Janne Kivivuori

KESKUSTELUA: Kriminologian haasteista

Kiitän Maija Helmistä kommenttipuheenvuorosta, jonka hän laati Haaste-lehteen 2/2013 aiemman kolumnini innoittamana. Esitän tässä lyhyesti muutaman näkökohdan Helmisen kiinnostavan kirjoituksen pohjalta.

Ajatus, että rikosalttius on valtion kriminalisointien tuottamaa sosiaalis-kulttuurinen konstruktio, on mielestäni kyseenalainen ja kriminologiassa vanhentunut. Empiiriset tutkimukset puoltavat sitä, että alttius rikoskäyttäytymiseen ei johdu valtion nimeämis- tai leimaamistoiminnasta. Yksilöiden vaihtelevaa alttiutta rikkoa sääntöjä ei voi selittää vallitsevalla lainsäädännöllä. Myös viime vuosina voimakkaasti esiin nousseet evoluutiokriminologiset ja biososiaaliset tutkimussuuntaukset viittaavat siihen, että vahva kulttuurirelativismi on pikemminkin jarruttanut kuin edistänyt kriminologian kehitystä.

Kulttuurirelativistit nostavat mielellään esiin päihde- ja nautintoaineiden kriminalisoinnit, joskus myös modernin taloudellisen toiminnan sääntelyn. Historiallisina kuriositeetteina voidaan löytää hyvinkin erikoisia kriminalisointeja. On silti virheellistä tehdä johtopäätös, että rikollisuutena ilmenevä käyttäytymisalttius, ja sen vaihtelu populaatiossa, olisi leimaamisen tuottama konstruktio. Tämä kaikki on varsin ilmeistä, lisätietoa kannattaa lukea esimerkiksi kriminologian oppikirjastani Rikollisuuden syyt (2008). Minulla onkin ilo todeta, että teos on jo vastannut Helmisen huutoon: se on kriittinen, teoriaa luova ja tuo esiin uusia, Suomessa aiemmin laiminlyötyjä näkökulmia. Siitä ilmestyy lähiaikoina toinen, uudistettu painos.

XXX

Esitin kolumnissani näkemyksiä tutkimuksen haasteista tulevaisuudessa. Niukkojen tutkimusresurssien tilanteessa on mielestäni järkevää kohdistaa huomio rikoskäyttäytymisen seurantaan, rikollisuuden syiden tutkimukseen sekä vaikuttavuusarviointeihin, joiden avulla voidaan paikallistaa toimivia tilannetorjunnan ja rikollisuuden sosiaalisen ehkäisemisen muotoja sekä arvioida lääke- ja muiden hoitojen vaikutusta rikosalttiuteen. Tässä työssä tarvitaan monitieteisyyttä ja tutkimusasetelmien näyttötasojen kehittämistä. Koska pienessä maassa ei voida tehdä kaikkea itse, jatkossa olisi järkevää kehittää systemaattisten katsausten ja meta-analyysien osaamista. Vahvistuessaan nämä painotukseni palvelisivat paitsi tutkimusta ja opetusta myös yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Helmisen kirjoituksessa on näiden näkemysteni osalta väärinkäsitys. Aloitteeni eivät tarkoita "samaan malliin jatkamista". Kolumnissani esittämä visio on uudistumisen ohjelma, jonka toteutuminen on vasta aivan aluillaan. Ehdotukseni merkitsevät nimenomaan suomalaisen kriminologian dynaamista kehittämistä. Robusti vaikuttavuusarviointi, kokeelliset tutkimusasetelmat, aito monitieteisyys ja näyttötasojen arviointi ovat maamme yhteiskuntatieteissä olleet perinteisesti marginaalissa – päinvastoin kuin kulttuurirelativistinen konstruktionismi, joka on ollut varsin suosittua. Näenkin Helmisen puheenvuoron sävyltään konservatiivisena, nykytilaa ja perinteitä tukevana.

XXX

Kaikkeen tieteelliseen tutkimukseen kuuluu aina metodologinen itsetuntemus, mm. validiteetin ja reliabiliteetin arviointi. Myös tutkimusasetelmien näyttötasojen pohdinta ja kovempaan näyttötasoon pyrkiminen edistävät metodologista itsetuntemusta. Niinpä esimerkiksi Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kriminologisessa yksikössä rikollisuuden sisällöllinen tutkimus nojaa myös omaan metodologiseen tutkimukseen.

Kriittisenä kriminologina olen toki monessa asiassa Helmisen kanssa samaa mieltä, ja minäkin rohkaisisin konstruktionistista kriminologiaa pohtimaan ja avaamaan toimintansa taustalla olevia "poliittisia intressejä".

Kirjoittaja on Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kriminologisen yksikön tutkimusjohtaja sekä sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa.

HAASTE 3/2013

 
Julkaistu 27.9.2013