Ville Hinkkanen

Vain osa rikosten kustannuksista valtion budjetissa

Rikollisuus aiheuttaa yhteiskunnalle huomattavia kustannuksia. Tästä on helppo olla yhtä mieltä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Rikollisuustilanne-katsauksen mukaan rikollisuuden kontrollijärjestelmän nettokustannukset valtiolle ovat tänä vuonna noin 1,7 miljardia euroa. Rikollisuuden seurausten ja niihin varautumisen kustannukset ovat puolestaan vähintään 11 miljardia euroa. Mutta mistä nämä yhteensä 13 miljardia euroa muodostuvat? Mikä tulee laskea rikollisuuden kustannukseksi? Olisiko tehokkaalla rikoksentorjunnalla mahdollista saada aikaan 13 miljardin euron säästöt?

Helpoimmin selvitettäviä ovat rikollisuuden kontrollijärjestelmän kustannukset. Ne voidaan usein lukea suoraan rikosprosessiin osallistuvien viranomaisten tilinpäätöksistä. Esimerkiksi yhden vakavan väkivaltarikoksen esitutkinta maksaa keskimäärin 3 000 euroa, yhden rikosjutun käsittely käräjä- ja hovioikeudessa kustantaa veronmaksajille noin 5 000 euroa ja vankilat tarjoavat rangaistusten täytäntöönpanoa 186 euroa/päivä.

Kuvio 1. Rikollisuuden kontrollijärjestelmän kustannukset vuonna 2013.

Suurin osa kustannuksista aiheutuu jo rikosprosessin aikaisessa vaiheessa tai ennen sen alkamista. Poliisi synnyttää puolet kaikista kontrollijärjestelmän kuluista ja muut esitutkintaan osallistuvat viranomaiset vastaavat viidenneksestä. Oikeuslaitoksen osuus on noin 10 prosenttia. Loput 20 prosenttia aiheutuvat rangaistusten täytäntöönpanosta ja muusta seuraamusjärjestelmän ylläpidosta.

Kontrollijärjestelmän kustannukset ovat selkeästi luonteeltaan muuttuvia. Jos rikoksia tehdään tai tulee ilmi vähemmän, kustannukset pienenevät. Mikäli ilmirikollisuus kasvaa, kustannukset kasvavat samassa suhteessa. Kustannuksiin on myös mahdollista vaikuttaa välittömällä päätöksenteolla. Jos rangaistuksia pidennetään, seuraamusten täytäntöönpanokustannukset kasvavat. Kun rikosprosessia tehostetaan, oikeuslaitoksen kustannukset laskevat.

Suurin osa kustannuksista aiheutuu uhreille, ei valtiolle

Kontrollijärjestelmän kulut muodostavat rikollisuuden kokonaiskustannuksista kuitenkin vain pienen osan. Vähintään 85 prosenttia kustannuksista syntyy suoraan rikosten uhreille ja potentiaalisille uhreille. Nämä rikosten seurausten kustannukset eivät pääsääntöisesti näy valtion budjetissa tai kirjanpidossa, mutta ne tulee silti ottaa huomioon arvioitaessa rikoksentorjunnan ja muun kriminaalipolitiikan hyötyjä ja haittoja.

Jos kriminaalipoliittisia uudistuksia tarkastellaan ainoastaan julkistalouden kannalta, jää merkittävä osa taloudellisista vaikutuksista tavoittamatta. Pieni rikoksia lisäävä säästö kontrollijärjestelmässä voi aiheuttaa moninkertaisen lisän rikosten seurausten kustannuksiin. Toisaalta erityisesti vakavimpien rikosten ehkäisemiseen voi olla tarkoituksenmukaista panostaa huomattaviakin summia, jos rikosten seurausten kustannukset samalla vähenevät olennaisesti.

Rikosten seurausten kustannusten arviointi on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Seurausten kustannuksista julkisen talouden kirjanpitoon sisältyvät lähinnä väkivalta- ja huumausainerikosten vuoksi tarvittavat terveys- ja sosiaalipalvelut. Näiden vuotuinen arvo on vajaat 100 miljoonaa euroa. Muut kustannukset kuten omaisuusvahingot, epäsuorat vahingot (menetetty työpanos) ja aineettomat vahingot (inhimillinen kärsimys ja rikosten pelko) saattavat näkyä esimerkiksi uhrien kukkarossa, heidän työnantajiensa tuloksessa tai eivät suoraan missään.

Rikosten seurausten kustannukset eivät myöskään muutu yhtä selvästi rikosten määrän mukaan kuin kontrollijärjestelmän kustannukset. Huumausaineriippuvaisten hoitoon käytetyt resurssit eivät välttämättä kasva tai vähene huumausainerikosten kehityksen myötä eikä rikosten pelkokaan seuraa suoraan rikollisuuskehitystä.

Kuvio 2. Rikollisuuden kustannukset vuonna 2013 (minimiarvio)

Tulonsiirrot jakavat kakun uudestaan, eivät pienennä sitä

Erityisen epäintuitiivinen rikollisuuden kustannusten osa-alue ovat niin sanotut laittomat tulonsiirrot eli varastetun omaisuuden arvo. Tuntuisi järkeenkäyvältä laskea varastetun omaisuuden arvo rikollisuuden kustannukseksi. Varkauden uhri kokee rahassa mitattavan taloudellisen menetyksen, eikä voi hyödyntää varastettuja resursseja omaksi hyödykseen. Jos rikoksia kuitenkin tarkastellaan koko yhteiskunnan kannalta, huomataan että sen minkä uhri menettää, saa varas puolestaan hyväkseen. Mikäli varkaus ei pienennä omaisuuden arvoa, on tämän laittoman tulonsiirron vaikutus yhteiskunnan taloudelliseen hyvinvointiin plus miinus nolla.

Yhteiskunnan kannalta menetys ei siten olekaan itse varastettu omaisuus, vaan ne resurssit, joita potentiaaliset uhrit käyttävät varkauksilta suojautumiseen ja joita uhrit kuluttavat tapausten selvittämiseen. Lisäksi omaisuusrikokset aiheuttavat epäsuoraa vahinkoa (ihmiset saattavat omaisuusrikosten riskin vuoksi vähentää taloudellista toimeliaisuuttaan) ja aineetonta vahinkoa (esimerkiksi asuntomurto voi aiheuttaa uhrille huomattavaa kärsimystä).

Epäsuorat kustannukset perustuvat arvioihin

Suorien kustannusten lisäksi rikoksiin liittyy merkittäviä epäsuoria kustannuksia, lähinnä menetettyä työpanosta. Tämän työpanoksen euromääräinen arviointi on periaatteessa yksinkertaista. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin tietojen kerääminen käytännössä. Kukaan ei tilastoi kattavasti rikosten vuoksi menetettyjä työpäiviä. Uhritutkimusten perusteella on arvioitu, että pahoinpitelyrikokset aiheuttavat sairauspoissaolojen vuoksi tuotannonmenetyksiä vuosittain noin 115 miljoonaa euroa, noin 390 euroa poliisin tietoon tullutta rikosta kohden.

Henkirikosten, kuolemantuottamusten ja huumekuolemien aiheuttamat tuotannonmenetykset ovat vaikeammin arvioitavissa. Tieliikenneonnettomuuksia koskevien yksikköhintojen perusteella näiden arvoksi on arvioitu 350 miljoonaa euroa. Laskelma on luonteeltaan maksimiarvio, koska esimerkiksi henkirikosten uhrit eivät liene yhtä voimakkaasti mukana työelämässä kuin liikenneonnettomuuksien uhrit. Periaatteessa yksittäistapauksessa on jopa mahdollista, että henkirikos ei aiheuta laisinkaan tuotannonmenetystä. Jos henkirikoksen uhri elää tulonsiirtojen varassa tai käyttää runsaasti julkisia terveyspalveluita, henkirikoksen vaikutus saattaa olla jopa tuotantoa kasvattava. Tällainenkin rikos aiheuttaa kuitenkin huomattavaa aineetonta vahinkoa.

Myös huumausaineiden ongelmakäyttäjät ovat pääsääntöisesti työvoiman ulkopuolella. Jos heidän potentiaaliselle työpanokselleen asetetaan pienikin arvo, saadaan menetyksen suuruusluokaksi vähintään 100 miljoonaa euroa.

Aineettomia vahinkoja voidaan mitata kyselytutkimuksilla

Jos omaisuusvahinkojen ja menetetyn työpanoksen arvo on jokseenkin selkeästi euroissa määriteltävissä, on osan kustannuseristä hinnoittelu teoreettisestikin monimutkaista. Merkittävä osa rikosvahingoista on nimittäin luonteeltaan aineettomia. Mikä arvo on määritettävä esimerkiksi raiskausrikoksen uhrin kokemalle inhimilliselle kärsimykselle tai henkirikoksessa ennenaikaisesti menetetylle ihmiselämälle? Voidaan jopa kysyä, onko hintalapun asettaminen laisinkaan perusteltua. Hinnoittelu saatetaan myös kokea loukkaavaksi. Toisaalta jos aineettomat vahingot jätetään huomiotta tai arvioidaan vain laadullisesti erikseen, suunnataan aineettomia vahinkoja aiheuttavien rikosten torjuntaan tällöin luultavasti liian vähän resursseja.

Taloustieteen piirissä pidetään nykyään perustelluimpana menetelmänä maksuhalukkuuskyselyihin perustuvia arvioita. Niitä käytetään yleisesti esimerkiksi terveys- ja liikennetaloustieteellisissä kustannus-hyötylaskelmissa. Maksuhalukkuustutkimuksessa vastaajilta kysytään, kuinka paljon he olisivat enintään valmiita maksamaan jonkin tietyn rikoslajin vähentämiseksi.

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos pilotoi keväällä maksuhalukkuuskyselyä pienellä väestöotoksella (400 henkilöä, 130 vastaajaa, vastausosuus 33 %). Tutkimuksessa selvitettiin postikyselyllä henkirikoksiin, rattijuopumusonnettomuuksiin ja raiskausrikoksiin liittyvää kokonaisvahinkoa.

Alustavien analyysien perusteella vaikuttaa siltä, että maksuhalukkuuskyselyn perusteella aikaisempia arvioita rikollisuuden kustannuksista joudutaan korjaamaan ylöspäin. Yhden henkirikoksen kokonaisvahinko (alustavan analyysin mukaan laskutavasta riippuen noin 9–12 miljoonaa euroa) ylittää esimerkiksi liikennesuunnittelussa nykyään käytetyn tilastollisen elämän arvon (noin 2,5 miljoonaa euroa). Aineettomat vahingot ovat myös huomattavasti suurempia kuin esimerkiksi henkilövahingoista tai kärsimyksestä maksettavat vahingonkorvaukset.

Rikosten torjunta on kustannusten ja hyötyjen optimointia

Edellä kuvatulla tavoin lasketut rikollisuuden yhteiskunnalliset kokonaiskustannukset muodostavat noin 6,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Laskelma ei kuitenkaan kuvaa tehokkaaseen rikoksentorjuntaan liittyvää säästöpotentiaalia.

Rikollisuuden kokonaiskustannuksia määritettäessä maailmaa ja tuotannontekijöiden käyttöä verrataan utopiaan, jossa rikollisuutta ei esiintyisi laisinkaan. Tällainen maailma ei kuitenkaan ole todellisuudessa mahdollinen. Loppusummaa tärkeämpää onkin se, kuinka suuret ovat rikollisuuden marginaalikustannukset. Kuinka paljon rikollisuuden haitat vähenisivät tai kasvaisivat, jos rikollisuus muuttuisi nykytilanteeseen verrattuna yhdellä yksiköllä? Tämä marginaalikustannus on summa, joka tulee ottaa rikoksentorjuntaa koskevien kustannus-hyötylaskelmien perustaksi.

Jotta rikoksia ehkäisevään toimenpiteeseen kannattaa ryhtyä, tulee sen vähentää rikollisuuden haittoja vähintään yhtä paljon kuin toimenpiteen toteuttamisesta aiheutuu kustannuksia. Kustannus-hyötylaskelman tekeminen luonnollisesti edellyttää, että kaikki relevantit kustannukset on ensin määritetty ja otettu huomioon.

Suomalaisessa rationaalisen ja humaanin kriminaalipolitiikan perinteessä on jo pitkään tunnistettu tarve kustannus-hyötyajattelulle. Esimerkiksi kriminalisointiperiaatteet sisältävät vaatimuksen hyöty-haittapunninnasta, samoin perusoikeuksien yleisten rajoittamisedellytysten suhteellisuusvaatimus. Vain harvoin tämä arviointi kuitenkaan tapahtuu yhteismitallisella tavalla.

Juhlapuheiden ja laadullisten arvioiden lisäksi olisikin aika ryhtyä tekemään myös konkreettisia kustannus-hyötylaskelmia ja edellyttää sellaisia niin lainvalmistelulta kuin rikoksentorjunnan suunnittelulta.

Hinkkanen, Ville, 2013. Rikollisuuden kustannukset. Teoksessa Rikollisuustilanne 2012. Rikollisuus ja seuraamusjärjestelmä tilastojen valossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 264, s. 421–430 sekä liitetaulukot 11a ja 11b.
Kirjoittaja on tutkija Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa.

Haaste 3/2013

 
Julkaistu 27.9.2013
Sivun alkuun |