Jaana Novitskij & Saija Sambou

Kulttuurierot luovat tarvetta uusille päihdehoidon muodoille

Kollektiivisessa kulttuurissa kasvaneiden on vaikea taipua suomalaisiin päihdehoito-ohjelmiin.


Mamadou "Behan" Touré

Päihdeongelmia on suomalaisilla niin vankilassa kuin muurien ulkopuolella ja niitä on myös Suomeen saapuneilla maahanmuuttajilla ja turvapaikanhakijoilla. Pitkään työelämän ulkopuolelle jääville tai paperittomana piileskeleville huumeiden välittäminen voi muodostua tavaksi hankkia leipää. Käyttö synnyttää riippuvuutta. Jossain vaiheessa jotkut yrittävät hakeutua hoitoon. Kun suomalainen yhteiskunta monimuotoistuu, tarvitaan uudenlaisia kuntoutusmalleja ja lähestymistapoja. Kollektiivisessa kulttuurissa kasvaneiden on vaikea taipua suomalaisiin hoitomalleihin ja ohjelmiin.

Tukikohta ry:n Senegalissa toteuttamassa kehitysyhteistyöhankkeessa syntyi huumekuntoutusmalli, joka yhdistää erilaisia päihdekuntoutuksen menetelmiä ja työtapoja. Hankkeessa julkaistiin käsikirja huumekuntoutujien kanssa työskenteleville päihdeohjaajille ja sosiaalityöntekijöille. Käsikirja tarjoaa hyviä elementtejä myös Suomessa maahanmuuttajataustaisten kanssa tehtävään päihdetyöhön ja yhdyskuntaseuraamustyöhön.

Kollektiivisessa kulttuurissa ryhmän jäsenyys on tärkeä

Hankkeen käynnistyttyä Senegalissa huomattiin pian, että kulttuurilla on suuri merkitys päihdetyön kehittämisessä ja asiakkaiden kohtaamisessa. Monet Pohjoismaissa yleiset lähestymistavat olivat vieraita tai epäsoveliaita työskentelyyn Senegalissa. Tämän suomalaiset oppivat paikallisilta ohjaajilta, jotka työskentelivät päihteidenkäyttäjien kanssa.

Senegalilaisen ja monen muun afrikkalaisen maan kulttuuri on luonteeltaan kollektiivinen ja perustuu suurperheen ideaan, jossa moniavioisuus on hallitseva piirre. Muita suomalaisesta yhteiskunnasta poikkeavia piirteitä ovat kansan syvä uskonnollisuus (suufilainen perinne), taikausko ja uskonnollisten johtajien nauttima rikkomaton arvovalta.

Individualismi–kollektivismi -ulottuvuus erottaa länsimaalaiset afrikkalaisessa ja aasialaisessa kulttuurissa kasvaneista. Kollektiivisessa kulttuurissa ryhmän jäsenyys on tärkeää ja ryhmän normit määräävät ajatustapaa ja käyttäytymistä. Ihmiset ovat syntymästään lähtien integroituneet kiinteästi yhteen kuuluviin lähiryhmiin. Ryhmä suojelee ihmistä koko eliniän mutta vaatii vastineeksi ehdottoman uskollisuuden. Vierailuilla ja pitkillä tervehtimisrituaaleilla vahvistetaan yhteenkuuluvuuden tunnetta ja verkostoa, joka estää monien kaatumisen, sortumisen ja jopa tuhoutumisen. Monikaan ei selviäisi ilman suojaverkkoa maassa, jossa ei ole yhteiskunnan tarjoamia palveluita ja tukea kuten Suomessa. Toisaalta suojaverkko on niin tiheään kudottu, että siitä voi olla jopa mahdotonta irrottautua. Tiheä suojaverkko varmistaa sen, että länteen päässeet perheenjäsenet pitävät pienenkin palkkansa turvin huolta lähtömaahan jääneistä sukulaisistaan. Äärimmillään se voi joillekin luoda painetta myös laittomien keinojen käyttöön riittävän tuen varmistamiseksi.

Haasteet käännetään voitoksi

Yksilöllisissä kulttuureissa, kuten Suomessa, asioiden suora puheeksi ottaminen on hyve. Päihdehoidossakin kuntoutumisen lähtökohtana on ongelman tunnustaminen ja rehellisyys. Kollektiivisissa kulttuureissa puolestaan lapset oppivat jo varhain mukautumaan muiden mielipiteisiin ja yhteisöä vaalitaan ristiriidoilta. Koska ihmiset ovat toisistaan vahvasti riippuvaisia, yhteisön sisäiset erimielisyydet ja ristiriidat – kuten päihteidenkäyttöä seuraava "huono käytös" – ovat suuri uhka koko yhteisölle ja sitä kautta yksilöiden hyvinvoinnille.

Kehitysyhteistyöhankkeen aikana haasteet piti oppia kääntämään voitoiksi. Kuntoutujaryhmän yksittäisiltä jäseniltä oli toisinaan hyvin vaikea saada rehellisiä vastauksia. Ratkaisu löytyi lopulta siitä, että iso ryhmä jaettiin kahden–kolmen hengen ryhmiin, ja jokaista pienryhmää kehotettiin keskustelemaan keskenään ja löytämään näkemys asiaan. Kuntoutujat tunsivat olonsa turvallisemmaksi voidessaan puhua ryhmänsä nimissä.

Toinen konkreettinen päihdetyön haaste syntyi erilaisesta maailmankäsityksestä. Länsimaissa elämä ymmärretään usein lineaarisena, eteenpäin johtavana janana, jonka alkupäässä on syntymä ja lopussa kuolema. Puhumme kuntoutumisprosessista, työ-, strategia-, kasvu- tai ryhmäprosesseista ja tiedämme, että prosessit jakautuvat eri vaiheisiin – ja myös loppuvat aikanaan. Prosessinomainen ajattelu ei kuitenkaan ole yhtä itsestään selvää ihmisille, joita ympäröi syklinen maailmankäsitys.

Hankkeen edetessä suomalaiset alkoivat ihmetellä, kun kuntoutusjaksot venyivät ja kuntoutuneet nuoret jäivät "roikkumaan" keskukseen jopa vuosiksi. Keskustelut ohjaajien kanssa paljastivat, että sen paremmin kuntoutujilla kuin ohjaajillakaan ei yksinkertaisesti ollut keinoja eroprosessin ja itsenäistymisen käsittelyyn. Ryhmästä oli muodostunut "perhe", eikä perhe voi kollektiivisessa kulttuurissa hylätä "lastaan". Ohjaajia piti kouluttaa kantamaan epämiellyttäväksi koettua vastuuta nuoren irti päästämisestä ja opettamaan nuoria tulemaan toimeen omillaan.

Kuntoutuskeskuksen sosiaalityöntekijän vastuulla oli lukuisten ennakkoluulojen ja taikauskoon perustuvien uskomusten sekä perheen häpeäntunteen laannuttaminen. Jos joku perheenjäsen on rikkonut yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä, esimerkiksi käyttäytymällä sopimattomalla tavalla päihtyneenä, häpeää tuntee niin perhe kuin yhteisöä vastaan rikkonut jäsen. Häpeä liittyy oleellisesti kollektiiviseen perhekulttuuriin ja – erotuksena syyllisyydentunteesta – on luonteeltaan yhteisöllistä. Asian tuleminen julki on suurempi häpeä kuin itse rikkomus. Syyllisyydentunnetta sitä vastoin tunnetaan, olipa rikkomus muiden tiedossa tai ei.

Valtaetäisyys voi vaikuttaa kykyyn hakea apua

Kulttuuritutkija Geert Hofsteden (2010) kehittämällä ns. valtaetäisyysasteikolla arvioidaan sitä, miten suuria eroja ihmisten asemassa eri kulttuureissa hyväksytään. Valtaetäisyysasteikon ääripäät kuvaavat mm. sitä, kuinka rohkeasti alaiset uskaltavat ilmaista mielipiteitään, hyväksytäänkö yhteiskuntaluokkien välinen tai etninen eriarvoisuus, odotetaanko lapsilta kuuliaisuutta vanhempia kohtaan vai rohkaistaanko lapsia omaehtoisiin kokeiluihin ja riippumattomuuteen.

Valtaetäisyyden juuret ovat perheessä. Suuren valtaetäisyyden maissa lapsia ei kannusteta itsenäisyyteen ja heidän odotetaan olevan kuuliaisia vanhemmilleen. Senegalissa vanhempien arvovalta pohjaa paitsi valtaetäisyyteen myös kulttuurin kollektiiviseen luonteeseen. Nämä kaksi kulttuurista ulottuvuutta käyvät yleensä käsi kädessä ja ilmenevät yleensä yhdessä. Samoin on laita individualistisen kulttuurin ja pienen valtaetäisyyden kanssa. Maissa, joissa valtaetäisyys on pieni (mm. Pohjoismaat), esimerkiksi alaisten riippuvuus esimiehestä on vähäinen eikä viranomaisia ja poliitikkoja pelätä.

Tästä syystä ei pidä hämmästellä sitä, jos muista kulttuureista Suomeen tulleet ihmiset eivät luota viranomaisiin eivätkä suostu ottamaan apua vastaan. Heillä on omat, syvälle iskostuneet epäilyksensä mitä tahansa yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, minkä vuoksi heitä voi olla hyvin vaikeata sitouttaa käymään viranomaisvastaanotoilla tai osallistumaan nuoriso- tai sosiaalityöntekijän vetämään ryhmätoimintaan. Sen sijaan kansalaisjärjestöt edustavat heille usein jo ennestään tuttuja ja luotettavia toimijoita, joten on eduksi, jos järjestöissä toimivat ihmiset kohtaavat maahanmuuttajat ensin ja tarvittaessa ohjaavat heidät viranomaispalvelujen piiriin.

Hankkeessa tuotettiin kulttuurista huumekuntoutusmallia avaava kirja ja teos, jossa valokuvien ja pienten tarinoiden avulla esitellään kollektiivisen, suuren valtaetäisyyden ja taikauskoisenkin kulttuurin ilmenemistapoja. Mallin ajatuksia voidaan soveltaa sosiaali- ja terveysalalla niin maahanmuuttajalasten, -nuorten kuin -aikuistenkin kohtaamiseen. Eri kulttuureista tulleiden tapojen huomioiminen päihdetyössä voi lisätä asiakkaiden määrää ja sitouttaa heitä paremmin. Tällaista olemassa olevaa materiaalia kannattaa hyödyntää myös erilaisissa rikollisuudenehkäisyhankkeissa.

Jaana Novitskij työskentelee Jouko Lehtolan Säätiössä. Hän toimi Sopi Jikko -kehitysyhteistyöhankkeen koordinaattorina Senegalissa 7 vuotta. Saija Sambou työskentelee oikeusministeriössä ja on asunut Gambiassa ja Senegalissa ja koordinoinut siellä toista kehitysyhteistyöhanketta.

Sopi Jikko ("muuta käyttäytymistäsi") -hanke sai ulkoministeriön kansalaisjärjestöille suunnattua rahoitusta 2009–2015. Hankkeesta ja Senegalin kulttuurista kerrotaan seuraavissa julkaisuissa: Jaana Novitskij & Lamine Toure (2015) Sopi Jikko -työmalli; Huumekuntoutusta Senegalissa. Huumetyön käsikirjoja 1/2016, Tukikohta ry.; Jaana Novitskij & Lamine Toure (2015): Sopi Jikko – Manuel pour la réhabilitation et la réinsertion sociale des toxicodépendants au Sénégal.

Hofstede, Geert; Hofstede, Gert Jan; Minkov, Michael (2010) Cultures and Organizations: Software of the Mind. McGraw-Hill USA.


 
Julkaistu 30.9.2016
Sivun alkuun |