Matti Laine

Tiedettä vai ideologiaa?

Kriminologia-palstalla tarkastellaan tällä kertaa feminististä väkivaltatutkimusta.

Tieteessä tapahtuu -lehdessä käynnistyi kaksi vuotta sitten keskustelu feministisen väkivaltatutkimuksen tieteellisestä tasosta ja ongelmista. Keskustelun käynnisti Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kriminologisen yksikön johtaja Janne Kivivuori (2012), joka analysoi teoksia, joita on käytetty oppikirjoina tiedeyliopistoissamme. Keskustelua jatkoi Oikeus-lehdessä suomalaisen rikossovittelun uranuurtaja Juhani Iivari (2012), joka kohdisti huomionsa feministisen tradition perusteettomaan sovittelukritiikkiin.

Johtopäätöksissään Kivivuori on ankara:

Feministinen väkivaltatutkimus on sisällöllisesti poikkeuksellisen yhtenäinen aatteellinen painostusryhmä, joka tieteellisenä suuntauksena kärsii vakavista ongelmista. Näitä ovat muun muassa sisäinen ristiriitaisuus, totuuskriteerien korvaaminen tarkoituksenmukaisuuskriteereillä, kyvyttömyys tai haluttomuus tajuta selityksen ja selittelyn eroa, kansainvälisen empiirisen tutkimuksen tietoinen halveksunta ja huomiotta jättäminen, aktiivinen hyökkääminen empiirisiä tieteitä vastaan, tietopohjan kapeus ja olemassa olevan laaja-alaisen tutkimustiedon näkymätöntäminen.

Jos esitetty kritiikki osuu kohdalleen, voivatko tuosta suuntauksesta vedetyt johtopäätökset käytännön vaikuttavuustoimien osalta olla kohdallaan? Hyvin suuri osa lähisuhdeväkivaltaan vaikuttamaan pyrkivistä toimintamuodoista ja -ohjelmista on profeministisiä ja niiden tausta on feministisessä väkivaltatutkimuksessa. Britanniassa on erityinen valtion tukema orgaani Respect, jolle on annettu valtuudet akkreditoida lähisuhdeväkivaltaan liittyviä ohjelmia. Sen teoreettinen lähtökohta on myös samasta traditiosta lähtöisin.

xxx

Louise Dixon ym. (2012) ovat arvioineet tuon organisaation perusasettamuksia kriminologisen evidenssin valossa. Heidän mukaansa Respectin teoreettisena taustana ovat feministisen väkivaltatutkimuksen yleiset teesit. Lähtökohtana on patriarkaalinen yhteiskunta, joka rohkaisee miesten valta-asemaa ja sitä kautta lähisuhdeväkivaltaa. Se on pääsääntöisesti miehen naiseen kohdistamaa ja jos naiset siihen syyllistyvät, kyse on joko kostamisesta tai itsepuolustuksesta. Naisiin kohdistuva väkivalta nähdään erityisenä väkivallan lajina, jolla ei ole yhteyttä muuhun väkivaltaan. Tämän vuoksi myös vaikuttavien ohjelmien tulee olla erityisiä. Ohjelmissa miehet uudelleenkasvatetaan tunnistamaan patriarkaaliset sukupuoliroolit. Yleiset väkivaltaan vaikuttavat ohjelmat eivät tämän mukaan voi toimia. Kirjoittajien mukaan nämä yleiset asettamukset toimivat feministisessä tutkimuksessa suodattimena, jonka avulla "oikeat" tutkimukset, tutkimusten kehysasetelmat ja niiden tulkinta valitaan.

Respect korostaa kannanotossaan (position statement), että väkivalta on valtaosaltaan miesten toimintaa. Tämähän on sinänsä oikein, mutta sanomatta jää, että valtaosa väkivallan uhreista on myös miehiä. On myös todettu, ainakin länsimaisia yhteiskuntia koskien, että miehillä on suurempi todennäköisyys väkivaltaan kodin ulkopuolella, kun taas naisilla on suurempi riski syyllistyä väkivaltaan puolisoa kohtaan kotona. On olemassa myös tutkimustietoa siitä, että miehillä (mutta ei naisilla) on enemmän puolisoon kohdistuvaa kuin tuntemattomiin kohdistuvaa väkivaltaa ehkäiseviä tekijöitä. Kirjoittajien mielestä Respectin näkemykset ovat ristiriitaisia tuodessaan ensin esiin miesten yleisen aggressiivisuuden ja esittäen sitten, että lähisuhdeväkivallan etiologia (syy) on erilainen kuin muun väkivallan.

Respectin mielestä suurin riskitekijä lähisuhdeväkivallan tekijäksi tai uhriksi joutumisessa on sukupuoli. Jotkut feministitutkijat ovat jopa esittäneet, että miehiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta voidaan kokonaan unohtaa, koska se on niin harvinaista. Tutkimusaineistot ovat olleet kuitenkin usein hyvin ideologisesti valittuja (esim. turvakoteihin tulleet, väkivaltarikoksesta tuomion saaneet tms.), ja sitä kautta tuottavat halutun tuloksen. Jos arvioidaan, että lähisuhdeväkivallan uhreista 20 prosenttia olisi miehiä, tuskin on syytä kokonaan unohtaa tätä vähemmistöryhmää. Samalla perusteella voisimme unohtaa jonkin etnisen ryhmän. Eräässä meta-analyysissa arvioitiin, että vamman saaneista lähes 40 prosenttia olisi miehiä. Ja vaikka enemmistö lähisuhdeväkivallan uhreista onkin naisia, on epätieteellistä tämän perusteella sanoa, että tärkein väkivallan riskitekijä olisi sukupuoli.

xxx

Yksi keskeinen Respectin kannanotto on, että naisten harjoittama väkivalta on pääsääntöisesti itsepuolustusta, kostavaa tai vastarintaa. Feministinen väkivaltatutkimus selittääkin naisten tekemät henkirikokset pitkälti tämän mukaan. Miesten uhriksi joutuminen johtuu siten heidän omasta aggressiivisuudestaan. Mutta empiirinen tutkimus haastaa tämänkin. Asia on usein toisinpäin: paras naisen uhriksi joutumista ennustava tekijä on naisen mieheen kohdistama väkivalta. Väkivalta on usein molemminpuolista, mitä on vaikeaa saada selville pelkistä tilastoluvuista. Erään yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan noin 50 prosenttia väkivaltatilanteista oli vastavuoroisia (reciprocal). Ei-vastavuoroisissa (non-reciprocated) väkivaltatilanteissa naiset saattavat olla tutkimusten mukaan jopa enemmistönä. On myös tietoa siitä, että erityisesti nuoret, 15–20-vuotiaat naiset voivat olla useammin kuin miehet aloitteentekijöinä lähisuhdeväkivallassa. Väitteet pelkästä itsepuolustuksesta ja vastarinnasta eivät ole uskottavia. Eikä arkijärjenkään näkökulmasta ole kovin uskottavaa, että henkirikoksen uhriksi joutunut mies on aina itse provosoinut ja aiheuttanut kohtalonsa, kun sen sijaan naiset ovat täysin immuuneja tällaiselle provosoinnille ja toiminnalle.

Dixonin ym. mukaan tutkimukset myös osoittavat, että miesten ja naisten harjoittaman lähisuhdeväkivallan tausta- ja riskitekijät ovat hyvin samankaltaisia. Näitä ovat mm. aggressiivisen käyttäytymisen hyväksyntä, äärimmäinen mustasukkaisuus, epäluuloisuus, taipumus kokea voimakkaita ja äkkinäisiä tunnetiloja ja heikko itsekontrolli. Samoin on virheellistä väittää, että vain miesten harrastaman väkivallan taustalla olisi pyrkimys partnerin kontrolloimiseen. Sama tavoite löytyy myös naisväkivallasta. Kirjoittajat korostavat, että lähisuhdeväkivalta täyttää eri yksilöiden kohdalla eri funktioita. Samoin kuin muutkin inhimillisen käyttäytymisen muodot, se on etiologisesti heterogeeninen. He yhtyvät myös jo Richard Felsonin (2002) aikanaan esittämään lähtökohtaan, jonka mukaan kaiken väkivallan dynamiikassa osapuolten välinen vuorovaikutus on keskeisessä asemassa. Tämän mukaan naisiin kohdistuva väkivalta tulisikin ymmärtää osana yleistä väkivaltaongelmaa, koska siihen liittyvät motiivit, tunnetilat ja vuorovaikutustilanteet ovat olennaisesti samoja kuin miesten keskinäisessä väkivallassa.

Respect väittää myös, että naisten on yhteiskunnassa vaikeampi oikeuttaa väkivaltaansa kuin miesten. Tutkimus osoittaa taas aivan päinvastaista. Esimerkiksi ulkopuoliset hälyttävät poliisin herkemmin silloin kun mies lyö naista. Naisten väkivalta koetaan vähemmän vakavaksi ja tuomittavaksi. Pojille korostetaan jo hyvin varhaisessa iässä, että tyttöjen ja naisten lyöminen on häpeällistä. Miesuhrien asemaa ei myöskään tunnisteta, palveluja on lähinnä vain naisuhreille ja miestekijöille.

xxx

Entä toimivatko ohjelmat? Eräässä meta-analyysissä (Akoensi ym. 2013) käytiin lävitse yli 10 000 kirjallisuusviitettä väkivallan tekijöihin kohdistuvista ohjelmista. Sen perusteella löydettiin vain 12 tutkimusta, joissa jossain määrin systemaattisella tavalla arvioitiin vaikuttavuutta. Mutta niidenkin metodologiset ongelmat olivat niin suuria, että mitään varmoja johtopäätöksiä ei voitu tehdä. Tekijät korostavat, että tarvittaisiin paremmin suunniteltuja ohjelmia, jotka huomioivat osallistujien yksilölliset piirteet.

Tarvitseeko tiede epiteettejä? Vanhempi väki muistaa 1970-luvulta työväenluokan ja marxilaisen tieteen. Vähän myöhemmin on sitten mukaan tullut mm. kriittinen, feministinen ja postmoderni tiede. Kokemus näyttäisi osoittavan, että tuo ideologinen epiteetti pyrkii syömään sen tieteen. Kun faktat ja empiria eivät tue ideologiaa, sen pahempi niille.

LÄHTEITÄ:

Kivivuori, Janne: Feministinen väkivaltatutkimus: akateeminen liike ja ongelmallinen teoria. Tieteessä tapahtuu 30 (2012):2, 24–38.

Iivari, Juhani: Feministinen väkivaltatutkimus harharetkillä. Oikeus 41 (2012):4, 635–639.

Dixon, Louise ym: Perpetrator programmes for partner violence: Are they based on ideology or evidence? Legal and Criminological Psychology 17 (2012):2, 196–215.

Felson, Richard: Violence and Gender Reexamined. Washington: American Psychological Association 2002.

Akoensi, Thomas D. ym: Domestic Violence Perpetrator Programs in Europe, Part II: A Systematic Review of the State of Evidence. International Journal of Offender Therapy and Comparative Criminology 57 (2013):10, 1206–1225.

 
Julkaistu 26.9.2014
Sivun alkuun |