Jukka-Pekka Takala

Ehkäiseekö urheilu rikoksia?

RikoksenRikoksentorjunta-palstalla tuodaan esiin mentoroinnin mahdollisuudet nuorten rikollisuuden ehkäisyssä.Rikoksentorjunta-palstalla tuodaan esiin mentoroinnin mahdollisuudet nuorten rikollisuuden ehkäisyssä.Rikoksentorjunta-palstalla tuodaan esiin mentoroinnin mahdollisuudet nuorten rikollisuuden ehkäisyssä.

Rikoksentorjunta-palstalla tuodaan esiin mentoroinnin mahdollisuudet nuorten rikollisuuden ehkäisyssä.

Usein ajatellaan, että urheiluharrastukset tukevat lasten ja nuorten kasvamista kansalaisina ja näin ne ovat omiaan myös ehkäisemään nuorten rikollisuutta. Näyttö asiasta on kuitenkin katkelmallista ja osin ristiriitaista. Tuoreessa katsauksessa yksi tekijä, joka näytti liittyvän urheilua harrastavien nuorten alempaan rikollisuuteen, oli hyvän valmentajan tai urheiluharrastuksen ohjaajan rooli. Hänellä voi tietyissä tilanteissa olla vastaavaa roolia kuin syrjäytymisriskissä olevan nuoren mentorilla, joka ohjaa ja tukee nuoren kehitystä.

Sydneyn olympiavuonna valmistuneessa optimistisessa katsauksessaan Australian kriminologinen instituutti listasi mahdollisia mekanismeja, joiden kautta urheilu voisi ehkäistä rikoksia. Sen mukaan urheilu ja liikunta voivat vähentää rikollisuutta esimerkiksi tarjoamalla mielekkäitä toimintoja positiivisessa sosiaalisessa kontekstissa. Rikollisuuden tilanneteoria voi ehdottaa, että urheilu strukturoi nuoren ajankäyttöä ja saattaa näin vähentää tilaisuuksia pahantekoon. Suuri osa ajasta kun kuluu tavalla tai toisella valvotuissa ympäristöissä. Ajatteluun, joka korostaa sosiaalisen kiinnittymisen rikoksia ehkäisevää vaikutusta, sopii oletus, että urheiluun sitoutuminen voisi heikentää rikoksenteon motivaatiota. Rikoksentekoon liittyvä riski oman maineen huonontumisesta harrastajatovereiden silmissä saattaa kasvaa urheiluun osallistumisen myötä. On myös ajateltu, että urheilun säännöt ja reilun kilpailun ja rehdin toveruuden normit opettaisivat nuoria käyttäytymään kunnolla myös urheilun ulkopuolella. Itsekontrolliteoreetikko voi toivoa, että urheilu kehittää nuoren kykyä suunnitella omaa toimintaansa ja kontrolloida impulssejaan ja johtaa tätä kautta rikollisuuden vähenemiseen. Joukkuelajien voi ajatella tarjoavan suoraa harjoitusta sosiaalisiin taitoihin ja sitä kautta tukevan positiivisia kehityskulkuja.

Toisaalta on myös oletuksia, joiden mukaan urheilu saattaa tiettyjen mekanismien kautta lisätä rikosalttiutta. Esimerkiksi jos urheiluharrastus vähentää joitakin rikostilaisuuksia, se saattaa synnyttää enemmän uusia. Nähdään tapauksia, joissa urheilijoiden epäviralliset normit ovat saattaneet yllyttää rikolliseen käyttäytymiseen – ja ympäristön normit vielä suojelleet heitä. Amerikkalaisen jalkapallon pelaajia käsittelevän kirjan mukaan "urheilijan ei tarvitse juuri huolestua vaikka tulisi pidätetyksi epäiltynä seksuaalirikoksesta" (Benedict & Yaeger 1998 Schwarzin 2001 mukaan). On arveltu myös, että urheilun kilpailuelementti ruokkisi valmiuksia ja motivaatioita rikollisiin tekoihin.

Näyttö liikunnan positiivisesta vaikutuksesta terveyteen on vahva. Sen sijaan urheilun tai liikunnan vaikutuksista rikoksentekoalttiuteen ei ole olemassa vastaavaa näyttöä. Urheilun yhteys lainnoudattamiseen ei ole ainakaan automaattinen tai suoraviivainen. Luultavasti urheiluun sisältyy monensuuntaisia mahdollisuuksia, paineita, houkutuksia ja sosiaalistumispolkuja. Toiset niistä ehkä lisäävät rikosalttiutta, toiset vähentävät ja kolmannet eivät vaikuta suuntaan tai toiseen.

Hollantilainen systemaattinen katsaus

Vasta äsken ilmestyi ilmeisesti ensimmäinen systemaattinen katsaus nuorten urheiluharrastuksen ja nuorten rikollisuuden väliseen yhteyteen (Spruit ym 2016). Tutkijaryhmä löysi 51 käyttökelpoista tutkimusta, joiden tutkimuskohteina oli sekä urheilua harrastavia että sitä harrastamattomia nuoria ja joissa oli tietoja myös heidän osallisuudestaan rikosten tekemiseen. Mukaan kelpuutetuissa tutkimuksista oli pystyttävä laskemaan rikollisten tekojen ja urheiluharrastuksen yhteyden efektikoko. Aineistossa oli tietoja yhteensä noin 130 000 nuoresta; ikähaarukka oli 12–18 vuotta. Rikostiedot tulivat yleensä vastaajien omista ilmoituksista, mutta neljä tutkimusta käytti rekisteritietoja.

Katsauksessa selvitettiin, tekevätkö urheilijat enemmän, vähemmän vai yhtä paljon rikoksia kuin ei-urheilijat, ja mitkä muut tekijät mahdollisesti vaikuttavat urheiluharrastuksen ja rikostenteon yhteyden suuntaan ja voimakkuuteen.

Ei yleistä yhteyttä

Tutkijoiden päätulos oli, että urheiluharrastus ei yleensä vaikuta rikollisuuteen, ei suuntaan eikä toiseen. Jonkin verran yhteyksiä näytti olevan, kun otettiin huomioon muita tekijöitä, mutta melko heikkoja nämäkin yhteydet olivat.

Tulos tuntuu hieman yllättävältä, mutta ei välttämättä ole lopullinen sana. Aineisto ei mahdollista voimakkaita väitteitä urheiluharrastuksen (tai sen puutteen) kausaalisesta vaikutuksesta nuorten rikoksenteon yleisyyteen. Urheilijoiden ja ei-urheilijoiden ryhmien muodostamisesta ei katsauksessa annettu tietoa, mutta selvää on, että ne eivät välttämättä ole kovin vertailukelpoisia vaikuttavuuden mittaamisen kannalta. Huolestuttava oire on, että mitä laadukkaampi tutkimus, sitä todennäköisemmin tulos oli, että urheilijat tekivät rikoksia useammin kuin ei-urheilijat. Näin oli laita, jos tutkimus oli julkaistu huippulehdessä tai jos se perustui pitkittäisasetelmaan. Poikkileikkaustutkimuksissa ja vaatimattomammilla foorumeilla julkaisuissa tutkimuksissa urheilun vaikutus näytti myönteisemmältä. Tämä nostaa sen todennäköisyyttä, että urheilulla tosiasiassa voi olla kielteisiä rikollisuusvaikutuksia.

Joukkuelajit ja koulu-urheilu pärjäsivät vähän paremmin

Yksinään urheilu ei näytä suojelevan rikollisuudelta. Se ei sellaisenaan poista rikoksenteon motivaatiota, houkutuksia tai tilaisuuksia eikä synnytä valvontaa, joka vähentäisi luotettavasti rikoksentekoa. Mutta se ei myöskään vääjäämättä lisää rikoksentekoa.

Rikoslajin huomioon ottaminen ei muuttanut kuvaa. Sen sijaan muutama muu oheismuuttuja näytti synnyttävän pieniä eroja.

Sukupuoli vaikutti yhteyteen. Mitä suurempi oli tyttöjen osuus tutkimuksen kohdehenkilöistä, sitä voimakkaammin urheilu ennusti rikostentekoa. Pelkästään tyttöjä käsittävissä otoksissa urheilun vaikutus oli selvästi negatiivisempi kuin pelkissä poikaotoksissa.

Joukkueurheilu näytti tuottavan suotuisampia tuloksia nuorisorikollisuuden suhteen kuin yksilölajit. Samoin koulu-urheilun osallistuminen oli rikosten ehkäisyn kannalta tehokkaampaa kuin osallistuminen koulumiljöön ulkopuoliseen urheiluun.

Näiden tekijöiden vaikutus oli tilastollisesti merkitsevä, mutta silti niin pieni, että sillä ei tekijöiden mielestä ole juurikaan käytännön merkitystä. Mutta nuo marginaalisesti vaikuttaneet tekijät kannattaa kuitenkin ottaa huomioon hankkeiden kehittämisessä ja tulevissa arviointitutkimuksissa. Ne saattavat olla tärkeitä.

Katsauksen tekijät ehdottavat, että koulu-urheilun suotuisa vaikutus voisi liittyä mm. liikunnanopettajien ja valmentajien ammattitaitoon ja luotettavuuteen. Sitä tutkimuksessa ei sanota, mutta on mahdollista, että jotkut näistä liikunnanohjaajista ja valmentajista toimivat käytännössä jossain määrin myös valmennettaviensa mentoreina.

Riskivyöhykkeen nuorten mentorointi

Mentorointi on yleistyvä menetelmä, jossa yksi kokeneempi henkilö tukee toisen kehitystä keskusteluin, neuvoin ja ehkä konkreettisesti auttaen. Sitä käytetään myös keinona puuttua riskivyöhykkeellä olevien nuorten tilanteeseen – silloin kun nuorilla uskotaan olevan suuri riski toimia tavalla, joka on johtaa vakavaan syrjäytymiseen, rikolliseen tai muuten aggressiiviseen tai epäsosiaaliseen käyttäytymiseen tai koulun epäonnistumiseen.

Mentoroinnin vaikutuksista pahanteon ja rikollisuuden ehkäisyssä on jo jonkin verran hyvää näyttöä. Campbell-yhteistyöverkosto on julkaissut siitä systemaattisen katsauksen, jonka tuorein versio (2013) perustuu 46 tutkimukseen. Tutkimuksista 27 oli satunnaistettuja – mentorointiohjelmaan osallistuvat ja sen ulkopuolelle jääneet valittiin arvalla. Loput 19 tutkimusta perustui koe- ja verrokkiryhmien kaltaistamiseen.

Mentoroinnin vaikutukset olivat positiivisia. Mentorointi vähensi rikollisuutta, päihteiden käyttöä ja aggressiivisuutta sekä paransi opinnoissa pärjäämistä. Rikollisuuden kohdalta tulokset olivat keskimäärin suurimmat, mutta muidenkin vastemuuttujien kohdalla merkitseviä.

Vaikutus oli yleensä parempi, kun mentorin motivaatio mentorina toimimiseen liittyi hänen omiin ammatillisen kehityksen suunnitelmiinsa ja haluihinsa. Tulokset parantuivat myös, kun mentorointiin kuului emotionaalisen tuen antaminen sekä asioiden käytännöllisen hoidon auttaminen. Tutkijat kuitenkin kiinnittävät huomiota siihen, että päätelmien varmuutta ja käytettävyyttä vähentää se, että mentorointiohjelmien konkreettisesta sisällöstä puuttuu paljon tietoa, ja ne vaihtelevat keskenään huomattavasti. Siksi on vaikea sanoa, mitkä asiat mentoroinnissa vaikuttavat toivotulla tavalla.

Suomalainen jo moninkertaisesti kansainvälisestikin palkittu Icehearts-ohjelma sisältää kiinnostavasti sekä urheilua että mentorointia. Tähänastiset tiedot sen vaikutuksesta osallistujien elämään ovat hyvin lupaavia.

LÄHTEET:
Benedict, J & Yaeger, D. (1998). Pros and cons: The criminals who play the NFL. Warner Books.

Cameron, M & MacDougal, C (2000). Crime prevention through sport and physical activity. Trends & Issues in Crime and Criminal Justice 165. Australian Institute of Criminology.

Spruit, A & ak, (2016). Sports participation and juvenile delinquency: A meta-analytic review. Journal of Youth and Adolescence. vol . 45:655.

Schwartz, MD., et al. (2001), Male peer support and a feminist routine activities theory: Understanding sexual assault on the college campus. Justice Quarterly 18.3.

Tolan, P. & al. Mentoring interventions to affect juvenile delinquency and associated problems: A systematic review. Campbell Systematic Reviews 2013:10.

 
Julkaistu 30.9.2016
Sivun alkuun |