Johanna Niemi

Miten suhtaudumme väkivaltaan?

Näkökulma-kirjoituksessa kommentoidaan lähisuhdeväkivallan sovittelua.

Syyskuun 2012 alussa Suomessa käytiin kahta keskustelua, joilla näennäisesti ei ole mitään tekemistä sovittelun, saatikka lähisuhdeväkivallan sovittelun kanssa. Samoin kuin väkivallan sovittelu, nämä keskustelut kertovat jotain oleellista siitä, miten me suhtaudumme väkivaltaan.

Toinen keskusteluista koski kahdeksan vuotiaan tytön kuolemaa, jota tutkittiin murhana. Syytteessä olivat tytön isä ja tämän avopuoliso. Keskusteltiin siitä, olivatko lastensuojeluviranomaiset menetelleet virheellisesti, mahdollisesti jopa rikollisesti, palauttaessaan lapsen tämän isälle.

Toisessa keskustelussa poliisin yksiköt, keskusrikospoliisi ja suojelupoliisi olivat erimielisiä siitä, olisiko KRP:n pitänyt informoida SUPOa netissä salaisilla kanavilla käydystä keskustelusta. Tässä keskustelussa oli pohdittu ja kuvattu, millä tavoin kansanedustajia voitaisiin eliminoida. Poliisin yksiköt ilmoittivat pian, että asia on käsitelty loppuun eikä anna aihetta toimenpiteisiin.

Ei sovittelua kummassakaan tapauksessa – miksi siis sovittelua koskevan kirjoituksen alkajaisiksi mieleeni tulevat juuri nämä keskustelut? Kuten sovittelussa, näissä keskusteluissa väkivaltaa ja sillä uhkaamista käsitellään jonain muuna kuin rikollisina tekoina.

xxx

Kahdeksanvuotiaan tytön tapauksessa naapurit olivat välittäneet ja tehneet lastensuojeluilmoituksen, kuten myös lapsen äiti. Samoin oli menetellyt koulu, joka on velvollinen tekemään ilmoituksen. Sosiaaliviranomaisista onkin tehty lainsäädännöllä keskusviranomainen, jolle lähisuhdeväkivallasta ilmoitetaan ja joka voi sitten harkintansa mukaan tehdä ilmoituksen poliisille. Vain lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa sosiaaliviranomainen on velvollinen tekemään rikosilmoituksen. Sosiaaliviranomainen on siis pantu paljon vartijaksi.

Niin hyvin oli viesti sosiaaliviranomaisen roolista mennyt perille, että naapurit eivät soittaneet poliisille, kuten ennen vanhaan tehtiin. Emme tosin tiedä, mitä poliisi olisi tehnyt. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen perhesurmaselvityksestä käy ilmi, että eräässä tapauksessa poliisilla oli ollut epäily pahoinpitelystä ja laittomasta uhkauksesta, mutta syytettä ei nostettu. Myöhemmin isä ampui entisen avopuolisonsa, 13-vuotiaan poikansa ja itsensä.

Harvoin poliisin selvittelemät nettiuhkauksetkaan ovat johtaneet syytetoimiin. Uhkaamiseen ei meillä suhtauduta tarpeeksi vakavasti, mitä kuvaa sekin, että laiton uhkaus on yhä asianomistajarikos. Jos uhri ei vaadi rangaistusta, uhkausta ei edes tutkita. Valitettavasti vain on niin, että suurimmassa vaarassa olevat uhrit eivät yleensä uskalla tehdä rikosilmoitusta. Ihmisillä on myös muita syitä välttää ilmoituksen tekemistä. Hoitohenkilökunta pelkää vaarantavansa hoitosuhteen, poliitikoille ja muille julkisuudessa toimiville henkilöille ilmoituksen tekeminen on erittäin kiusallista. Vastuu uhkauksiin reagoimisesta jää niiden uhrille.

Myös sovittelussa vastuu teon seurauksista jää uhrille. Sovittelussa uhrin tulisi hyväksyä anteeksipyyntö ja allekirjoittaa sovittelusopimus. Lähisuhdeväkivallan sovittelusopimuksessa tekijä sitoutuu lopettamaan väkivallan ja uhri yleensä luopuu korvausvaatimuksista, jos pari vielä asuu yhdessä. Tällä tavoin vastuu tulevaisuudesta siirtyy uhrille: korvauksistaan hän on jo luopunut, ja jos väkivalta toistuu, hänen harteillaan on siihen reagoiminen. Uuden sovittelun läpikäyminen tuskin on kovin houkutteleva vaihtoehto.

Sovittelu ei nykyisin johda syyttämättä jättämiseen, vaikka laki siihen antaa mahdollisuuden. Syyttäjät tekevät syyteharkinnan teon vakavuuden perusteella. Syyttäjät ovat ilmaisseet turhautumisensa siihen, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sovittelu väkivallan osapuolten auttamiseksi. Sen vuoksi he mielellään lähettävät lähisuhdeväkivaltatapauksia sovitteluun.

xxx

Sovittelijat tekevät kunnioituksen ansaitsevaa vapaaehtoistyötä. Kun olin puhumassa sovittelijoille, he kokivat, että arvostelin heidän toimintaansa. Itse kokisin, että arvostelen pikemminkin sen kohdistumista. Miksi yhteiskunta panostaa sovitteluun eikä väkivallan vähentämiseen? Moni sovittelija on ikäiseni, elämää nähnyt mies parhaassa iässään. He olisivat juuri niitä ihmisiä, jotka voisivat kouluttaa väkivallattomaan elämäntapaan: "Tosi mies ei lyö" (vaimoaan eikä ketään muutakaan). Lähisuhdeväkivallan sovittelun sijaan tarvitsemme väkivallan vähentämisen ryhmiä. Vertaisryhmätyöskentely on väkivallan vähentämisessä kuten monessa muussakin asiassa todettu menestyksekkääksi menetelmäksi.

Sovittelua silti tarvitaan. Erityisesti nuorten kanssa sovittelusta on saatu hyviä kokemuksia. Monet nuorten rikkomuksista, esimerkiksi näpistykset ja omaisuuden vahingoittaminen, kohdistuvat oikeushenkilöihin. Tarvitsisimme kipeästi projekteja, joissa otettaisiin esiin nuorten rikkomusten sovittelu osana yritysten ja julkisyhteisöjen yhteiskuntavastuuta.

Kirjoittaja on oikeuden ja sukupuolen tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.

 
Julkaistu 28.9.2012
Sivun alkuun |