Matti Laine

Yhtenäiskriminologiaan

Kriminologia-palstalla pohditaan rikollisuuden selitysteorioiden yhdistämisen mahdollisuuksia.

Kun luennoilla esittelee klassisia tai uudempia rikollisuuden selitysteorioita, varsin usein joku opiskelijoista haluaa kuulla, mikä teoria opettajan mielestä on ainoa oikea. Tähän kysymykseen olen vastannut jo parinkymmenen vuoden ajan: "kaikki ja ei yksikään". Tämä tarkoittaa, että ne kaikki ovat löytäneet jotain todellista rikollisuudesta, mutta samaan aikaan ne ovat epätäydellisiä eivätkä tavoita ilmiön kokonaisuutta.

Sosiologian professori Robert Agnew esittää saman asian vertauksen kautta. Jos usea syntymästään saakka sokea laitettaisiin tutkimaan norsua yhdestä kohdasta käsin, heidän kuvauksensa eläimestä olisi sinänsä oikea mutta varmaankin hyvin rajallinen, jopa kummallinen. Agnew pyrkii pienessä kirjassaan (2011) etsimään tietä kriminologian yhtenäisteorialle.

Karkeasti ottaen kriminologia on jakautunut valtavirtaan ja kriittisiin teorioihin, vaikka merkittäviä yrityksiä näiden integroimiseksi on tehty jo aiemminkin (esim. Taylor ym. 1973). Monien teorioiden myötä vaivana on myös usein kapea empiirisyys: "miljoona pientä vaatimatonta tutkimusta". Jotta päästäisiin lähemmäksi integroitua teoriaa, Agnew’n mukaan on löydettävä yhtenäinen näkemys viidestä taustaoletuksesta. Ne ovat 1) rikoksen määrittely, 2) determinismi vai toimijuus, 3) ihmisluonnon luonne, 4) yhteiskunnan luonne ja 5) todellisuuden luonne. Eriävät näkemykset näistä ovat pitkälti syynä tähän kriminologian kahtiajakoon. Agnew ei kuitenkaan pyri rakentamaan varsinaista rikollisuuden selittämisen yhtenäisteoriaa vaan vain integroitua kokonaisnäkemystä mainituista taustaoletuksista.

XXX

Rikoksen määrittelyssä valtavirta on paljolti rajoittunut legaaliseen määritelmään, jossa rikoksia ovat lähinnä rikoslaissa määritellyt teot. Tätä kautta se usein on haluamattaankin painottunut perinteiseen rikollisuuteen (street crime). Kriitikot ovat kertoneet esimerkkinä, miten suuri tieteellinen kriminologikonferenssi saattaa kokoontua sellaisen skid row -alueen vieressä, jossa lähes 8000 ihmistä asuu käytännössä pahvilaatikoissa. Silti yksikään konferenssin esitys ei käsittele aihetta. Se ei kuulu kriminologian piiriin, koska "hehän ovat itse valinneet asumismuotonsa". Toisaalta kriittisten teorioiden puolella määrittelyn aluetta on joskus laajennettu niin laajaksi, että se sisältää lähes kaiken inhimillisen vuorovaikutuksen ja valtioiden toiminnan.1 Agnew’n mukaan integroitu määritelmä voisi pitää sisällään seuraavat ydinpiirteet: a) teon tulee olla haitallinen, b) sen tulee olla paheksuttu, c) sen tulee olla yhteisön tuomitsema ja/tai d) valtion rankaisema. Tällaisen määrittelyn etuja ovat, että se pyrkii universaalisuuteen (hyödyntämällä mm. kansainvälistä oikeutta), tuo uusia oivalluksia eri näkökulmista, mutta on samaan aikaan riittävän kitsas.

XXX

Toinen taustaoletus on klassinen: onko meillä täysin vapaa tahto vai olemmeko determinoituja.2 Agnew korostaa, että alttius johonkin käyttäytymiseen ei ole sama kuin ennalta määräytyminen. Samalla hän pyrkii löytämään integroitua näkemystä "rajattu toimijuus" -käsitteen avulla (bounded agency). Ihmisten toiminta ei ole koskaan satunnaista tai täysin vapaata. Jotkut yksilöt harjoittavat toimijuutta enemmän kuin toiset. Korkea motivaatio muutokseen lisää toimijuutta. Motivaation taustalla voivat olla mm. yleisen paineteorian (GST) esittämät tekijät. Toimijuus on todennäköisempää, jos yksilöillä on kykyä haluttuun muutokseen ja riittävät resurssit tehdä itsenäisiä valintoja. Samoin sitä lisää ympäristö, jossa ei ole esteitä muutokseen vaan rohkaisua ja mahdollisuuksia. Perinteisesti on usein ajateltu, että korkea toimijuuden aste merkitsisi vähäistä rikollisuutta, kun taas rikollinen käyttäytyminen olisi usein hyvin determinoitua. Tämä on väärin. Toimijuutta harjoittavien yksilöiden käyttäytymistä on vaikea ennustaa ja he saattavat olla jopa rikollisempia mutta samalla myös muutoskykyisempiä. Jos yksilöillä on korkea toimijuus, mutta he ovat sitoutuneita lailliseen käyttäytymiseen, rikollisuus on vähäistä. Mutta kun korkea toimijuus liittyy rikollisuuteen sitoutumiseen, on tilanne toinen. Voidaan jopa puhua joko prososiaalisesta tai rikollisesta "sisusta". Rikollisuuteen voi liittyä myös suurta luovuutta. Rajattu toimijuus luo perusteet myös rikosoikeusjärjestelmän olemassaololle. Rankaisu tekee rikoksesta ongelman ja vaikuttaa "toimiviin" yksilöihin. Toimijuutta voidaan ohjata.

XXX

Kolmas oletus on kysymys ihmisluonnosta. Joissakin kriminologian teorioissa korostuu itsekkyys ja rationaalisuus. Itsekontrolliteorian mukaan hankimme rahaa ja seksiä muulla tavalla kuin menemällä töihin tai avioliittoon, jos se on selkeästi vaivattomampaa. Ja tämä taipumus on meissä kaikissa, vain kontrolli estää sen toteutumisen. Toisen näkemyksen mukaan ainakin valtaosa ihmisistä on sosiaalisesti huolehtivia toimijoita. Ihmisillä on luontainen tarve sitoutua yhteisöön ja sen normeihin. Päinvastoin toimimalla he eivät saa tunnustusta ja riskeeraavat ihmissuhteitaan. Usein tarvitaan "suuri paine" (GST) tämän muuttamiseen. Integroidun näkemyksen mukaan ihmisluonto on moniulotteinen ja itsekkyyden tai sosiaalisen välittämisen aste vaihtelee yksilöiden välillä. Vain pieni prosenttimäärä ihmisiä sijoittuu tämän kirjon toiseen ääripäähän (itsekkyys). Ihmiset eivät myöskään synny "tyhjinä tauluina", mutta pääsääntöisesti heillä on suuri oppimiskyky. Moniulotteisuudesta seuraa, että ainakin useimmat rikollisuusteoriat ovat relevantteja. On myös huomattava, että itsekkyys/sosiaalisuus vaihtelevat myös tilannekohtaisesti, ei vain yksilöiden välillä. Aiemmin Agnew on jo esittänyt, että rikollisuus on todennäköistä, kun yksilöt kokevat painetta (anomia), heihin kohdistuu heikko sisäinen ja ulkoinen kontrolli ja he ovat oppineet liittymään rikollisuuteen. Hänen mukaansa tätä mallia tulisi täydentää toimijuus-käsitettä hyödyntämällä.

XXX

Neljäs oletus on keskeinen kriminologian kahtiajaon kannalta: vallitseeko yhteiskunnassa konsensus vai konflikti arvojen ja mm. rikoslain suhteen. Konsensusajattelun mukaan ihmisillä on yhteinen arvoperusta, yksilöiden kilpailua säädellään ja valtio on puolueeton toimija eri ryhmien välillä. Rikos nähdään epäonnistumisena yhteiseen konsensukseen osallistumisessa ja taustalla voi olla esimerkiksi alhainen itsekontrolli. Konfliktinäkemys on eri mieltä: kaikista arvoista ei vallitse yksimielisyyttä ja rikoslaki on pitkälti valtaapitävien laatima. Päihteiden, seksuaalisuuden, uhkapelien, talous- ja ympäristörikosten tai oletettujen terroristien kiduttamisen kriminalisoinnista ei vallitse yksimielisyyttä. Valtio ajaa voimakkaiden ryhmien etuja ja ainakin osa laeista on tehty alistettujen ryhmien sortamiseksi.

Ei ole vaikeaa löytää evidenssiä molemmille näkemyksille. Ryhmäkonflikteja ilmenee (luokka, sukupuoli, rotu, seksuaalinen suuntautuminen). Mutta myös konsensusta on: ihmisluonto tuomitsee tietyt teot universaalisti. Integroitu teoria pitää mukana sekä makro- että mikrotason selitykset ja hakee mahdollisuuksia niiden linkittämiseen, eikä se väheksy uusinta biososiaalista yksilötason tietoa. Se nostaa esiin myös kriminologiassa laiminlyötyjä tekijöitä kuten viha, ahdistus, vieraantuminen yms. On löydettävä niitä ehdollisia tekijöitä, jotka tietyissä olosuhteissa lisäävät rikosriskiä. Rikollinen vastaus esimerkiksi materiaaliseen puutteeseen on todennäköisempi silloin, kun laillisia keinoja ei juuri ole, kun rikos ei johda menetyksiin, kun uskotaan ajatuksiin, jotka suosivat rikollisuutta ja kun rikostilaisuuksia on runsaasti. Alemmilla sosiaaliryhmillä voi olla halua lailliseen toimijuuteen, mutta ei aina kykyä ja resursseja.

XXX

Viimeinen oletus, todellisuuden luonne tuottaa myös jaon kahteen: positivisteihin ja konstruktionisteihin. Edelliset uskovat objektiivisen todellisuuden olemassaoloon ja mahdollisuuksiin saada siitä mitattavaa tietoa. Toki virheet ovat mahdollisia, mutta niitä voidaan minimoida kehittämällä tutkimusasetelmia. Agnew ei pidä mahdollisena sellaisten postmodernien äärinäkemysten, joiden mukaan kaikki ilmiöt ovat kokonaan sosiaalisesti konstruoituja, integroimista positivistiseen tutkimusperinteeseen. Hän katsoo kuitenkin, että subjektiivisia näkemyksiä kannattaa kuunnella, sillä ne voivat merkittävällä tavalla täydentää perinteistä positivistista tutkimusta. Tällöin hän viittaa maltillisempaan konstruktionismiin mm. leimautumisteoriaan, fenomenologiaan ja mainitsee merkittävänä esimerkkinä Jack Katzin tutkimuksen (1988) "rikoksen viettelyksistä". Integroitu teoria voi hyödyntää moniperspektiivistä lähestymistapaa (MPA), esimerkkinä taas yleinen paineteoria (GST), jossa voidaan tutkia sekä objektiivisia että subjektiivisia painetekijöitä.

LÄHTEITÄ:

Agnew, Robert: Toward a Unified Criminology: Integrating Assumptions about Crime, People and Society. New York: New York University Press, 2011.

Taylor, Ian & Walton, Paul & Young, Jock: The New Criminology: For A Social Theory of Deviance. London: Routledge & Kegan Paul, 1973.

Katz, Jack: Seductions of Crime: Moral and Sensual Attractions in Doing Evil. New York: Basic Books Inc., 1988.

1) Postmodernin kriminologian piirissä on esitetty, että "rikos on jonkun toimijan energiaa, jolla pyritään tekemään eroa muihin". Tämä sisältäisi mm. nykyiset liike-elämän käytännöt, hallitusten politiikat, hierarkkiset sosiaaliset suhteet ja monet perhe-elämän ilmiöt.

2) Italialaisen koulukunnan Enrico Ferri piti vapaan tahdon ajatusta absurdina (ks. Haaste 2/2008).


 
Julkaistu 27.9.2013
Sivun alkuun |