Jukka-Pekka Takala

Lunastaako restoratiivinen oikeus lupauksensa?

Rikoksentorjunta-palstalla arvioidaan sovittelun vaikuttavuutta. Restoratiivisen oikeuden suotuisista vaikutuksista on enemmän näyttöä kuin useimmista muista rikosoikeudellisista uudistuksista, jotka on otettu yleisesti käyttöön.

Restorativiisesta oikeudesta on olemassa runsaasti tutkimusta. Valtaosa tutkimuksista on asetelmiltaan sellaisia, ettei niiden perusteella voi tehdä vahvoja päätelmiä restoratiivisten menetelmien vaikutuksista rikosten uusimiseen, uhrien turvallisuuteen tai yleiseen lainkuuliaisuuteen. 1990-luvulta alkaen on kuitenkin tehty joukko kokeita, joissa restoratiivisen oikeuden menetelmiä on verrattu tavanomaisen rikosoikeuden menetelmiin sellaisten pätevien tutkimusasetelmien keinoin, joissa vaikutuksista saadaan melko luotettavaa tietoa.

Vaikutuksen mittaaminen

Lawrence Sherman ja Heather Strang (2007) ovat koonneet yhteenvedon asetelmaltaan vahvojen tutkimusten viestistä. Heidän mukaansa restoratiivisen oikeuden suotuisista vaikutuksista on enemmän näyttöä kuin useimmista muista rikosoikeudellisista uudistuksista.

Huomattavaa on, että kaikissa noin 30 katsauksen tutkimuksessa on käytetty vakuuttavaa tutkimusasetelmaa. Enimmät tutkimuksista ovat satunnaistettuja verrokkitutkimuksia. Niissä ryhmät on muodostettu arpomalla tietyt kriteerit täyttävät epäillyt rikoksentekijät joko restoratiiviseen menettelyyn tai tavanomaiseen rikosoikeusprosessiin (johon eräissä nuoria koskevissa tapauksissa liittyy myös sosiaalitoimen toimenpiteitä). Sherman ja Strang ovat kuitenkin kelpuuttaneet mukaan myös muutaman asetelmaltaan vähemmän luotettavan tutkimuksen. Muutamissa tapauksissa vertailuryhmä on muodostettu poimimalla vertailuolosuhteista mahdollisimman samankaltainen ryhmä kuin koeryhmä. Toisissa taas on käytetty mahdollisimman luotettavaa ennustemallia, joka arvioi koeryhmän kaltaisten henkilöiden uusintarikollisuuden tavanomaisen käsittelyn.

Uusiminen ja rikosten haitat vähenevät

Restoratiivisen oikeuden puolestapuhujat katsovat, että tämä menetelmä parantaa sekä prosesseja että niiden tuloksia. Sekä uhrit että rikoksentekijät kokisivat restoratiivisen oikeuden inhimillisempänä ja kunnioittavampana tapana käsitellä rikoksia kuin perinteinen oikeus. Restoratiivinen oikeus tuottaisi tehokkaammin ja varmemmin oikeusjärjestelmältä odotettuja vaikutuksia: vähentää uusintarikollisuutta, parantaa uhrien saamia hyvityksiä, alentaa uhrien tai heidän sukulaistensa ja ystäviensä kostonhalua ja ehkäisee tästä seuraavia rikoksia, helpottaa rakentamaan tai palauttamaan sovinnollisemmat suhteet ja sosiaaliset siteet niiden perheiden ja ystävien piirissä, joihin rikos on vaikuttanut.

Shermanin ja Strangin katsauksen mukaan restoratiivisella oikeudella on aika lailla näyttöä näiden lupausten täyttymisestä. Tekijät kelpuuttivat katsaukseensa 36 suoraa vertailua restoratiivisen ja tavanomaisen rikosoikeudellisen käsittelyn välillä. Verrattuna tavanomaiseen käsittelyyn restoratiivinen oikeus:

  • vähensi olennaisesti uusintarikollisuutta joissakin rikostyypeissä, mutta ei kaikissa
  • vähensi rikosten uhrien postraumaattisia stressioireita ja vastaavia haittoja
  • sai aikaan enemmän tyytyväisyyttä käsittelyprosessia kohtaan sekä tekijöiden että uhrien kohdalla
  • vähensi uhrien halua kostaa väkivalloin rikoksentekijälle
  • vähensi oikeudellisen käsittelyn kustannuksia silloin kun sitä käytettiin rikosoikeuden sijasta
  • vähensi aikuisilla rikosten uusimista enemmän kuin vankila ja nuorilla yhtä paljon kuin vankila.

Nämä olivat yleisiä, keskimääräisiä tuloksia. Tärkeä havainto oli myös se, että sovelletut restoratiiviset menetelmät eivät tepsineet yhtä hyvin kaikissa rikostyypeissä tai kaiken ikäisiin osapuoliin.

Parhaat tulokset väkivaltarikoksissa

Väkivaltarikosten käsittelyssä restoratiivisten vaihtoehtojen edut näyttivät isoimmalta. Kuudessa kymmenestä väkivaltarikoksen vertailukokeesta tuloksena oli, että restoratiivinen oikeus vähensi uusintarikollisuutta verrattuna tavanomaiseen prosessiin. Neljässä kokeessa ei havaittu tilastollisesti merkitsevää muutosta eikä yksikään koe osoittanut, että restoratiivinen prosessi olisi ollut tässä suhteessa huonompi.

Omaisuusrikosten käsittelyn vertailututkimuksissa restoratiivisen menettelyn paremmuus ei ollut aivan yhtä johdonmukainen. Vertailututkimuksia oli 12, ja niistä viidessä restoratiivinen menettely johti alhaisempaan uusintarikollisuuteen kuin vertailuprosessi, kahdessa tapauksessa taas hieman korkeampaan uusimiseen ja kolmessa tapauksessa eroa ei ollut. Erikseen tarkasteltiin kahta vertailua, joissa vertailukohtana oli ehdoton vankeus: toisessa vertailussa eroa ei ollut ja toisessa restoratiivinen oikeus johti alhaisempaan uusimiseen.

Heikoin osoitettu vaikutus uusintarikollisuuteen restoratiivisella oikeudella oli uhrittomissa rikoksissa tai sellaisissa, joissa ei ollut selvää henkilöuhria. Rattijuopumusten ja nuorten myymälänäpistysten kohdalla restoratiivisen oikeuden ja tavanomaisen rikosoikeuden jälkeisessä rikoksenteossa ei ollut eroa, kun taas nuorten tekemiin yleisen järjestyksen rikkomisiin restoratiivinen oikeus vaikutti paremmin: vuoden kuluessa 45 % normaalirikosprosessin läpikäyneistä oli jäänyt uudelleen kiinni, kun taas restoratiiviseen menettelyyn arvotuista vastaava osuus oli vain 28 %.

Uhrit tyytyväisempiä

Kuudessa tutkimuksessa arvioitiin uhrien tyytyväisyyttä yhteensä kymmenellä mittarilla. Jokaisella mittarilla Restoratiiviseen prosessiin osallistuneet uhrit olivat tyytyväisempiä kuin normimenettelyssä olleet. Kuusi viidestä tutkimuksesta oli satunnaistettuja verrokkiasetelmia. Kysymykset, joilla tyytyväisyyttä mitattiin, koskivat mm. tyytyväisyyttä jutun käsittelytapaan, tyytyväisyyttä lopputulokseen, halua kostaa tekijälle, valmiutta suositella menettelytapaa muille uhreille sekä tyytyväisyyttä siihen, että tekijä vastuutettiin teostaan.

Uusien rikosten ehkäisyn lisäksi on tärkeätä minimoida tehdyistä rikoksista koituvia haittoja. Yksi tärkeä elementti uhrin kannalta on se, että käsittelyprosessi lieventää eikä lisää hänen kokemiaan haittoja.

Myös rikosten tekijät olivat yleensä tyytyväisempiä restoratiiviseen kuin tavanomaiseen prosessiin.

Varauksia

Shermanin ja Strangin tulosten perusteella ei voi tietenkään sanoa varmasti sitä, miten Suomessa käytössä oleva rikossovittelu tai muut restoratiivisen oikeuden menetelmät vaikuttavat verrattuna Suomessa käytössä oleviin tavanomaisiin rikosoikeusprosesseihin.

Valtaosa Shermanin ja Strangin raportoimista tuloksista koski kasvokkaista restoratiivista neuvonpitoa, johon osallistuu kokouksen vetäjien ja rikoksen välittömien osapuolten lisäksi sekä uhrin että tekijän tukihenkilöitä. Suomessa aikuisten rikossovittelussa läsnä ovat sovittelijan tai sovittelijoiden lisäksi yleensä vain rikoksen välittömät osapuolet, tekijä ja uhri. Alaikäisten sovitteluosapuolten huoltajilla on sen sijaan oikeus osallistua sovittelutilaisuuteen.

Vertailun tulos riippuu myös siitä, mihin restoratiivisen menettelyn tuloksia verrataan. Shermanin ja Strangin raportoimat tutkimukset tehtiin Britanniassa, Australiassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Uudessa Seelannissa. Kaikkien oikeusjärjestelmä poikkeaa tietenkin monella tapaa Suomen järjestelmästä.

Shermanin ja Strangin raportoimissa kokeissa havaittiin jo alun perin, että ainakaan sama restoratiivisen oikeuden malli ei toimi yhtä hyvin kaikkien rikosten tai eri-ikäisten osanottajien kohdalla. Sittemmin kokeiden aineistoja tarkemmin analysoimalla on havaittu lisää tällaisia eroja. Yksi esimerkki tulee Canberran restoratiivisen oikeuden kokeista (Gal & Moyal 2011). Canberrassakin aikuiset uhrit olivat kirkkaasti tyytyväisempiä restoratiiviseen kuin tavanomaiseen prosessiin, mutta nuoret uhrit eivät; itse asiassa nuoret olivat tyytyväisempiä normaaliin oikeuskäsittelyyn kuin restoratiiviseen neuvonpitoon. Vaikka tulos ei nuorten kohdalla ollut tilastollisesti merkitsevä, se on oireellinen ja sopusoinnussa huonosti onnistuneista neuvonpidoista kootun laadullisen aineiston kanssa. Monet nuoret uhrit olivat nimittäin kokeneet, että aikuiset dominoivat keskustelua eivätkä he saaneet riittävästi esittää omia näkemyksiään ja kysymyksiään.

Paradoksaalisesti juuri restoratiiviseksi tarkoitetun prosessin nuoret uhrit näköjään kokivat, että heidän oma asiansa oli "varastettu" heiltä pois, vaikka yksi restoratiivisen oikeuden taustaideoita on ollut "palauttaa" konfliktit takaisin niiden osapuolten omaisuudeksi (Christie 1977). En kuitenkaan usko, että tämä on restoratiivisen oikeuden ytimeen kuuluva rakenteellinen ongelma. Tehtävänä on kehittää menetelmiä, joissa nuorilla on enemmän tilaa. Sama menetelmien räätälöinnin välttämättömyys koskee monia muita kysymyksiä.

KIRJALLISUUTTA:

Christie, N. (1977). Conflicts as property. British Journal of Criminology, 17(1).

Gal, T., & Moyal, S. (2011). Juvenile victims in rostorative justice. British Journal of Criminology, 51(6), 1014–1034.

Sherman, L., & Strang, H. (2007). Restorative justice: The evidence. London: The Smith Institute.

 
Julkaistu 28.9.2012