Heidi Jokinen

Rikossovittelu ja moraali

Restoratiivisesta oikeudesta käytävässä keskustelussa on tärkeää antaa sijaa myös moraalisille näkökohdille. Rikoksissa on mitä suurimmassa määrin kysymys oikeasta ja väärästä ja tämän eron ymmärtämisestä. Kun lisäksi pohditaan kannattavinta rikosseuraamusta, ollaan tekemisissä sellaisten arvojen ja arvostusten kanssa, joita ei voida mitata vain numeroissa.

Restoratiivinen oikeus on lähtökohdiltaan merkittävä poikkeus länsimaisen oikeusjärjestelmän retributiiviseen eli rankaisukeskeiseen ajatteluun. Molempien järjestelmien taustalla on vahva ideologia ja omat perusteensa.

Perinteisessä restoratiivisessa ajattelussa on suhtauduttu penseästi sovittelun minkäänlaiselle sääntelemiselle tai normittamiselle. Restoratiivinen oikeus on pitkään kehittynyt vastauksena vallitsevan retributiivisen oikeuskäsityksen ongelmiin ja heikkouksiin. Sen sijaan, että jouduttaisiin seuraamaan tiukkoja prosessisääntöjä ja ennalta määriteltyjä ratkaisuvaihtoehtoja, on haluttu antaa tilaa rikoksen osapuolten omille kokemuksille ja näkemyksille.

Vallitseva oikeusjärjestelmä onkin joutunut mielenkiintoisen kritiikin kohteeksi. Kun kansalaisten yhdenvertaisuus lain edessä on pyritty varmistamaan tiukasti määritellyillä prosesseilla ja tavoittelemalla samasta rikoksesta samaa rangaistusta, on menty liiankin pitkälle. Liian pieni liikkumavara on aiheuttanut tyytymättömyyttä ja turhautumista. Rikosprosessin tarkoituksenmukaisuus on tietyin osin kyseenalaistettu. Uhrin ja rikoksentekijän itsenäisiä valintamahdollisuuksia on pyritty vahvistamaan.

Yksilöllisiä ratkaisumahdollisuuksia halutaan

Restoratiivinen oikeus lähtee rikoksen osapuolten, eikä järjestelmän, tarpeista. Osapuolet voivat muokata sovittelun omannäköisekseen ja nostaa esiin heille tärkeitä näkökulmia. Yksittäiset sovittelutilanteet voivatkin erota merkittävästi toisistaan. Sovitteluna ja rikossovitteluna voidaan siten ymmärtää erilaisia menettelytapoja. Tämä kirjo on sovittelun kantava ajatus.

Universaalien rakenteiden hajoaminen on tyypillinen tämän ajan piirre. Pyrkimys yksilön omien ratkaisumahdollisuuksien tukemiseen on tehnyt ajatuksen kaikkia tyydyttävästä yhteisestä moraalista mahdottomaksi. Noutopöytä-ajattelu valtaa yhä laajempia alueita ajattelustamme. Individualisoitunut elämäntapa vaatii räätälöityjä malleja ja vaihtoehtoja, eikä se mielellään taivu joidenkin yleisten sääntöjen alle. Sovittelu on yksi esimerkki tästä. Sen sijaan, että tyydytään yhteiseen rikosoikeuteen, etsitään aina uusia yksittäisiä ratkaisuja.

Samalla kuitenkin yhteisen kielen löytäminen vaikeutuu. Puhutaan näennäisesti samasta asiasta, mutta merkitykset sanojen taustalla eroavat toisistaan. Joudutaan tilanteisiin, joita itävaltalaisfilosofi Ludwig Wittgenstein kuvasi kielipelien moninaisuudella. Sanalla ei olekaan enää yhtä tiettyä merkitystä, joka pätee kaikkiin tilanteisiin, vaan sen merkitys on löydettävä kustakin yksittäisestä tilanteesta. Yksittäiset kohtaamiset nousevat keskiöön. Niissä voidaan käydä dialogia ja neuvotella asioiden yhteisesti ymmärretyistä merkityksistä.

Lukuisten paikallisten sovittelukäytäntöjen kirjo ei kuitenkaan ole kantanut kovin pitkälle. Käytännössä sovittelutoimintaa on jouduttu määrittelemään tietyillä yhteisillä tavoilla. Suomessa sovittelukäytäntöjen harmonisointi on tehty lakiteitse. Laki on vahva toimintaa ohjaava ja rajaava instrumentti. Samalla on jouduttu ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa lakiteitse pyritään ohjaamaan toimintaa, joka ajattelultaan vastaa aivan toisenlaisiin tarpeisiin. Menettelyä, jolla on haluttu vahvistaa rikos- ja prosessioikeuden tiukasta velvoittavuudesta poiketen osapuolten omia toimintamahdollisuuksia, joudutaan sääntelemään yhä runsaammin. Tämä on omiaan hämärtämään käsitystä siitä, mitä sovittelu ylipäänsä on: osapuolten vapaasti muokkaamaa vai viranomaisten selkeästi säätelemää toimintaa.

Moraalin käsittely ei painotu kohtaamisissa

Lain perusteella sovittelua voidaan määritellä tietyillä periaatteilla ja eri puolilla Suomea järjestettäviä sovitteluja voidaan yhdenmukaistaa. Rikossovittelun keskeinen lähtökohta on sovittelulain 1 §:n määritelmä, jonka mukaan sillä tarkoitetaan "maksutonta palvelua, jossa rikoksesta epäillylle ja rikoksen uhrille järjestetään mahdollisuus puolueettoman sovittelijan välityksellä kohdata toisensa luottamuksellisesti, käsitellä rikoksesta sen uhrille aiheutuneita henkisiä ja aineellisia haittoja sekä pyrkiä omatoimisesti sopimaan toimenpiteistä niiden hyvittämiseksi." Sovittelun keskeisin sisältö näyttäisi siten olevan osapuolten henkilökohtainen kohtaaminen. Sen merkitys korostuu lähes kaikessa sovittelukeskustelussa. Sovittelun luonteeseen samalla ehkä kuuluukin, että myös tästä periaatteesta tunnetaan poikkeuksia.

Kohtaamista perustellaan lukuisilla eri tavoilla. Useimmat näistä painottavat niitä oivalluksia, joita henkilökohtainen ja vapaaehtoinen osallistuminen voivat saada aikaan. Osapuolten kyky sisäistää sovittelussa esille tulleet asiat ja ratkaisut vahvistuu merkittävästi. Osapuolet sitoutuvat konfliktinratkaisuun paremmin, kun ratkaisuehdotukset ovat nousseet heidän omista tarpeistaan eikä jonkun ulkoisen auktoriteetin, kuten tuomarin tai poliisin, määrääminä. Osapuolet eivät siten voi ulkoistaa vastuuta tekemisistään kenellekään kolmannelle osapuolelle.

Filosofi Peter Winch on esittänyt, että vain itse tehdyt valinnat ja ratkaisut on nähtävä erityisen moraalisina tekoina. Henkilö, joka toimii pakon tai uhan alla tietyllä tavalla, ei siten toimi suoranaisen moraalisesti suhteessa tapahtuneeseen rikokseen ja sen hyvittämiseen. Sen sijaan henkilö toimii siinä tilanteessa moraalisesti suhteessa sääntöön ja sen noudattamiseen. Sovittelussa halutaan sääntöjen ja lakipykälien sijaan keskittyä rikoksen aiheuttamaan inhimilliseen konfliktiin ja sen käsittelyyn. Tätä taustaa vasten voidaan ajatella, että sovittelu vahvistaa osapuolia nimenomaan moraalisina toimijoina. Sovittelulla voi siten olla moraalia rakentava ja kannattava tehtävä yhteiskunnassa.

Käytännössä on kuitenkin lukuisia kertoja osoitettu merkittävä ero sovittelun teorian ja sen käytäntöjen välillä. Suomalaistutkimukset käytännön sovittelutilanteista osoittavat, että osapuolten dialogi sovittelussa ei suinkaan painota moraalisten kysymysten käsittelyä. Usein lyhyehköiksi jäävät kohtaamiset keskittyvät helposti korvauksesta sopimiseen. Tämä löydös on itse asiassa aivan keskeinen sovittelun tutkimuksessa ja käytännön sovittelun kehittämisessä. On olennaista pohtia, miten sovittelutoiminta asemoituu muiden konfliktinratkaisumenetelmien rinnalla.

Sovittelun uudenlainen näkökulma

Rikossovittelusta käytävään julkiseen keskusteluun vaikuttaa mahdollinen yleinen asenneilmaston koveneminen. Sovittelu ja sen taustalla oleva restorativiinen oikeus näyttäytyvät kukkahattutätien puuhasteluilta rikoksissa, joissa kansalaisten enemmistö vaatii yhteiskunnalta tiukkaa voimankäyttöä ja kovia rangaistuksia. Sovittelua käytetäänkin harvemmin vakavammissa rikoksissa. Julkinen keskustelu lähisuhdeväkivallan sovittelusta viittaa asiaan liittyvään huoleen. Pelätään sovittelun negatiivisia vaikutuksia osapuolten oikeusturvaan. Rikoksentekijän epäillään pääsevän sovittelussa liian helpolla. Lakiteitse tehtävät rajoitukset sovitteluun otettaviin rikoksiin osoittavat edelleen keskeisen ongelman: keskustelun lähtökohtainen ajattelumalli on rankaisukeskeinen.

Samanaikaisesti, kun keskustelu sovittelun kehittämisestä on välttämätöntä, on tärkeää ymmärtää myös keskustelua vaikeuttavat tekijät. Näitä vaikeuksia kuvaa erinomaisesti wittgensteinilainen ajatus kielenkäytön sidonnaisuudesta. Wittgensteinin mukaan kielelliset ilmaukset saavat merkityksensä niiden elämänmuotojen kautta, joiden yhteydessä niitä käytetään. Restoratiivinen oikeus ilmentää uudenlaista lähestymistapaa rikollisuusongelmiin. Siksi restoratiivisen oikeuden kieli ja käsitteet tulee ensisijaisesti ymmärtää omista lähtökohdistaan. Muuten seuraa sekaannuksia ja väärinymmärryksiä. Usein esillä ovat niin erilaiset mittarit, että niiden käyttö samassa keskustelussa hämärtää koko aihetta. On esimerkiksi eri asia, nähdäänkö sovittelutoiminta rikosoikeusjärjestelmän yhtenä elementtinä vai sen täytenä vaihtoehtona.

Kun samassa keskustelussa sekoitetaan kaksi hyvin erilaisista perusteista ponnistavaa ajatusjärjestelmää, puhutaan helposti ohi toisen. Kieli ja merkitykset eivät kohtaa, vaikka sanat niin tekisivätkin. Sovittelukeskustelussa restoratiivisen oikeuden puolestapuhujat ovat usein altavastaajina. Heidän vastuullaan on perustella totutusta poikkeavaa toimintaa tavalla, joka osoittaa toiminnan konkreettisen hyödyn. Kuitenkin sovittelun hyödyt eivät aina ole mitattavassa tavalla, johon rankaisukeskeisessä ajattelussa on totuttu.

Tilanteessa, jossa sovittelu vaikuttaa jäävän tulostavoitteiden ja hyötynäkökohtien jalkoihin on tarkkaan mietittävä, mitä sovittelulla halutaan. Tässä arvioinnissa on välttämätöntä miettiä myös moraalinäkökulmia. Mikäli sovittelu kutistuu yhteiskunnalle taloudellisessa mielessä oikeuskäsittelyä hyödyllisemmäksi tavaksi ratkoa rikoksia, ovat kysymykset uhrin oikeusturvasta enemmän kuin relevantteja. Mikäli taas pystytään antamaan osapuolten moraaliselle keskustelulle aikaa ja tilaa, voi rikostensovittelu olla vakavammissakin rikoksissa todellinen mahdollisuus koko yhteiskunnalle.

Kirjoittajan uskontofilosofinen väitöskirja "Medling vid Brott" hyväksyttiin Åbo Akademissa syksyllä 2011.

LÄHTEITÄ:
Björkgren, Malena (2009) Våld i parrelationer. En begreppslig undersökning av ett moraliskt och samhälleligt problem. Turku: Åbo Akademis förlag. Diss.

Iivari, Juhani (2010) Oikeutta oikeuden varjossa. Rikossovittelulain täytäntöönpanon arviointitutkimus. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL), Raportti 5/2010.

Winch, Peter (1972) Ethics and Action. Lontoo: Routledge & Kegan Paul.

Wittgenstein, Ludwig (1992) Filosofiska undersökningar. Tukholma: Bokförlaget Thales.

 
Julkaistu 28.9.2012
Sivun alkuun |