Mikko Salasuo

Kuntodoping on kehno vihollinen

Kuntodopingiin liittyneet toimet olivat esimerkki onnistuneesta yhteiskunnallisesta interventiosta.


Claudia Rehm / Westend61 / Lehtikuva

Dopingin käyttö huippu-urheilun ulkopuolella on verrattain tuore ja tuntematon ilmiö. Se nousee otsikoihin lähinnä uutisina käytön yleistymisestä tai mittavista takavarikoista. Kansalaisten mielikuvissa dopingin käyttäjät ovat kuntosaleilla rautaa nostelevia jättejä, jotka käyttäytyvät arvaamattomasti ja päihtyneenä joutuvat "roinaraivoon". Dopingin käytölle annettavat merkitykset nousevat vahvasti huippu-urheilun mielikuvastosta: likaista, epäreilua ja fuskaamista. Nämä mielikuvat liittyvät poikkeavuuteen, epäaitouteen ja tietoisten terveysriskien ottamiseen. Huippu-urheilun ulkopuolella tapahtuva dopingin käyttö onkin monin tavoin käyttökelpoinen vihollinen yhteiskunnan moraaliurakoitsijoille. Dopingin käytöstä julkisessa keskustelussa piirtyvä kuva on kuin heijastuma Nils Christien ja Kettil Bruunin (1985) klassikkoteoksesta Hyvä vihollinen: käyttö on vaarallista, ongelman määrittelijät ovat itse turvassa, vihollinen ei kuole koskaan, se on riittävän epämääräinen, sillä on symboliarvoa ja siihen liittyy jokin totuuden siemen.

Suomalaiset kuntosalit dopingin arvioidaan saavuttaneen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Ensimmäiset aihetta käsittelevät tutkimukset ja tieteelliset tekstit ilmestyivät 1990-luvun alkupuolella. Lääketiede hallitsi dopingkeskustelua ja sitä kautta ilmiö määrittyi ensisijaisesti terveysongelmaksi. Huoli ei liittynyt niinkään empiiriseen näyttöön dopingaineiden käytön lisääntymisestä vaan 1990-luvulla nopeasti kasvaneeseen kuntosaliharrastamiseen. Kansainvälisistä tutkimuksista tiedettiin, että useissa maissa kuntosaliharrastuksen myötä myös dopingaineiden käyttö levisi laajemmin. Tällaiseen olettamaan nojaten muutamat lääkärit äityi ennustamaan Suomeen doping-epidemiaa. Käyttö ei kuitenkaan saavuttanut suosiota ja pelätty epidemia jäi tulematta. Vuosituhannen taitteessa tehtyjen selvitysten perusteella enintään prosentti aikuisväestöstä oli joskus kokeillut jotakin dopingainetta. Käytön yleistymisen sijaan huolipuhe loi kuvan vihollisesta, joka vaanii kuntosaleilla ja on vakava uhka suomalaisten terveydelle. Osana prosessia käyttäjiin lyötiin poikkeavuuden leima. Doping-aineiden käytöstä huippu-urheilun ulkopuolella tulikin salattu, hävetty ja vaiettu ilmiö.

Vuonna 2002 voimaan tulleessa dopingia koskevassa lainsäädännössä käytön kriminalisointia ei pidetty tarpeellisena. Hallituksen esityksessä (HE/2001) huomioitiin mahdolliset terveyshaitat, mutta haluttiin välttää vuoden 1972 huumausainelain luoma tilanne, jossa käyttäjät siirtyivät toimimaan yhteiskunnan ulkopuolella, leimautuivat rikollisiksi ja jäivät pois terveydenhuollon piiristä. Lain valmistelussa huomioitiin myös se, että huippu-urheilussa on omat dopingsäännöksensä ja sanktionsa, jotka aiheuttavat kiinni jääville huomattavia seuraamuksia. Uuden lain katsottiin olevan riittävä signaali siitä, että dopingiin liittyvä toiminta on paheksuttavaa.

Doping nousee otsikoihin

Doping-aineiden käyttö huippu-urheilun ulkopuolella nousi näkyvästi otsikoihin vuonna 2007. Tuolloin kulttuuri- ja urheiluministerinä toiminut Stefan Wallin ilmaisi Turun Sanomien kolumnissaan huolensa käytön yleistymisestä ja mahdollisesta kansantaudista. Poliittinen huoli johti kahteen vastakkaiseen kehitykseen. Moraaliurakoijat tarttuivat Wallinin viestiin ja toivat vahvasti esiin näkemyksiä, jotka pönkittivät kansantautihypoteesia – doping vaanii kaikkialla ja käyttäjien määrä on räjähtänyt. Samanaikaisesti opetus- ja kulttuuriministeriössä kaivattiin tutkimustietoa todellisen tilanteet kartoittamiseksi. Ministeriön johdolla myös luotiin verkkopalvelu Dopinglinkki.fi, joka jakaa tietoa ja terveysneuvontaa dopingista huippu-urheilun ulkopuolella.

Vuosia 2007–2011 voidaan kutsua doping-keskustelun hulluiksi vuosiksi. Doping-kysymyksen ympärillä puhisi ja puuskutti joukko kansalaisjärjestöjä ja yksittäisiä toimijoita, jotka pyrkivät hyötymään ministeri Wallinin poliittisesta avauksesta. Myös media intoutui. Yleisradion MOT teki jakson, jossa esiteltiin yksittäisen käyttäjän hurjia terveysongelmia ja kerrottiin Suomessa olevan jopa 20 000 anabolisten steroidien käyttäjää. Esitetyn käyttäjäarvion takana ei ollut mitään tutkittua todellisuuspohjaa vaan luvut ja muut esitetyt näkemykset nousivat yksinomaan dopingiin liitetyistä stereotypioista ja moraaliurakoitsijoiden arvailuista.

Arvailusta tutkittuun tietoon

Vuosi 2011 oli doping-kysymyksessä käännekohta, kun dopingaineiden käytöstä huippu-urheilun ulkopuolella ilmestyi ensimmäinen kattava väestökysely (Hakkarainen ym. 2011). Vihiä ilmiön laajuudesta oli saatu jo vuoden 2009 Nuorisobarometrista, mutta viimeistään tutkimusartikkeli Hamppuikäpolvi, sekakäyttö ja doping – Vuoden 2010 huumekyselyn tuloksia katkaisi siivet arvailulta. Tuloksista kävi ilmi, että noin prosentti aikuisväestöstä oli joskus kokeillut doping-aineita ja aktiivikäyttäjien määrä liikkui muutamassa tuhannessa. Vuotta myöhemmin julkaistiin tutkimus (Salasuo & Piispa 2012), jossa dopingaineiden käyttöä huippu-urheilun ulkopuolella tarkasteltiin useasta eri näkökulmasta laajoin aineistoin. Teoksessa dopingaineiden käyttö huippu-urheilun ulkopuolella nimettiin kuntodopingiksi:

Keskeisintä kuntodopingissa on se, että käyttö tapahtuu huippu-urheilun ulkopuolella. Erottelu tapahtuu määritteen "kunto" avulla. Sana "doping" säilyy mukana, sillä se on niin tiukasti kiinnittynyt tiettyjen aineiden käyttöön, ettei ole mielekästä luoda uusiosanaa korvaamaan sitä. Toinen tärkeä kuntodopingia määrittävä tekijä on käytön motiivi. Kuntodoping viittaa sellaiseen dopingaineiden käyttöön, jonka ensisijaisena motiivina ei ole urheilumenestyksen saavuttaminen. Aineista saatava hyöty toki hankitaan pääosin kuntosaleilla ja sikäli kyse on urheilullisesta suorittamisesta, mutta doping on vain väline kehollisten ja voimaan liittyvien tavoitteiden saavuttamisessa. (Salasuo & Piispa 2012, 18–19.)

Julkinen keskustelu tyyntyi ja moraaliurakoitsijat hiljenivät, kun kävi ilmi, ettei kuntodopingista ole hyväksi viholliseksi. Kyselytutkimus kuntodopingin yleisyydestä (Hakkarainen ym. 2015) uusittiin vuonna 2014, eikä jälkiä käytön kasvusta ollut edelleenkään havaittavissa, päinvastoin. Kävi varsin ilmeiseksi, että kiivaasti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa rakenneltu hyvä vihollinen oli pelkkä olkinukke. Ajatus uudesta yhteiskunnallisesta terveysongelmasta oli innostanut muutaman asiantuntijan, median ja moraaliurakoitsijat pauhaamaan julkisuudessa, leimaamaan käyttäjiä ja rakentamaan huolta ilman tutkittua tietoa. Moraalipaniikki ei kuitenkaan ehtinyt saada liikaa tuulta purjeisiinsa, joten kuohut laskivat ja keskustelu on jatkunut pääosin tietoon, ei arvauksiin, pohjaten.

Yhteiskunnan onnistunut interventio

Kuntodopingiin liittyneet toimet ovat malliesimerkki onnistuneesta yhteiskunnallisesta interventiosta. Kun Stefan Wallin vuonna 2007 esitti huolensa ilmiöön liittyen, käynnisti opetus- ja kulttuuriministeriö joukon tutkimuksia ongelman tunnistamiseksi. Samalla dialogissa tutkijoiden kanssa ministeriössä hahmoteltiin mielekästä tapaa tiedon jakamiseen ja terveysneuvontaan. Tuloksena oli asiaan perehtyneitä selvityksiä ja tutkimuksia sekä Dopinglinkin perustaminen. Yhteiskunnallisesti lähestymistapaa voi pitää varsin perusteltuna ja ansiokkaana. Kuntodoping-ilmiöstä syntyi varsin perusteellinen käsitys ja haittoja vähentäviin toimiin ryhdyttiin tietoon perustuen, ei julkisen huutelun pohjalta. Tulevaisuutta ajatellen onkin toivottavaa, että asiassa jatkettaisiin tutkimustiedon ja viranomaisyhteistyön viitoittamalla tiellä.

Kirjoittaja on vastaava tutkija Nuorisotutkimusverkostossa.

Lähteet:

Christie, Nils & Kettil, Bruun (1986) Hyvä vihollinen: huumausainepolitiikka Pohjolassa. Espoo: Weilin+Göös.

Hakkarainen, Pekka & Metso, Leena & Salasuo, Mikko (2011) Hamppuikäpolvi, sekakäyttö ja doping. Vuoden 2010 huumekyselyn tuloksia. Yhteiskuntapolitiikka 76:4, 397–412.

Hakkarainen, Pekka & Karjalainen, Karoliina & Ojärvi, Anni & Salasuo, Mikko (2015) Huumausaineiden ja kuntodopingin käyttö ja niitä koskevat mielipiteet Suomessa vuonna 2014. Yhteiskuntapolitiikka 80:4, 319–333

Kainulainen, Heini (2011): Rangaistuskäytäntö dopingrikoksissa. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, tutkimustiedonantoja 110.

Salasuo, Mikko & Piispa, Mikko (2012) Kuntodoping. Näkökulmia dopingaineiden käyttöön huippu-urheilun ulkopuolella. Helsinki: Nuorisotutkimuseura/Nuorisotutkimusverkosto, Tiede, julkaisuja 120.

Wallin, Stefan (2007) Dopingista kansantauti? Opetusministeriön tiedote 26.9.2007. (Viitattu 13.9.2016.)

 
Julkaistu 30.9.2016
Sivun alkuun |