityisesti poikien kokemukset harrastuksen ohjaajan tekemästä väkivallasta ovat yleisiä.

RodeoImages MF

Lasten ja nuorten liikuntaharrastuksilta odotetaan paljon: harrastusten piirissä lasten ja nuorten ajatellaan oppivan terveellisiä elämäntapoja, sosiaalisia taitoja sekä toisten kunnioittamisen ja vastuunkannon kaltaisia arvoja. Monelle lapselle ja nuorelle liikuntaharrastukset tarjoavatkin paljon myönteisiä kokemuksia ja oppimisen paikkoja. Yhdenvertaisuus on yksi keskeinen arvo ja tavoite lasten ja nuorten liikuntaharrastamisessa sekä poliittisella että seuratasolla. Kuten kaikkiin muihinkin elämänalueisiin, liikuntaharrastuksiin kuitenkin liittyy myös kielteisiä ilmiöitä, kuten eriarvoistavia käytäntöjä, väärinkäytöksiä ja väkivaltaa.

Lasten ja nuorten väkivaltakokemuksia kartoittavan lapsiuhritutkimuksen kyselylomakkeeseen lisättiin vuonna 2013 – tuoreimmassa kyselyssä – ensi kertaa kysymys väkivaltakokemuksista harrastusten piirissä. Kyselyyn vastasi 11 364 kuudes- ja yhdeksäsluokkalaista peruskoulun oppilasta, joista noin kaksi kolmasosaa (7275 vastaajaa) osallistui johonkin ohjattuun harrastukseen, ja 5489 johonkin ohjattuun liikunta- ja urheiluharrastukseen. Näiltä vastaajilta on kysytty heidän kokemuksistaan harrastuksenohjaajan tai valmentajan heihin itseensä kohdistamasta väkivallasta. Kysymyksissä kartoitettiin niin henkistä väkivaltaa (pilkkaaminen ja nimittely, kiroilu ja vihainen huutaminen, uhkailu), fyysistä väkivaltaa (kiinni tarttuminen, töniminen, lyöminen) kuin seksuaalista häirintää ja väkivaltaa.

Henkinen väkivalta on yleistä

Kuten muillakin elämänalueilla, lapset ja nuoret kohtaavat harrastuksissa henkistä väkivaltaa enemmän kuin muita – fyysisiä tai seksuaalisia – väkivallan muotoja. Kiroilusta tai vihaisesta huutamisesta raportoi useampi kuin joka viidennes (22 %) liikuntaa tai urheilua harrastava vastaaja, ja pilkkaamisesta tai nimittelystä kokemuksia oli 10 prosentilla. Näitä osuuksia voi pitää verraten korkeina, ja sitä ne ovat myös verrattuna muuta harrastavien kokemuksiin: ei-liikunnallisiin harrastuksiin osallistuvista vastaajista kiroilusta ja vihaisesta huutamisesta raportoi kahdeksan prosenttia, pilkkaamisesta tai nimittelystä viisi prosenttia.

Kokemukset fyysisestä tai seksuaalisesta väkivallasta ovat huomattavasti harvinaisempia: vajaat kolme prosenttia liikunta- tai urheiluharrastuksiin osallistuvista vastaajista oli kokenut joskus kiinni tarttumista tai tönimistä ja samansuuruinen osuus lyömistä. Seksuaalissävytteisestä koskettelusta on kokemuksia vajaalla kahdella prosentilla vastaajista liikunta- tai urheiluharrastuksissa, ja vakavimmista seksuaalisen väkivallan muodoista noin prosentilla. Harrastustyyppikohtaista eroa ei fyysisen ja seksuaalisen väkivallan kohdalla ole.

Vaikka suurimmalla osalla ohjatun liikunnan ja urheilun harrastajista ei siis ole kokemuksia itseensä kohdistuneista väärinkäytöksistä ja ohjaajan tekemästä väkivallasta, eivät nämä ilmiöt ole kuitenkaan niin harvinaisia kuin liikuntaharrastuksille asetettujen myönteisten tavoitteiden valossa voisimme odottaa. Merkillepantavaa on myös, että ohjaajien tekemää väkivaltaa koskevat luvut eivät vielä kerro, mikä on väkivaltaisen käytöksen koko laajuus harrastuskentällä – myös vertaiset voivat käyttää väkivaltaa ja käyttäytyä loukkaavasti, samoin lapsi tai nuori voi olla ohjaajan toiseen harrastajaan kohdistaman väkivallan todistaja.

Sukupuolen ja maahanmuuttotaustan merkitys

Aiemmasta väkivaltatutkimuksesta tiedämme, että väkivalta ei kohdistu satunnaisesti ja yhtäläisesti kaikkiin, vaan uhrikokemukset kasautuvat eri konteksteissa erilaisilla tavoilla ja kytkeytyvät muun muassa sukupuolen ja etnisen taustan mukaisiin eroihin. Kun tarkastellaan taustatekijöiden merkitystä väkivaltakokemuksille liikuntaharrastuksissa, silmiinpistävin huomio on se, että pojat raportoivat liikuntaharrastuksissa – kuten muissakin harrastuksissa – systemaattisesti tyttöjä useammin kaikkia kysyttyjä väärinkäytöksen ja väkivallan muotoja. Liikuntaharrastuksissa ohjaajan tekemää henkistä väkivaltaa oli kohdannut peräti yli 30 prosenttia pojista, kun tytöistä vastaava osuus oli 18 prosenttia. Sukupuolen mukainen ero on suurimmillaan fyysisen väkivallan kohdalla, jota pojat kohtasivat noin kolme kertaa useammin kuin tytöt. Myös seksuaalista häirintää tai väkivaltaa pojat ovat kohdanneet noin kaksi kertaa useammin kuin tytöt.

Kuvio 1. Niiden vastaajien osuudet, jotka ovat kohdanneet ohjaajan tekemää henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa liikuntaharrastuksissa, sukupuolen mukaan (N=5489).


Kuvio 2. Niiden vastaajien osuudet, jotka ovat kohdanneet ohjaajan tekemää henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa liikuntaharrastuksissa, vanhempien syntymämaan mukaan (N=5489)


Etnisyyden tai maahanmuuttotaustan osalta näyttää siltä, että väkivaltakokemuksia liikunta- ja urheiluharrastuksia kertyy maahanmuuttotaustaisille vastaajille – niille, joiden molemmat vanhemmat ovat syntyneet Suomen ulkopuolella – enemmän kuin niille vastaajille, joiden vanhemmista toinen tai molemmat olivat syntyneet Suomessa. Erityisesti fyysisen ja seksuaalisen väkivallan kohdalla ero on merkillepantava. Samaan aikaan on kuitenkin huomattava, että vastaajia, joiden molemmat vanhemmat olivat syntyneet Suomen ulkopuolella, oli tutkittavassa joukossa suhteellisen vähän (n=112), jolloin lukumääräisesti melko vaatimaton lukumäärä väkivaltaa kohdanneita vastaajia muodostaa suurehkon osuuden koko joukosta. Lukumäärillä mitaten väkivallan uhreista valtaosa on siis valtaväestön edustajia. Ongelma on tyypillinen pienehköjen väestöryhmien tutkimisessa, mutta ei poista erityisryhmien tarkastelun mielekkyyttä: lapsiuhritutkimus on paras saatavilla oleva aineisto tämän kysymyksen määrälliseen tarkasteluun, joten sen antamat viitteet on syytä ottaa vakavasti.

Miksi väkivaltakokemusten tutkiminen on tärkeää?

Kaikki väkivaltakokemukset ovat lapsille ja nuorille vahingollisia. Liikuntaharrastuksessa ohjaajan harjoittaman väkivallan voi kenties katsoa olevan vielä vertaissuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa vakavampi asia, johtuen harrastaja–ohjaaja-suhteen valtaepätasapainosta ja siitä, että ohjaaja edustaa liikuntaharrastuksessa aikuista, jonka käytös antaa esimerkin aikuismaailmassa hyväksyttävistä toimintatavoista.

Havainto poikien väkivaltakokemusten runsaudesta liikuntaharrastuksissa herättää tärkeitä jatkokysymyksiä liikuntaharrastusten piirissä tuetuista mieheyden malleista sekä poikien uhrikokemusten esiintulon ehdoista. On mahdollista, että pärjäämistä ja kestävyyttä koskevat maskuliinisuuden ideaalit vaikeuttavat poikiin kohdistuvien väkivallantekojen tunnistamista ja huomiointia, sekä aikuisten että poikien itsensä joukossa. Myös aineiston tarjoamat viitteet maahanmuuttotaustaisten lasten ja nuorten suuremmasta alttiudesta väkivaltakokemuksille liikuntaharrastuksissa ovat yhdenvertaisuusnäkökulmasta huolestuttavia.

Väkivaltakokemukset näyttävät myös kasautuvan sekä liikuntaharrastusten sisällä että eri elämänpiirien välillä siten, että osalla vastaajista on muita enemmän väkivaltakokemuksia. Tämä havainto kiinnittää liikuntaharrastusten piirissä tapahtuvan väkivallan osaksi laajempaa huono-osaisuuden ja ongelmien kasautumista koskevaa keskustelua. Olisikin erittäin tärkeää, että väkivaltailmiöön kiinnitettäisiin nykyistä enemmän huomiota niin liikuntaharrastuksissa kuin niitä koskevassa tutkimuksessa.

Kirjoittaja on tutkijatohtori Nuorisotutkimusverkostossa.

Teksti perustuu artikkeliin Peltola, Marja: "Ohjaajan väkivaltainen käyttäytyminen liikuntaharrastuksissa: sukupuolen ja maahanmuuttotaustan merkitys lapsiuhritutkimuksen valossa", joka julkaistaan lokakuussa 2016 teoksessa Päivi Berg & Marja Kokkonen (toim.): Urheilun takapuoli: Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus liikunnassa ja urheilussa. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura.

 
Julkaistu 30.9.2016
Sivun alkuun |