Harri Heinonen

Hulluna urheilusta

Pelikentän ohella käydään kamppailua kannattajien kesken. Peliin ei tulla vain katsomaan vaan myös osallistumaan.

Kuva Italian ja Suomen välisestä EM-karsintaottelusta Palermossa 2003. / Harri Heinonen


Urheilun perusidea on yksinkertainen, nopein, vahvin tai eniten maaleja tehnyt voittaa. Seuraamisen keskeinen merkitys nousee itse kilpailun ja kamppailun tuoksinassa kohoavasta ei-ennustettavasta ja arvaamattomasta todellisesta draamasta, jota ei ole fiktion tapaan ennalta käsikirjoitettu. Urheilussa todelliset ihmiset kamppailevat voitosta, onnistuvat ja epäonnistuvat. Tässä piilee urheiluviihteen ainutlaatuisuus, saaden intensiivisimmän ilmaisunsa paikan päällä seuraamisessa.

Urheilussa taistelu voitosta on peliin kuuluvaa aggressiivista kamppailua, mutta väkivalta ei urheilussa ole itsetarkoitus, se ei ole mielivaltaista vaan säännöillä rajoitettua. Se ei tähtää vastustajan vahingoittamiseen, vaan on keino päämäärän, voiton saavuttamiseksi. Tämä legitiimi väkivalta on kulttuurisesti hyväksyttyä niin kentällä kuin katsomossakin. Lajien välillä on suuria eroja suhteessa tähän legitiimiin väkivaltaan (vertaa esim. ratsastus ja jääkiekko). Jääkiekon tai jalkapallon kaltainen fyysinen, kova peli edellyttää niin pelaajilta kuin katselijoiltakin tietyn asteista väkivallan hyväksyntää, joka poikkeaa jokapäiväisen elämän käyttäytymismalleista.

Urheilun seuraaminen on leimallisesti ollut varsin miehinen ilmiö. Urheilukentillä, erityisesti huippu-urheilussa miehet ovat kilpailleet ja kamppailleet, ja toiset miehet ovat seuranneet näitä näytöksiä tai ainakin ovat lukeneet lehdistä näiden kamppailujen tuloksia. Urheilu on ollut elämänalueena aggressiivisen kamppailun ja maskuliinisuuden kyllästämä, eräänlaista miehistä saippuaoopperaa.

Ylimääräinen kenttäpelaaja

Penkkiurheilijat ymmärretään usein sohvaperunoiksi, jotka aktiivisen liikuntaharrastuksen sijaan katselevat ja elävät elämäänsä muiden suoritusten kautta. Kentän laidalla fanit harvoin vain havainnoivat tapahtumia tai myötäelävät tunnekuohut hiljaa päänsä sisällä, pikemminkin päinvastoin. Urheilukilpailussa yleisö on hyvin elämyksellisesti läsnä itse tapahtumassa ja sen tunnelmassa, pyrkien osallistumaan ja jopa vaikuttamaan pelikentän tapahtumiin.

Pelikentällä käynnissä olevan kamppailun ohessa on kentän laidalla käynnissä myös toinen kamppailu, joukkueiden kannattajien kesken. Kannattajat kilpailevatkin toistensa kanssa usein näkyvyydessä, äänekkyydessä, nokkeluudessa ja kovuudessa, eläen samalla tapahtumissa vimmaisesti mukana.

Peliin ei tulla vain katselemaan, vaan myös osallistumaan. Pelin seuraaminen kentän laidalla on sosiaalinen tapahtuma, väkijoukossa kannattajat ovat tuttavallisuuden ilmapiirissä kosketuksissa toisiinsa, vieraisiin ihmisiin, kaikenikäisiin ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluviin ihmisiin. Samalla ihminen tuntee olevansa voimakkaan elämyksellisesti tietyn yhteisön jäsen. Urheilu tarjoaa yhteisölle erityisen mahdollisuuden kokoontua yhteen ja ajatella itseään.

Kannatusrituaalit ja manööverit nousevat usein itse peliin liittyvän jännityksen ja emotionaalisen latauksen kehikoista. Suunniteltuja katsomokoreografioita kutsutaan tifoiksi, joilla on oma estetiikkansa. Tifoissa fanit pystyvät esittäytymään omilla ehdoillaan ja itsetuotettuina. Tifoissa yleisö ottaa varsin konkreettisesti esiintyjän roolin.

Ilottelun jalosta taidosta huliganismiin

Katsomokäyttäytymiseen liittyvien rituaalien ja manööverien ensisijaisena tarkoituksena on oman joukkueen emotionaalinen kiihottaminen verrattomiin suorituksiin, mutta toisaalta osa manöövereistä perustuu vierasjoukkueen ja sen kannattajien suoranaiseen uhmaamiseen. Vaikka aggressiivisista eleistä tai verbaalisesta uhoamisesta on yleensä pitkä matka todelliseen fyysiseen väkivaltaan, niin joskus kannattamiseen liittyvä intohimo ja kovuus purkautuvat huliganismina. Huliganismi ei ole selkeä rikosoikeudellinen luokka. Julkisuudessa ja arkipuheessa huliganismin käsitettä käytetäänkin melko huolettomasti, sillä tarkoitetaan kaikenlaista epäjärjestystä ja vallattomuutta. Jalkapallossa huliganismi on yhdistelmä itsetarkoitukseksi muuttunutta aggressiivisuutta ja systemaattista väkivaltaa, jota harjoittavat tietyt "faniryhmät" toisia vastaavia ryhmittymiä vastaan.

Toisaalta välitön spontaani itseilmaisu ja tietty epäjärjestys ovatkin aina kuuluneet osaksi urheilukilpailujen tunnelmaa. Suuri osa häiriökäyttäytymiseksi mielletystä käyttäytymisestä onkin luonteeltaan yksinkertaisesti riemun ja juhlan ilmauksia, jotka nousevat peliin liittyvän jännityksen ja emotionaalisen latauksen kehikoista. Nykyajassa kollektiivisten tunteiden osoittamiselle on vain vähän tilaa. Urheilukentällä on hyväksyttyä päästellä höyryjä ulos, toisin sanoen purkaa arkielämän jännitteitä ja patoutumia, sillä niiden käsitteleminen muulla tavoin voisi olla monin verroin kohtalokkaampaa.

Fanaatikkoja ja oman elämänsä sankareita

Suomen kielessä fanin käsite on varsin neutraali, sitä käytetään usein niin harrastajan kuin yleisönkin synonyyminä. Käsitteeseen liittyy kuitenkin tietty kaksijakoisuus ja ristiriitaisuus. Fanius voi olla toisaalta vain jostain populaarikulttuurin elementistä pitämistä. Toisaalta fanius tulkitaan usein poikkeavuudeksi, äärimmäisyydeksi ja arkisen kohtuullisuuden ylittäväksi intoutumiseksi. Faneja kuvataan usein joko vauhkoiksi yksilöiksi tai hysteeriseksi joukoksi (esim. jalkapallohuligaanit). Stereotyyppisesti fani on pakkomielteinen henkilö, joka ei pysty pitämään kriittistä etäisyyttä toimiinsa, vaan toimii erilaisten tunneimpulssien pohjalta.

Termi "fan" on lyhennys englannin kielen sanasta fanatic (fanaatikko), joka kirjaimellisesti tarkoittaa innokasta ihailijaa ja intoilijaa. Englannissa termiä käytettiin ensi kertaa jo 1800-luvun lopussa kuvaamaan urheilujoukkueen kannattamista. Fanin etymologisena kantasanana katsotaan yleisesti olevan latinan termi fanaticus, joka merkitsi palavasti haltioitunutta, eräänlaisen jumalallisen inspiraation vallassa olevaa henkilöä. Jo antiikissa termillä viitattiin ihmisiin, jotka olivat vimmaisen innostuneita dionyysisistä kulteista ja orgastisista riiteistä. Vähitellen fanaatikko-sana laajeni tarkoittamaan kaikkia jumalten palvonnan, uskonnon ja politiikan liiallisia muotoja sekä suoranaista sosiaalista poikkeavuutta ja psykologista tasapainottomuutta.

Fanin käsitteen voi myös palauttaa latinan parantavaa, pyhää ja suotuisaa paikkaa tarkoittavaan fanum-termiin. Kulttuuritutkimuksessa fanius nähdään usein vapauden, vaihtoehtoisuuden ja vastarinnan mahdollisuutena, eräänlaisena utooppisena tilana, vaikka se omalla tavallaan vain uusintaa jo olemassa olevia rakenteita ja hierarkioita. Faniuden voi tulkita tilaksi, jossa on yksilön kannalta jotain suotuisaa ja eheyttävää. Faniudessa intohimoinen sitoutuminen ja panostaminen mielihyvää tuottavaan toimintaan antaa kokemukselle väriä ja syvyyttä.

Me olemme joukkue

Fanit eivät yleensä tee eroa joukkueen ja itsensä välille, vaan he puhuvat joukkueesta me-muodossa. Tämä kuvaa merkityksellisellä tavalla heidän suhdettaan kulutuksen kohteeseen. He eivät ikään kuin suostu hyväksymään eroa yleisön ja esiintyjien välillä. Yksilöurheiluun ja erilaisiin tähtikultteihin kiinnittyvissä faniuksissa suhde faniuden kohteeseen on toisenlainen. Näissä fanisuhde ilmaisee enemminkin fanien ideaalista mielikuvaa siitä, mitä ja millaisia he haluaisivat olla. Joukkueurheilun fanit taas kuvaavat itseään joukkueen kautta ilmaisten ennemminkin sitä keitä he itse ajattelevat olevansa, kuin keitä he haluaisivat olla päiväunelmissaan. Tästä samaistumisesta ja yhteensulautumisesta tulee ymmärretyksi se faniuteen liittyvä intensiivisyys.

Fani on ikään kuin fanittamansa kohteen sisällä ja samanaikaisesti ulkopuolella. Fanius on jäsenyyttä, joka samalla sisältää ulkopuolisuuden ja vastakkaisuuden. Fani on elimellinen osa sitä sosiaalista yksikköä, jota kutsutaan joukkueeksi, mutta samalla hän on sen 11 palloa potkivan miehen muodostaman yhteisön ulkopuolella katsojana ja kuluttajana.

Nykyajalle on ominaista erilaisten vapaa-ajan harrastusten korostuminen identiteetin rakennusmiljöönä. Jäsenyydet erilaisissa politiikan, kulttuurin ja vapaa-ajan organisaatioissa perustuvat pääasiassa yksilöiden omiin elämäntapavalintoihin. Inhimillisen kiihkeyden tunteet eivät enää liity aatteellisuuteen, politiikkaan, maailman muuttamiseen, vaan pikemminkin alueille, joissa tarjoillaan erilaisia faniuksia. Fanius keskittyy varsin vahvasti vain yhteisen kulutettavan objektin ympärille kiinnittyneisiin mielleyhtymiin.

Siinä on kyse äärimmäisen latautuneesta ja tunnepitoisesta suhteesta. Siitä on kehittynyt faneille yksilöllinen elämäntapaan liittyvä projekti, jonka kautta voi löytää uudenlaisia kiinnittymisen muotoja yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Fani-toimintojen intensiteetti voi vaihdella, mutta keskeistä niissä on se, että niiden harjoittaminen näyttäisi olevan välttämätöntä oman elämän tarkoituksena.

Kirjoittaja on väitellyt jalkapallofaniudesta, hän on myös julkaissut valokuvateoksen Football Landscapes. Tällä hetkellä hän työskentelee läänintaiteilijana Taiteen edistämiskeskuksessa (Taike).

 
Julkaistu 30.9.2016
Sivun alkuun |