Matti Laine

Selli ja Venäjä

Kriminologia-palstalla käsitellään sellivankilan syntyä ja Venäjän vankeinhoitoa.

Nykyaikainen sellivankila alkoi muotoutua 1700-luvun Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Yksi keskeisimmistä tahoista sen kehityksen taustalla olivat kveekarit. Uskonnolliseen ajatukseensa nojaten he katsoivat, että yksinäisyys, suora yhteys jumalaan ilman välikäsiä ja tämän prosessin tuottama syyllisyyden tunne ja katumus ovat mahtavia parantavia voimia. Väline tämän toteuttamiseksi olisi yksinäisselli.

Kaikkien sellivankiloiden "äitinä" voidaan pitää Eastern State Penitentiaryä (Cherry Hill) Philadelphiassa. Sen arkkitehtonisen mallin kopioivat niin Lontoon Pentonville kuin Berliinin Moabit. Sellivankilan voittokulku jatkui pitkälti koko 1800-luvun ajan, vaikka aika ajoin taloudelliset resurssit loivat esteitä täydellisen yksinäisyyden toteuttamisessa. Kehityksen huippukohtana voidaan pitää laajaa Lontoon kansainvälistä vankeinhoitokongressia 1872, jossa suurella yksimielisyydellä suositeltiin sellivankeutta yhdistettynä irlantilaiseen merkki- eli progressiivijärjestelmään. Avainsanat olivat yksinäisyys ja vankien luokittelu.1

XXX

Kuului kuitenkin yksi soraääni. Sen esitti Venäjän keisarikunnan edustaja kreivi Sollohub (Pears 1872, 186–199). Hänen mukaansa pitkäaikainen sellivankeus raaistaa vangin tai tekee hänet pysyvästi uhmakkaaksi ylempiään kohtaan. Samalla se heikentää hänen yksilöllisen tahtonsa kehitystä ja voimaa. Ja juuri tämän yksilöllisen tahdon avulla voidaan vangin parantaminen toteuttaa. Vanha venäläinen yhteisöllinen järjestelmä on luonut kollektiivisen nuhteettomuuden muodon, jossa kunnia-asiana on pitää kiinni sopimuksista tai lupauksista. Tämä piirre on kansanluonteessa, ja siksi Venäjä haluaa säilyttää rangaistujärjestelmän yhteisölliset muodot. Koska kaikilla kansoilla on oma fysionomiansa, tulee sen myös "rankaisemisen taidossa" näytellä oman osansa. Saattaa olla, että kreivi Sollohub paljasti kaikkein tärkeimmän syyn todetessaan, miten sitä, mikä on mahdollista Belgiassa, ei voida toteuttaa ympäri koko Venäjän. Keskeisten vankiloiden muuttaminen sellivankiloiksi johtaisi valtaviin kustannuksiin. Itse asiassa Sollohub kiisti, että pelkkää vankeutta enää käytettäisiin Venäjällä rangaistuksena. Sen oli korvannut kaksi vaihtoehtoa: karkotus tai karkotus ja pakkotyötuomio.2

Suuriruhtinaskunnassa oli erilainen fysionomia. Hämeenlinnan sellivankilan rakennus valmistui 1871 ja otettiin käyttöön seuraavana vuonna. Rakennukseen tuli 66 selliä ja neljä yhteishuonetta. Uusi vankila lämmitettiin keskuslämmityksen avulla. Tätä seurasivat Kakolan selliosastot (1879), Sörnäisten vankila (1881) ja sitten lääninvankilat Viipuri (1883), Oulu (1885), Kuopio (1888) ja Vaasa (sellit 1890). Mutta kyllä Suomessakin "koppivankeuden" järkevyydestä keskusteltiin. Mm. J. W. Snellman ei ollut innostunut.

Sollohub myönsi, että asumisolosuhteet karkotus- ja pakkotyösiirtoloissa eivät parhaalla mahdollisella tavalla mahdollistaneet vankien luokittelua. Tämän havaitsi myös kirjailija Anton Tšehov, joka teki vuonna 1890 tutkimusmatkan Sahalinin vankisaarelle. Hän on kuvannut Duen vankilan "selliä" seuraavasti:

Yhdessä sellissä (sen ikkunalasit on lyöty hajalle ja siinä on tukahduttava käymälän haju) asuu:

– pakkotyövanki vapaan vaimonsa kanssa;

– pakkotyövanki vapaan vaimonsa ja tyttärensä kanssa;

– pakkotyövanki siirtolaisvaimonsa ja tyttärensä kanssa;

– pakkotyövanki vapaan vaimonsa kanssa;

– puolalainen pakkosiirtolainen pakkotyössä olevan rakastajattarensa kanssa; he ovat kaikki ahtautuneet samaan selliin ja nukkuvat vierekkäin samalla leveällä lavitsalla.

Kyllä Venäjä pyrki järjestelmäänsä uudistamaan. Sollohub muistutti siitä, että maailmanhistorian ehkä kuuluisin vankilareformisti, John Howard oli kuollut vieraillessaan Venäjällä Katariina Suuren aikana ja hänet on haudattu H’ersoniin (nykyisessä Ukrainassa). Mutta samalla hän myönsi, että Venäjä on kahden järjestelmän välissä, joista ensimmäinen myönnetään hyvin epätyydyttäväksi, ja toinen on vasta nousemassa, niin ettei sen yleislinjauksia ole vielä kehitelty riittävästi.

XXX

Ilmiö nimeltä Neuvostoliitto saattoi jäädä edelleen näiden kahden järjestelmän väliin. Tsaarinaikaisesta järjestelmästä se säilytti ja vahvisti ainakin kolmea keskeistä piirrettä. Ensimmäinen oli "yhteisöllinen" vankeinhoito, siis leiri- ja siirtolatyyppiset majoitusratkaisut. Tutustuminen gulag-kirjallisuuteen (Grossman, Šalamov, Ginzburg, Solženitsyn) kertoo, miten tämä ylläpiti järjestelmän vankivaltaisuutta. Ns. kriminaalivangit ja heidän alakulttuurinsa (vor v zakonie) saattoivat ajoittain hallita voimakkaasti leirien ja siirtoloiden jokapäiväistä elämää.

Vankeus oli paljolti karkotusvankeutta niin Neuvostoliitossa kuin vanhalla Venäjälläkin. Vankileirit ja pakkotyösiirtolat sijaitsivat mahdollisimman kaukana, usein idässä tai pohjoisessa (Kolyma, Vorkuta ym.). Paluu kotipaikkakunnalle ei aina ollut mahdollista edes varsinaisen vankeustuomion päätyttyä. Kolmas järjestelmän piirre on vankien jatkuva liikuttaminen, kuljettaminen junilla ja laivoilla usein tuhansien kilometrien päähän. Tsaarien aikaan alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat pakkotyövangit kävelivät Siperiaan, matka saattoi kestää vuosia. Vaikka Neuvostoliiton idässä ja pohjoisessa oli hyödyntämättömiä luonnonvaroja, vankien edestakainen liikuttaminen Länsi-Venäjältä Tyynenmeren rannalle oli tuskin taloudellisesti kannattavaa. Junat ja niiden vartiointi söivät valtavasti resursseja. Yksi tähän liittyvä ilmiö oli myös etappi- eli kauttakulkuvankilat, joissa saatettiin viettää kuukausia. Onkin arvioitu, että vankien liikuttaminen on ollut itsetarkoitus. Se on yksi menetelmä vankeusrangaistuksen prosessissa, jossa ihmiseltä pyritään riisumaan identiteetti nöyryyttämisen ja alentamisen avulla. Kuljetuksen jälkeen tiedät jo olevasi "vanki", et muuta.

XXX

Neuvostoliiton luhistuttua Venäjä on jossain määrin pyrkinyt modernisoimaan rangaistusjärjestelmäänsä. Vankimääriä on saatu pienennettyä ja yhdyskuntaseuraamuksia on otettu käyttöön. Lokakuussa 2010 silloinen pääministeri Putin antoi hallituksen määräyksen rikosseuraamusjärjestelmän kehityskonseptista vuoteen 2020 asti. Siinä todetaan mm.:

Vankien suorituspaikkojen tyyppien muuttaminen – tämä tarkoittaa, että on luovuttava käytännöstä, jonka mukaan vangit asuvat suurissa joukko-osastoissa jatkuvan paineen alaisina, mikä johtuu tarpeesta taktikoida rikosseuraamushallinnon vaatimusten ja vankijoukon vaatimusten välillä… Rangaistusvankien asuttaminen monipaikkaisissa yhteisasunnoissa tekee mahdottomaksi estää ei-toivottuja yhteyksiä vankien välillä.

Uutisten mukaan tavoitteeksi olisi asetettu ojennustyösiirtoloiden (ITK) korvaaminen kokonaan länsimaisilla sellivankiloilla ja avolaitoksilla.3

Kolme edellä mainittua piirrettä luonnehtivat edelleen nyky-Venäjän vankeinhoitoa. Vankeus on yhä usein karkotusvankeutta. Mihail Hodorkovski suoritti suuren osan tuomiostaan Krasnokamenskissa lähellä Kiinan rajaa ja loppuosan siitä Segežassa, Karjalan tasavallassa. Nadežda Tolokonnikova (Pussy Riot) aloitti tuomionsa suorittamisen Mordvassa, josta hänet siirrettiin myöhemmin mm. Krasnojarskiin Siperiaan. Vain noin 15–20 prosenttia vangeista suorittaa tuomionsa kotipiirikunnassaan. Kuvaavaa on, että Moskovassa on 10 tutkintavankilaa ja vain yksi pieni ojennustyösiirtola, kun taas Komin tasavallassa on 33 ojennustyösiirtolaa. Kelirikkoaikaan joihinkin siirtoloihin pääsee vain helikopterilla. Vangit kulkevat edelleen junissa, usein nöyryyttävissä olosuhteissa. Kun lukee Mihail Hodorkovskin vankilatarinoita (2014) ei voi välttyä ajatukselta, että hyvin vähän tai ei mikään ole muuttunut viimeisen 50 vuoden aikana. Hän kirjoittaakin:

Mutta Venäjällä kaikilla Solženitsynia ja Šalamovia lukeneilla, samoin kuin niillä, jotka eivät ole kuulleetkaan näistä suurista kirjailijoista, on lähes geneettisesti, aivokuoressa sananlasku, että "kurjuudesta ja tyrmästä" ei voi kieltäytyä.

Eikä "yhteiselämäkään" taida kadota. Federaation vankeinhoitovirasto (FSIN) ilmoitti huhtikuussa 2013, että kehityskonseptin joitakin aspekteja (terveydenhuoltopalvelut, tekninen valvonta) kyllä toteutetaan, mutta keskeisimmästä asiasta, ojennustyösiirtoloiden korvaamisesta selli- ja avovankiloilla on luovuttu. Ehkä syy on se sama, jonka jo kreivi Sollohub mainitsi, ja joka meilläkin eniten rikosseuraamusalaa uudistaa. Raha ratkaisee.

LÄHTEITÄ:

Pears, Edwin (toim.): Prisons and Reformatories at Home and Abroad. The Transactions of the International Penitentiary Congress. London: Longmans, Green and Co, 1872.

Venäjän Federaation hallitus: Määräys 14.10.2010, Nro 1772-r. V. Putin.

Piacentini, Laura & Pallot, Judith: ’In Exile Imprisonment’ in Russia. British Journal of Criminology 54 (2014):1, 20-37.

Tšehov, Anton: Sahalin. Helsinki: WSOY, 1972 [1895].

Hodorkovski, Mihail: Uusia muistelmia kuolleesta talosta. Turku: Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2014.

1 Kongressia oli edeltänyt merkittävä kansallinen vankeinhoitokongressi Cincinnatissa, USA:ssa vuonna 1870.

2 Toki Venäjällekin myöhemmin rakennettiin sellivankiloita, kuten kuuluisa Pietarin Kresty. Niiden päätehtävä oli kuitenkin useimmiten toimia tutkintavankiloina.

3 Vuonna 2014 Venäjällä oli 219 tutkintavankilaa, 8 vankilaa, 728 ojennustyösiirtolaa ja 49 nuorisosiirtolaa.

 
Julkaistu 25.9.2015
Sivun alkuun |