Jukka-Pekka Takala

Rikottujen ikkunoiden teoria elää 2

Rikoksentorjunta-palstalla jatketaan keskustelua rikottujen ikkunoiden teorian toimivuudesta.

Wilsonin ja Kellingin rikottujen ikkunoiden näkökulma on kiinnostanut poliiseja, kriminaalipoliitikkoja, kriminologeja ja rikoksentorjujia yli 30 vuotta. Toisia se on innostanut, toisia ei niinkään. Tällä palstalla sitä käsiteltiin kolme vuotta sitten (Takala 2012).

Viime kesänä ilmestyi yhden keskeisen kriminologisen aikakauslehden rikotuille ikkunoille omistettu erikoisnumero (JRCD 2015). Se ei osoita rikottujen ikkunoiden lähestymistapaa lopullisesti valmiiksi, mutta kylläkin, että se keskimäärin näyttää toimivan, vaikka ei riittävästi tiedetä miksi ja miten. Hollantilaisten sosiaalipsykologien ryhmä on tehnyt uutta kiinnostavaa tutkimusta, joka tukee rikottujen ikkunoiden olettamia huonojen (ja hyvien) tosiasiallisten normien tarttumisesta yhteisöjen piirissä. Rikotut ikkunat on ajankohtainen myös Yhdysvalloissa kiihkeänä käyvän poliisipoliittisen keskustelun takia.

Tulokset keskimäärin hyviä mutta melko vähäisiä

JRCD julkaisi myös ensimmäinen meta-analyysi rikottujen ikkunoiden näkökulmaa soveltaneiden poliisistrategioiden vaikutuksesta rikollisuuteen (Braga ym. 2015). Artikkeli tosin käyttää nimitystä policing disorder, jolle on vaikea valita suomenkielistä vastinetta, mutta joka viittaa poliisin aktiiviseen puuttumiseen järjestyshäiriöihin ja epäjärjestykseenkin, ei niinkään järjestyspoliisin toimintaan – joka tapauksessa se liittyy rikottujen ikkunoiden perinteeseen.

Tutkijat löysivät 8500 raporttia tai selvitystä, jotka jollain tapaa käsittelivät Broken Windows -tyyppisen poliisitoiminnan vaikutusta rikollisuuteen. Meta-analyysiin seuloitui 30 tutkimusta, jotka täyttivät meta-analyysiin sisällyttämisen edellytykset. Lähes kaikki oli tehty Yhdysvalloissa, vain kaksi Britanniassa.

Yhdeksän tutkimusta perustui satunnaistettuun koeasetelmaan ja loput 21 kvasikokeelliseen asetelmaan. Tutkimuksista kaksikymmentä oli suuntautunut lähipoliisitoimintaan tai ongelmalähtöiseen strategiaan, jossa pyrittiin saamaan myös alueen asukkaat ja elinkeinonharjoittajat mukaan tunnistamaan paikallisia rikollisuus- ja epäjärjestysongelmia ja kehittämään niihin sopivia puuttumistapoja. Ongelmat ja puuttumiskeinot liittyivät sekä fyysisen että sosiaaliseen epäjärjestykseen torjumiseen. Loput kymmenen hanketta perustuivat suoraviivaisempaan ("aggressiiviseen") järjestyksen ylläpitoon, ja niiden kohteena oli yleistä häiriötä aiheuttavien (tai sellaiseksi tulkittujen) ihmisten toimintaan puuttuminen. Keinoina olivat esimerkiksi huomautukset, varoitukset, kiinniotot, pidätykset ja sakot.

Meta-analyysi tuotti tulokseksi, että epäjärjestykseen puuttuva poliisistrategia vähentää rikollisuutta tilastollisesti merkitsevästi, mutta ei järin paljon.

Vaikutuksen suuruutta kuvattiin efektikoolla, jota ilmaistaan Cohenin d-tunnusluvulla. Väkivaltarikosten vähentymistä kuvaava suure oli 0,227, omaisuusrikoksissa 0,187. Järjestysrikkomusten ja huumerikosten muutosta kuvaava tunnusluku oli kaikkein suuri, 0,266. Kaikki kolme eroa ovat siis tilastollisesti merkitseviä, mutta tulkittavissa lähinnä pieniksi. Cohenin d:stä arvoista sanotaan usein, että arvo 0,8 on suuri, kun taas 0,5 on keskitasoinen tai kohtalainen ja 0,2 on pieni.

Kiinnostava ja potentiaalisesti merkittävä havainto on, että yhteisölliset ongelmalähtöiset hankkeet vähensivät rikollisuutta enemmän kuin suoraviivainen järjestyksenpalautus. Yhteisöllisten hankkeiden vaikutuksen keskiluku (Cohenin d) oli 0,271, kun taas aggressiivisten järjestyksenpalautushankkeiden oli vain 0,58 eikä ollut edes tilastollisesti merkitsevä.

Kirjoittajien mielestä tämä löydös tukee sitä, että suunnitellessaan epäjärjestystä vähentäviä toimia poliisilaitosten tulisi pikemminkin valita yhteisön kanssa tehtävän "yhteistuotannon" malli (community coproduction model) kuin "ajautua kohti poliisitoiminnan nollatoleranssimallia, joka keskittyy sosiaalisen epäjärjestyksen yhteen osa-alueeseen, kuten humalaisiin, meluaviin nuoriin, kadun irtolaisiin, ja pyrkii poistamaan heidät kadulta kiinniottojen avulla."

Kirjoittajien mielestä ei epäjärjestyksenä ja vakavana epäviihtymisenä koettuihin yhteisöelämän ongelmiin voida puuttua riittävän monipuolisesti ja asianmukaisesti ilman poliisin yhteistyötä kansalaisten, kaupungin ja muiden organisaatioiden kanssa. Sen sijaan pyrkimys lisätä pidätyksiä pikkurikoksista on helposti omiaan pahentamaan poliisin entisestäänkin huonoja välejä ihmisiin niillä vähävaraisten ja vähemmistöryhmien asuttamilla alueilla, joissa yhteistyön tarve on suurin.

Mekanismeista tarvitaan tietoa

JRCD:n erikoisnumerossa Weisburd ja kumppanit kiinnittävät huomiota siihen, että rikottujen ikkunoiden poliisistrategian toimintamekanismeja ei tunneta kunnolla. Rikottujen ikkunoiden teorian mukaisen poliisitoiminnan pitäisi vähentää rikoksen pelkoa ja sitä kautta parantaa yhteisön oman tilanteen hallinnan edellytyksiä. Järjestyksen ylläpitoa ja palauttamista tukevan poliisitoiminnan tutkimuksista he löysivät kuitenkin kuusi kappaletta, joissa oli mitattu rikottujen ikkunoiden tyyppisten interventioiden vaikutusta asukkaiden rikollisuuden pelkoon ja yhteisölliseen toimintatehokkuuteen (joka edustaisi yhteisöllistä sosiaalista kontrollia).

Kuuden tutkimuksen meta-analyysi ei osoittanut, että järjestyssuuntautunut poliisitoiminta olisi merkitsevästi vähentänyt asukkaiden kokemaa rikollisuuden pelkoa. Myöskään ainoa tutkimus, jossa oli mitattu yhteisön toimintatehokkuutta, ei osoittanut vaikutusta. Toisin sanoen, olemassa oleva aineisto ei tarjoa vahvaa näyttöä siitä, että rikottujen ikkunoiden teorian mukaiset mekanismit toimisivat odotetulla tavalla. Toisaalta näyttö ei ole vielä riittävä kovin varmojen päätelmien tekemiseksi, vaan tarvitaan lisää tutkimuksia BW-mallin olettamista taustamekanismeista, ei vain tietoja rikollisuuden kehityksestä. Tärkeätä olisi laajentaa tulosten mittareita etenkin käyttämällä rikosmittauksista erillisiä fyysisen ja sosiaalisen (epä)järjestyksen mittareita.

Myös prososiaalinen toimintamalli tarttuu

Rikottujen ikkunoiden teorian kriitikot ovat usein kiistäneet sen perusidean, että rikotut ikkunat tai muut huonon käyttäytyminen merkit tarttuisivat tai leviäisit laajemmalle. Tai jos jotakin matkimista olisikin, niin ainakaan ei uskota, että pikkurikkeet ja niistä merkkinä oleva roskaisuus aiheuttaisivat varsinaisten tai vakavampien rikosten lisääntymistä. Vuoden 2012 kolumnissa referoin hollantilaisen sosiaalipsykologin Kees Keizerin ja tutkijatovereiden yksikertaista mutta fiksua tutkimusta (2008), joka osoitti, että tällaiset mekanismit toimivat.

Rikottujen ikkunoiden teorian mukaan ihmisten pyrkimys toimia normien mukaisesti heikkenee, jos he havaitsevat, että muut ihmiset eivät noudata niitä. Yhden normin rikkominen lisää muidenkin normien rikkomista. Dramaattisin oli koe, jossa postilaatikon graffitit tai lähiympäristön roskaisuus kaksinkertaistivat niiden koehenkilöiden osuuden, jotka tarttuivat tilaisuuteen ottaa haltuunsa "sattumalta" havaitsemansa viiden euron seteli (joka oli näkyvissä postilaatikon suulle "vahingossa jääneen" kirjekuoren ikkunan läpi). "Kun täällä roskaaminen tai töhriminen käytännössä sallitaan, ei kai pikku näpistyskään niin paha ole."

Kovin vakava tämä "varkauskoe" ei tietenkään ollut. Silti tutkimus vahvistaa rikottujen ikkunoiden teorian olettamia psyykkisistä mekanismeista, joilla lakien ja muutenkin asiallisen käyttäytymisen normien rikkominen voi levitä. Uudemmassa artikkelissaan (2013) Keizer kumppaneineen osoittaa, että ympäristön sosiaaliset merkit vaikuttavat myös prososiaaliseen toimintaan. Yhdessä kokeessa seurataan, miten ohikulkija suhtautuu polkupyöräilijään, joka "vahingossa" pudottaa kävelykadulle muutaman appelsiinin: käveleekö ohi vai pysähtyykö auttamaan? Appelsiinit vierivät poispäin pyöräilijästä, joka joutuu huolehtimaan pyöränsä asianmukaisesta pysäköinnistä.

Tällä kertaa eri koetilanteissa ei muunnella fyysistä ympäristöä, vaan se on kaikissa kolmessa versiossa siisti. Ensimmäisessä järjestelyssä ei ennen koehenkilön saapumista appelsiinien putoamispaikalle tapahdu muuta kuin että koeavustaja kävelee koehenkilöä vastaan ja ohitse. Toisessa versiossa, joka suunniteltiin osoitukseksi kohtalaisen vahvasta ympäristön siisteyden ylläpidon normista, vastaantulija pudottaa "vahingossa" kadulle tyhjän juomatölkin, mutta poimii sen saman tien haltuunsa. Kolmannessa versiossa koehenkilön reitille on järjestetty henkilö, joka luuta kädessä siivoaa kävelykadun pätkää ja ilmiselvästi korjaa maasta myös muiden kuin itsensä jättämiä roskia.

Muutama sekunti tämän virityksen jälkeen koehenkilöt tulivat pudonneiden appelsiinien kohdalle. Pelkän kävelevän vastaantulijan kohdanneista 40 % auttoi appelsiinien keräämisessä. Pudottamansa tölkin heti korjanneen kohdanneista jo 64 % auttoi ja luudan kanssa muidenkin roskia siivoavan nähneistä peräti 82 ryhtyi auttamaan appelsiinien poiminnassa.

Tutkimus virittää monenlaisia ajatuksia siitä, miten positiivisin toimin voi edistää yhteisöjen viihtyisyyttä ja säällistä elämää niissä, ja lisää luottamusta siihen, että tällaiset toimet voivat vaikuttaa.

Rikotut ikkunat ei ole yhtä kuin nollatoleranssi

Bragan ym. meta-analyysi on yksi esimerkki siitä, miten rikottujen ikkunoiden lähestymistavan ero ja riippumattomuus tiukasta nollatoleranssista on tullut yhä selvemmäksi. On kiistanalaista, missä määrin ne koskaan olivat samaa asiaa. Wilsonin ja Kellingin klassinen essee ei mainitse eikä tarkoita nollatoleranssia vaan suosittaa harkitsevaa ja kohtuullisesti mitoitettua puuttumista. Kelling sanoo 2014, että hän ei koskaan "oikeastaan" käyttänytkään tuota termiä. Siitä huolimatta myös rikottujen ikkunoiden lähestymistapaan myönteisesti suhtautuneet huolellisetkin kriminologit kirjoittivat nollatoleranssista miltei rikottujen ikkunoiden synonyyminä (ks. esim Sherman 1997; vrt Korander 2014).

LÄHTEITÄ:
Braga, A A., Welsh, B C., Schnell, C. Can Policing Disorder Reduce Crime? A Systematic Review and Meta-analysis. Journal of Research in Crime and Delinquency, vol. 52: July 2015.

JRCD. Reimagining Broken Windows: From Theory to Policy. Special issue. Journal of Research in Crime and Delinquency. vol. 52. July 2015.

Keizer, K., & S Lindeberg & L. Steg. The spreading of disorder. Science 322, 2008.

Keizer, K, & S Lindenberg & L. Steg. The importance of demonstratively restoring order. PLoS ONE 8(6), 2013.

Korander, Timo. Rikottujen ikkunoiden nollatoleranssi: Tutkimus New Yorkin rikoksentorjunnan uuskonservatiivi-mallista Suomessa. Turun yliopiston julkaisuja. Turku: Turun yliopisto, 2014.

Sherman, Lawrence W., Denise Gottfredson, Doris MacKenzie, John Eck, Peter Reuter, and Shawn Bushway. Preventing Crime: What Works, What Doesn’t, What’s Promising: A Report to the United States Congress. University of Maryland, Department of Criminology and Criminal Justice, 1997.

Takala, Jukka-Pekka. Rikottujen ikkunoiden teoria elää. Haaste. 2/2012.

Tilley, Nick. Crime Prevention. Cullompton: Willan. 2009.

Wilson, J. Q., & Kelling, G.L. Broken Windows: the police and neighborhood safety. The Atlantic Monthly, March 1982.

 
Julkaistu 25.9.2015
Sivun alkuun |