Iina Sahramäki

Ympäristörikollisuus talousrikollisuuden muotona

Ympäristörikollisuus on vaikeasti sovitettavissa perinteisen talousrikollisuuden raameihin.

"Pääkaupunkiseudulla on paljastunut lyhyen ajan kuluessa jo toinen mittava ympäristörikos. Vantaan poliisi epäilee, että yksityinen maanrakennusfirma on ajanut rakennusjätettä eri puolilta pääkaupunkiseutua laittomasti Porvoon Kullooseen." (Helsingin Sanomat 10.12.2008)

"Vastaaja oli kerännyt käytöstä poistettuja ajoneuvoja ja muuta romua ja säilyttänyt sekä käsitellyt niitä hallitsemillaan kiinteistöillä. -- Toiminta oli aiheuttanut maaperän ja pohjaveden konkreettista pilaantumista mm. raskasmetallien ja öljyn vaikutuksesta."
(ympäristörikosten avainsyyttäjä Heidi Nummela, Haaste 4/2011)

Ympäristörikollisuus on käsitteenä noussut Suomessa suuren yleisön tietoisuuteen viime vuosien aikana. Mediassa on uutisoitu näyttävästi vakavimmista ympäristörikostapauksista. Sisäministeriön talousrikollisuuden kuvauksessa toimijoiksi määritellään yhteisöt. Kuten yllä olevista lainauksista käy ilmi, ympäristörikollisuuden toimijakenttä on määritelmää laajempi. Niin yksityiset henkilöt kuin yritykset ja muut organisaatiot voivat syyllistyä ympäristörikoksiin. Suurimman osan ympäristörikoksista on arvioitu olevan piilorikollisuutta. Talousrikoksista tulee viranomaisten tietoon noin 10 prosenttia ja ympäristörikoksista todennäköisesti vain murto-osa.

Ympäristörikokset on määritelty Suomessa osaksi talousrikollisuutta 1970-luvulta alkaen. Ympäristörikokset on nostettu selkeämmin talousrikollisuuden torjuntaohjelmiin kuitenkin vasta 2000-luvulla, jolloin talousrikollisuus on alettu nähdä aiempaa laajempana kokonaisuutena. Tuoreimmassa hallituksen toimintaohjelmassa talousrikollisuuden ja harmaan talouden vähentämiseksi tuodaan esille erityisesti suunnitelmalliset ympäristörikokset, joilla tavoitellaan taloudellisia hyötyjä säästämällä jätehuoltokustannuksissa tai ympäristönsuojeluinvestoinneissa. Samalla taloudellisen laskukauden on pelätty lisäävän laitonta toimintaa ympäristön kustannuksella.

Ympäristölle haitallisten tekojen kriminalisoinnista

Ympäristörikollisuuden tekomuodot vaihtelevat ympäristörikkomuksista ja luonnonsuojelurikkomuksista törkeään ympäristön turmelemiseen. Ympäristörikokset on kriminalisoitu Suomen rikoslain luvussa 48. Ympäristörikosoikeus on laaja oikeuden ala, joka on vahvasti kytkeytynyt ympäristöoikeuden normistoon ja johon liittyy EU-lainsäädäntöä ja erilaisia kansainvälisiä sopimuksia. Lainkäyttäjän kannalta haasteita aiheuttaa rikosoikeuden lähtökohtien ja ympäristöoikeuden normien yhdistäminen.

Ympäristörikokset kohdistuvat tyypillisesti kollektiiviseen etuun, minkä vuoksi niille on vaikea nimetä selvää rikoksen uhria. Itse rikosta joudutaan usein etsimään yhtä sinnikkäästi kuin tekijääkin. Ympäristöä koskevan laillisen ja laittoman toiminnan erottaminen toisistaan on myös haasteellista. Osa ympäristöä vahingoittavasta toiminnasta on laillista ja osa luvanvaraista. Lainvoimaisen ympäristöluvan saanut laitos voi kuitenkin toimia luvan vastaisesti esimerkiksi tavoitellessaan taloudellista hyötyä. Näkyvimmät ja haitallisimmat ympäristöhaitat tulevat viranomaisten tietoon suuremmalla todennäköisyydellä. Vaikeimmin havainnoitavat rikokset, kuten huomaamattomat päästöt, jäävät puolestaan muita haittoja todennäköisemmin piiloon.

Viranomaisilla haasteita talousnäkökulman soveltamisessa

Suurin osa ympäristörikosepäilyistä tulee poliisin tietoon ympäristövalvontaviranomaisilta. Poliisiammattikorkeakoulussa käynnissä olevassa tutkimushankkeessa "Ympäristörikollisuuden torjunta ja valvonta – viranomaisprosessin haasteet ja mahdollisuudet" haastateltiin kuntien ympäristövalvontaviranomaisia, ELY-keskuksen ympäristövastuualueen virkamiehiä, poliiseja ja syyttäjiä. Ympäristövalvontaviranomaiset sekä kunnissa että ELY-keskuksessa kokivat haasteelliseksi mieltää ympäristörikollisuuden osaksi talousrikollisuutta. Valvontaviranomaisen perustehtävä on ympäristöntilasta huolehtiminen ympäristösuojelulainsäädännön normien mukaisesti. Mikäli valvonnassa havaitaan laitonta toimintaa, tilanne yritetään korjata pääsääntöisesti ensin kehotuksin ja hallinnollisin keinoin. Eräs ympäristövalvontaviranomainen kuvasi näkemystään talousrikoksesta osana ympäristörikosepäilyä haastattelussa näin:

"Ymmärrän, että se on siinä, mutta sillä ei ole taas tekemistä sen ympäristörikoksen kanssa minun mielestäni, jos ympäristörikos on jotain ympäristöön kohtaan tapahtuvaa."

Kuten lainauksesta käy ilmi, jo ympäristörikoksen määritteleminen on haasteellista. Ympäristörikokset ovat moniongelmaisia kokonaisuuksia, joiden vieminen läpi rikosprosessissa vaatii monen eri alan asiantuntijuutta ja erityisosaamista. Koska ympäristörikoksia tulee esitutkintaviranomaisten tietoon Suomessa verrattain vähän vuosittain, kokemusta rikosprosessista ei ole ehtinyt kertyä viranomaisketjun eri toimijoille. Myös poliisit kohtaavat haasteita erityisesti vakavampien ympäristörikosten tutkinnassa, joka suoritetaan yleensä osana talousrikostutkintaa:

"Ja sitten jos talousrikostutkinta on kuitenkin meillä velallisen rikokset, veropetokset, kirjanpitorikokset ja sitten ympäristörikos, niin se on ihan oma taiteenlajinsa."

Ympäristörikollisuus on vaikeasti sovitettavissa perinteisen talousrikollisuuden raameihin. Vertailun vuoksi todettakoon, että Ruotsissa ympäristörikokset määritellään väljemmin osaksi talousrikollisuutta ja ne tutkitaan poliisissa hallinnollisesti usein työympäristöön liittyvän rikollisuuden rinnalla. Jotta ympäristörikollisuutta voidaan tarkastella talousrikollisuuden viitekehyksestä, keskustelua tulee avata kohti uusia moniongelmaisia rikollisuuden muotoja.

Teksti perustuu käsikirjoitukseen Iina Sahramäki & Terhi Kankaanranta: Kohti vihreämpää viranomaisyhteistyötä – ympäristörikollisuuden torjunta ja valvonta Suomessa.

LÄHTEET:

Ahonen, Timo, Kerppilä, Leena & Pirjatanniemi, Elina (2003) Ilmoittaako vai eikä? Arvioita kunnan ympäristöviranomaisen ilmoituskynnyksestä ympäristörikosjutuissa. Oikeus 32(4): 359–375.

LAO 8/2009 Lakivaltiokunnan selvityspyyntö LAO 8/2008 vp. Selvitys ympäristörikoksista. 2.2.2009. SMDnro/2008/1889

Pirjatanniemi, Elina (2005) Ympäristörikokset talouden rikoksina. Teoksessa Nuutila & Pirjatanniemi (toim.) Rikos, rangaistus ja prosessi. juhlajulkaisu Eero Backman 1945 – 14/5 – 2005. Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja. A. Juhlajulkaisut 15. s. 261–283.

Suomen kansallinen ympäristörikosseurantaryhmä (2012) Vuosiraportti vuoden 2011 ympäristörikoksista Suomessa. 20.11.2012.

Valtioneuvoston periaatepäätös hallituksen toimintaohjelmaksi talousrikollisuuden ja harmaan talouden vähentämiseksi vuosina 2012–2015. 19.1.2012.

Vanamo, Marja (2006) Vastuu ympäristörikoksesta. Erään ympäristöpäästön rikosoikeudellista tarkastelua. Defensor Legis n:o 3/2006: 441–459.

HAASTE 3/2013

 
Julkaistu 27.9.2013
Sivun alkuun |