Essi Kinnunen

Doping rikosoikeudellisen sääntelyn näkökulmasta

Dopingaineisiin on ajatuksellisesti helppoa kohdistaa voimakkaita rikosoikeudellisia keinoja. Kuitenkaan urheilun sisäisessä dopingsäännöstössä määritelty dopingrikkomus ei välttämättä ole rikos rikosoikeudellisessa mielessä.

Dopingista ja rikosoikeudesta kertova artikkeli olisi helppo aloittaa palauttamalla lukijan mieleen jokin median näyttävästi uutisoima huippu-urheilun dopingskandaali sitä seuranneine syyttelyineen, puolustautumisineen ja tuomioineen. Urheiluun liitettävän korkean eetoksen näkökulmasta dopingaineita käyttänyt urheilija on tehnyt niin väärin kuin urheilija vain voi tehdä. Dopingaineisiin liittyy huumausaineiden tapaan voimakas moraalisesti kielteinen suhtautuminen, jolloin niihin on ajatuksellisesti helppoa kohdistaa voimakkaita rikosoikeudellisia keinoja. On kuitenkin hyvä muistaa, että urheilun sisäisessä antidopingsäännöstössä määritelty dopingrikkomus ei välttämättä ole rikos rikosoikeudellisessa mielessä eikä urheilujärjestön määräämä sanktio ole rikosoikeudellinen rangaistus.

Syyskuussa 2002 voimaan tulleen rikoslain 44 luvun 6 §:n mukaan dopingrikoksesta rangaistaan sakolla tai enintään kahden vuoden mittaisella vankeudella sitä, joka laittomasti valmistaa tai yrittää valmistaa dopingainetta, tuo tai yrittää tuoda maahan dopingainetta tai myy, välittää, toiselle luovuttaa tai muulla tavoin levittää tai yrittää levittää dopingainetta. Dopingrikoksesta tuomitaan myös se, joka pitää hallussaan dopingainetta todennäköisesti tarkoituksenaan levittää sitä laittomasti. Lisäksi rikoslaki sisältää dopingrikoksen törkeän (RL 44:7) ja lievän tekomuodon (RL 44:8). Huomattavaa on, ettei dopingaineiden käyttäminen ole rikoslain mukaan rangaistavaa.

Rikoslainsäätäjän katse dopingasiassa onkin lähtökohtaisesti kohdistunut kilpa- ja huippu-urheilun ulkopuolelle. Valtiovallan huolen kohteena on urheilun sisäisen dopingkontrollin ulottumattomissa toimivan, kuntosali- ja voimailu-urheilua harjoittavan urheilija-kuntoilijan terveys. Dopingrikosten säätämistä koskevissa hallituksen esityksen (HE 17/2001 vp) perusteluissa mainitaankin dopingaineiden terveyshaitat sekä aineiden käytön levinneisyys kilpaurheilun ulkopuolelle seikkoina, joiden vuoksi kriminalisoinnin säätäminen nähtiin tarpeelliseksi. Dopingaineiden käytön koettiin laajentuneen kilpaurheilun piiristä koko urheilu- ja liikuntaharrastuksen läpäiseväksi kansanterveydelliseksi kysymykseksi.

Dopingaineen määritelmä ongelma

Näiden perustelujen kestävyyden kannalta ongelmallista kuitenkin on se, että tieto kuntodopingin käytön laajuudesta ja laadusta oli lainsäädäntövaiheessa – ja on edelleenkin – suhteellisen vähäistä ja epävarmaa. Dopingaineiden terveysriskejä koskevien kriteerien täsmentäminen olisi kuitenkin periaatteellisesti tärkeää. Terveysdiskurssin liittäminen dopingiin luo ongelmasta vakavan kuvan, jota vahvistaa dopingaineiden vertautuminen huumausaineisiin.

Lisäksi dopingainemääritelmän laajentamiseen lienee olemassa paineita. Rikoslain 44 luvun 16 §:n määritelmäsäännöksen mukaan dopingaineena pidetään synteettisiä anabolisia steroideja ja testosteronia johdannaisineen sekä kasvuhormonia. Lainsäädäntövaiheessa pidettiin selvänä, että tätä määritelmää laajennetaan tarvittaessa koskemaan uusia aineita, jotka ovat terveysriskeiltään verrattavissa edellä mainittuihin aineisiin. Aineiden lisääminen dopingaineiden luetteloon on kuitenkin hankalaa, jos on epäselvää, millaisia riittävän vakavien terveyshaittojen on oltava.

Erityisen dopingainekategorian muodostaminen rikoslakiin näyttäisi myös johtavan joissakin tilanteissa yllättäviin lopputuloksiin. Rikoslain määrittelemät dopingaineet ovat samalla myös lääketieteellisesti perusteltuihin hoitoihin tarvittavia lääkkeitä. Efedriini on monille tuttu astman hoitoon käytettävä lääkeaine ja se on myös kuntodouppaajien dopingtarkoituksessa käyttämä aine, jota liikkuu laittomilla lääkemarkkinoilla. Mutta rikoslain määritelmäsäännöksen mukainen dopingaine se ei ole.

Lainkäytössä tulkintaongelmia

Lainsoveltajan näkökulmasta monen erilaisen ainekategorian (lääkkeet, huumeet, dopingaineet) muodostuminen lainsäädäntöön monimutkaistaa lainsoveltamistilannetta. Kriminaalipoliittiselta kannalta voimme kysyä, löytyykö eri aineiden takaa niihin liittyviin terveysriskeihin kuuluvia olennaisia eroja, jotka perustelisivat niiden erilaisen lainsäädännöllisen kohtelun.

Lainsoveltajan työpöydälle dopingrikokset ovat tuoneet ratkaistavaksi joitakin laintulkintakysymyksiä. Onhan lainsoveltajan otettava kantaa muun muassa siihen, kuinka suuren määrän testosteronia tyypillinen kuntodouppaaja keskimääräisesti yhteen käyttökuuriinsa tarvitsee – tämä kannanotto nimittäin paaluttaa rangaistavan levittämisen ja rankaisemattoman oman käytön välisen rajan (KKO 2008:51). Tuomari joutuu myös harkitsemaan, paljonko on paljon hormonia – tämä puolestaan antaa suuntaviivat lievemmin rangaistavan perusmuotoisen dopingrikoksen ja ankarammin rangaistavan törkeän dopingrikoksen välillä (KKO 2009:67). Rikosoikeudellisen rangaistuksen ja urheilun kurinpitosanktion välinen suhde voi tuomioistuimessa muodostaa myös ne bis in idem eli "ei kahdesti samassa asiassa" -kysymyksenasettelun. Kilpaurheilun parissa toimiva ja urheilun sisäisiin antidopingsääntöihin sitoutettu henkilö voi syyllistyä esimerkiksi testosteronin levittämiseen, mikä menettely on määritelty sekä dopingrikkomukseksi urheilun antidopingsäännöstöissä että yhdeksi dopingrikoksen tekotavaksi. Estäisikö urheilun sisäisen kurinpitosanktion määrääminen asian käsittelyn yleisessä tuomioistuimessa? Asiasta ei ole toistaiseksi olemassa oikeuskäytäntöä. Ratkaisussa KKO 2012:46 katsottiin, ettei vankilassa määrätty kurinpitorangaistus estänyt dopingrikosta koskevan syytteen tutkimista yleisessä tuomioistuimessa.

Kansainvälinen dopingsääntely aktiivista

Vaikka lainsäätäjän motiivina dopingrikoksia säädettäessä oli suojata kilpaurheilun ulkopuolisen kuntoilijan terveyttä, on dopingrikoksen lisääminen rikoslain kriminalisointeihin kytkettävissä myös urheilun oikeudellistumiseksi nimitettyyn kehityskulkuun. Urheilun oikeudellistumisella tarkoitetaan muutosta, jossa urheilu ymmärretään yhä enenevässä määrin oikeudellisen sääntelyn ja ratkaisutoiminnan kohteeksi sen sijasta, että sitä pidettäisiin oikeusjärjestyksen ulkopuolisena itsesääntelevänä elämänalueena. Yleisellä tasolla urheilujärjestöjen suhtautuminen urheilun oikeudellistumiseen on usein ollut varsin kielteistä. Kriittisten näkemysten mukaan oikeudellistumisen myötä jotakin ainutlaatuista ja urheilulle ominaista tuhoutuu ja korvautuu vieraalla aineksella.

Tilanne dopingaineita kokevan oikeudellisen sääntelyn suhteen näyttää kuitenkin olennaisesti toiselta. Kriittisen suhtautumisen sijasta esimerkiksi Kansainvälinen olympiakomitea ja Maailman antidopingtoimisto ovat aktiivisesti kutsuneet valtioita mukaan tukemaan urheilujärjestöjen antidopingtoimintaa. Myös Euroopan unioni on aktivoitunut dopingsääntelyn alalla. Urheilun valkoisessa kirjassa komissio suosittelee, että laittomilla dopingaineilla käytävään kauppaan suhtauduttaisiin kaikkialla unionissa samalla tavalla kuin laittomien huumausaineiden kauppaan.

Vuosikymmenten kuluessa doping onkin muotoutunut urheilun sisäisestä sääntöongelmasta kansainvälisen valtioyhteisön ja kansallisen lainsäätäjän huolenaiheeksi. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon piirissä vuonna 2005 solmittu urheilun dopinginvastainen yleissopimus sisältää siihen osallisille valtioille merkittävän viestin: valtiot sitoutuvat edistämään dopingin vastaista taistelua päämääränä dopingin poistaminen. Pohdittavaksi jää, voiko tämä tavoite olla myös dopingaineisiin kohdistuvan rationaalisen kriminaalipolitiikan päämäärä. Ylipäätään mielenkiinto dopingin julkiseen, rikosoikeudelliseen sääntelyyn selittyy dopingaineisiin liittyvien terveysuhkien ohella tarpeella turvata urheilun eettisyyttä ja urheilun yhteiskunnallisia funktioita. Selkeimmin eri valtioissa säädettyjen dopingkriminalisointien taustalla vaikuttavat eettiset näkökohdat tulevat esille lausumissa, joissa dopingia koskevaa erityislainsäädäntöä perustellaan tarpeella viestittää dopingin moitittavuudesta.

Kriminalisoinnit harkittava tarkkaan

Kotimaista dopingrikosta tarkasteltaessa on myös muistettava, ettei siinä ollut kysymys varsinaisesta uuskriminalisoinnista. Ennen RL 44:6:n säätämistä dopingaineita käsiteltiin rikosoikeudellisesti lääkkeinä. Esimerkiksi hormonien laittomaan maahantuontiin ja levittämiseen sovellettiin rikoslain salakuljetussäännöksiä, laittomaan tuontitavaraan ryhtymistä koskevia säännöksiä sekä lääkelain rangaistussäännöksiä. Näistä olemassa olleista rangaistussäännöksistä huolimatta dopingiin kohdistuvan rikollisuuden koettiin jäävän piiloon.

Kriminalisointiteoreettiselta kannalta tarkasteltuna "piiloon jääminen" sisältää ajatuksen rikoslaista moraalisen viestin viejänä. Vaikka lähtökohtaisesti tunnustetaan, että rikoslainsäädännön kautta lainsäätäjä tosiasiallisesti aina viestii siitä, mitkä arvot yhteiskunnassa ovat tärkeitä ja minkälaiset toimintamallit ovat puolestaan hylättäviä, muistutetaan samaan hengenvetoon myös siitä, että rikoslaki on "viestien viemiseen" usein liian järeä väline. Kriminalisoinnin tarpeellisuutta on pohdittava erityisen tarkkaan tilanteissa, joissa jo olemassa olevat rikoslain tunnusmerkistöt pääosin kattavat kriminalisoitavaksi ehdotettavan käyttäytymisen.

Juuri tämänkaltainen tilanne oli käsillä kotimaisia dopingrikoksia säädettäessä. Voikin siis kärjistetysti kysyä, oliko dopingrikosten säätämisen osalta tärkeintä se, että rikoksentekijät saadaan tuomituksi oikeannimisestä rikoksesta.

Kirjoittaja on OTT, ma. oikeussihteeri Korkeimmasta oikeudesta. Artikkeli perustuu kirjoittajan vuonna 2012 julkaistuun väitöskirjaan Doping urheilun ja rikosoikeuden leikkauspisteessä.

 
Julkaistu 30.9.2016
Sivun alkuun |