Päivi Honkatukia & Mervi Sarimo

Kuulumisia viktimologian maailmansymposiumista

Maailman viktimologisen yhdistyksen 14. symposiumi järjestettiin toukokuussa Haagissa. Osanottajia nelipäiväisessä konferenssissa oli satoja. Täysistunnoissa ja työryhmissä rikosten uhrikokemuksia käsiteltiin niin tutkimuksen, uhrien tukemisen ammattilaisten, uhriaktivismin kuin myös uhripolitiikan näkökulmista.

Viktimologian konferenssin yhtenä pääteemana oli transitionaalinen oikeus. Monissa alustuksissa pohdittiin kiperää kysymystä siitä, miten rakentaa ihmisten välistä luottamusta repivän yhteiskunnallisen konfliktin jälkeen. Erilaisten kansallisten ja paikallisten konfliktien jälkiselvittely oli esillä konferenssin pääpuheenvuoroissa ja työryhmissä. Tämän rinnalla kulki laaja kirjo muita teemoja. Esitämme seuraavassa muutamia poimintoja näistä uhritutkimuksen kansainvälisistä keskusteluista.

Parisuhdeväkivallan uhrien auttaminen

Niin kutsuttua MARAK-riskinarviointimallia on pilotoitu Suomessa kaksi vuotta osana naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelmaa. Konferenssissa kuultiin tutkimuksesta, jossa selvitettiin 155 lähisuhdeväkivallan uhrin riskitekijöitä joutua uuden teon kohteeksi. Uhreista joka neljäs joutui kumppaninsa fyysisen väkivallan ja yli puolet henkisen väkivallan kohteeksi kuuden kuukauden seuranta-aikana. Tutkimus löysi kaksi riskitekijää: uudelleen uhriksi joutumista ennakoivat toisaalta hiljattain tapahtuneet parisuhdeväkivallan kokemukset, toisaalta uhrin psyykkiset ongelmat (mm. posttraumaattiset stressioireet, aggressiivisuus, tuskaisuus, rajatila). Tutkimusta esitellyt apulaisprofessori Karlin Kujpers (Leidenin yliopisto, Hollanti) tähdensi, että uhrin riskitekijöiden tunnistamisella ei syyllistetä uhreja tapahtuneesta, vaan tavoitteena on kehittää toimivia interventioita.

Joskus parisuhdeväkivallan uhrit joutuvat tekemään äärimmäisiä ratkaisuja selvitäkseen väkivallasta. Kanadassa on ollut mahdollista vaihtaa identiteettiä hyvin vakavissa, uhrin henkeä uhkaavissa tapauksissa (confidential services for victims of abuse CSVA). Uuden henkilöllisyyden hankkiminen edellyttää sitä, että uhri suostuu katkaisemaan kaikki siteet menneisyyteensä: ystäviin, perheeseen ja työtovereihin. Jopa omille lapsille on valehdeltava aikaisemmasta elämästä. Uhrilta edellytetään myös "puhtautta": rikos- ja siviiliasioiden on oltava kunnossa. Apulaisprofessori Cathrine Stewart (Wilfrid Laurierin yliopisto, Kanada) kertoi, että vuosittain seitsemisen naista hakee tähän salaiseen ohjelmaan, josta ei ole laintasoista säätelyä. Asia on niin vaiettu, että ohjelmaan osallistuneita on vaikea tavoittaa tai saada heistä tietoja. Stewartin mielestä ohjelma on hyvinkin hoidettuna raskas ja pelottava prosessi uhrin näkökulmasta. Identiteetin vaihtaminen aiheuttaa usein totaalista eristäytymistä. Elämä on kuolemaa parempi, mutta hinta on valtava.

Uhrin tarpeet tunnettava

Hollannissa on koottu metaselvitys uhrien tarpeita koskeneista empiirisistä tutkimuksista. Selvityksen mukaan uhrit itse kertoivat niin emotionaalisista, käytännöllisistä, tiedon saamiseen liittyvistä kuin rikosprosessia koskevista tarpeista. Tutkimuskoordinaattori Annemarie te Boomin mukaan useimmin uhrit tarvitsevat emotionaalista tukea, eli jonkun jonka kanssa puhua asiasta. Myös tiedon, suojelun sekä prosessissa kuulluksi tulemisen tarpeet olivat yleisiä. Lähisuhdeväkivallan uhrit tarvitsevat välitöntä suojelua ja turvaa väkivallan toistumisen ehkäisemiseksi. Erilaisilla tarpeilla voi olla vaikutusta siihen, orientoituuko uhri enemmän sovitteluun vai rikosprosessiin. Lisätutkimusta tästäkin aiheesta tarvitaan.

Uhrialan kouluttaja ja konsultti Ilse van de Walle muistutti yhdessä konferenssin pääpuheenvuorossa lasten ja nuorten uhrien tarpeista. Jos nuori ei saa kunnollista tukea, uhrikokemus heikentää hänen elämänlaatuaan usein pysyvästi. Lasten ja nuorten PTSD-oireiden tunnistamiseen on olemassa välineitä, mutta tärkeää on myös kuunnella heitä itseään. Heitä ei pidä ylisuojella niin, että totuus esimerkiksi perhettä kohdanneesta rikoksesta jätetään kertomatta. Toisaalta lapset ja nuoret suojelevat vanhempiaan jättämällä kertomatta vaikeista kokemuksista tai tunteista. Niitä jaetaan helpommin kaveripiirissä. Ystävien lisäksi lemmikkien ja jopa pehmolelujen merkitys on tärkeä selviytymisessä, samoin koulussa lapsen ja nuoren ongelmat tulevat usein esiin tavalla tai toisella. Myös viranomaisten kuten poliisin empaattinen suhtautuminen on tarpeen, jotta nuori ei koe osasyyllisyyttä rikoksesta. Samalla tavalla nuorta olisi kannateltava läpi koko rikosprosessin, jotta hän tulee kuulluksi ja ymmärretyksi ja saa riittävästi tukea raskaassa prosessissa.

Konferenssissa kuultiin myös eri uhriryhmien puolestapuhujia – mm. terrorismin uhrit vaativat oikeutta tulla tunnustetuiksi rikoksen uhreina, samoin huomiota vaadittiin institutionaalisen rasismin tai poliisin rasismin kohteeksi joutuneille. Lisäksi esiin tuotiin innovatiivisia käytäntöjä uhrin oikeusturvan parantamiseksi. Esimerkiksi Hollannin kokeilussa pyritään nopeuttamaan rikosprosessia niin, että uhri voi saada päätöksen jopa saman päivän aikana.

Oikeudenmukaisuus ja kohtuus uhrin mielestä

Uhrinäkökulman esiinnousuun niin tutkimuksessa ja poliittisessa keskustelussa liittyy pelkoja. Sen pelätään johtavan rangaistuksen koventamiseen ja heikkenevään myötätuntoon rikoksentekijöitä kohtaan. Rikoksen uhrit eivät kuitenkaan ole niin rangaistushaluisia kuin ehkä oletetaan. Tutkija Vicky De Mesmaecker (Leuvenin kriminologinen instituutti, Belgia) kertoi väitöstutkimuksensa pohjalta siitä, millaisia odotuksia rikosten uhreilla on tuomioiden suhteen. Useimmat uhrit olivat haluttomia rankaisemaan tekijää ja tuottamaan tälle kärsimystä. Sen sijaan heille oli tärkeää saada todennettua oma vääryyden kokemuksensa. Vain harvat haastatteluista uhreista olivat kiinnostuneita tekijälle tuomittavan rangaistuksen lajista, pituudesta tai määrästä. Sen sijaan yleisemmin ajateltiin, että sopiva rangaistus rikoksentekijälle olisi terapia, hoito tai korvausten maksaminen. Korvauksissakin keskeistä olivat rikoksesta aiheutuneet kustannukset, ei niinkään raha itsessään. Uhrit pitivät tärkeänä rangaistuksen tavoitteena uusien rikosten ehkäisyä ja sitä että tekijä ymmärtää tehneensä väärin. Uhrin kannalta prosessuaalinen oikeudenmukaisuus – se kuinka ihmisiä kohdellaan ja asioita käsitellään – näyttäisi pidemmän päälle olevan jopa tärkeämpi kuin tuomion lopputulos.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö uskonnollisissa yhteisöissä

Apulaisprofessori, psykologi Anke Bisschops (Tillburgin yliopisto, Hollanti) kuvasi Hollannin ja Irlannin järjestelmien eroja lasten hyväksikäyttötapausten käsittelyssä. Kyse oli uskonnollisissa yhteisöissä kauan sitten tapahtuneista ja vasta myöhemmin esiin tulleista hyväksikäytöistä. Irlannissa nämä tapaukset vietiin oikeuteen, jossa keskeiseksi muodostui taistelu lainmukaisista rahallisista korvauksista. Uskonnollisten seurakuntien ymmärtäminen jäi vähemmälle, samoin uhrien aito kuunteleminen. Hollannissa 1945–2010 tapahtuneet hyväksikäytöt käsiteltiin puolestaan laajassa, riippumattomassa erillistutkinnassa. Prosessissa oli keskeistä uhrien kuuleminen siten, että he saivat ilmaista tunteensa, heitä uskottiin ja heiltä pyydettiin seurakunnissa anteeksi. Bisschops käytti tästä nimitystä "prosessuaalinen paraneminen", jossa tärkeä rooli oli ulkopuolisella sovittelijalla.

Konferenssissa käsiteltiin myös lasten ja nuorten seksuaalista hyväksikäyttöä katolisen kirkon piirissä. Professori Ivo Aertsen (Leuvenin kriminologinen instituutti, Belgia) kertoi keväällä 2010 Belgiassa nousseesta valtavasta kohusta. Kirkon sisällä perustettu komissio ei onnistunut käsittelemään seksuaalisen hyväksikäytön ja pedofilian uhreiksi joutuneiden asioita, joten tätä varten perustettiin parlamentaarinen komissio. Vuonna 2011 valmistui sen raportti, joka kattaa vuodesta 1960 eteenpäin tapahtuneet hyväksikäytöt mm. kirkossa ja sairaaloissa. Raportissa sivutaan rikosoikeudellisen järjestelmän roolia, rikoslakia sekä kriminaalipolitiikan ja uhrien tukemista ja päädytään lukuisiin suosituksiin, joista osa on edennyt vauhdilla.

Voimassa on uusi lainsäädäntö, jolla rikosten vanhenemisaikaa on pidennetty. Maassa on sittemmin raportoitu ja dokumentoitu yli 500 tapausta. Kirkossa on tapausten vuoksi tehty työskentelyrajoituksia, erilaisia siirtoja ja pastoraalisen työn kieltoja. Aertsen kritisoi komission toimintaa liiallisesta keskittymisestä syyllisten etsintään ja taloudellisiin korvauksiin, kun uhrien muu tukeminen on jäänyt vähemmälle.

Uhrinäkökulmaa rikoksentekijöille ja päinvastoin

Myös restoratiivinen oikeus oli esillä monissa esityksissä, mikä kertonee uhrinäkökulman vahvistumisesta myös tällä kentällä. Belgiassa on kokeiltu uhrinäkökulman tuomista vankilaan restoratiivisen oikeuden periaatteiden avulla. "Victims in Focus" -ohjelman tarkoituksena on herkistää vankeja uhrikokemusten seurauksille sekä lisätä heidän empatiataitojaan ja vastuunottoa. Kuuden viikon ohjelmassa vangit tekevät rooliharjoituksia, kohtaavat uhreja ja kuulevat heidän kokemuksistaan ryhmissä. Neljän vuoden aikana projektissa on ollut mukana noin 60 vankia, mutta uhrien rekrytointi on ollut vaikeampaa. Työ vaatii vapaaehtoista ja pitkäaikaista sitoutumista niin työntekijöiltä, vangeilta kuin uhreiltakin. Tällainen lähestymistapa saattaa herättää ristiriitaisia tunteita uhrinäkökulmasta, mutta projektityöntekijöiden mukaan kokemukset ovat olleet rohkaisevia. Uudenlaista luottamusta tekijöiden ja uhrien välillä on onnistuttu rakentamaan, mistä kertoi omakohtaisia kokemuksia projektissa ollut uhri.

Konferenssin puheenvuoroista kävi ilmi, että myös Hollannissa seuraamusjärjestelmän uhrilähtöisyyttä ollaan vahvistamassa. Tavoitteena on tehdä vielä tänä vuonna konkreettisia päätöksiä siitä, miten uhrinäkökulma otetaan huomioon mm. vankien sijoittamissa, heille tarjottavissa ohjelmissa sekä uhreille tiedottamisessa. Myös vankeinhoidon henkilöstöä on tarkoitus kouluttaa.

Lopuksi

Nelipäiväiseen konferenssiin mahtui valtava määrä erilaisia sessioita ja teemoja. Mukana oli niin spesifejä, objektiiviseen tietoon nojaavia tutkijapuheenvuoroja, kuin vapaamuotoista, omiin kokemuksiin perustuvaa reflektiota tai kuvausta terapiaprosessista terapeutin näkökulmasta. Joskus alustajat kertoivat myös omista uhrikokemuksistaan. Kokonaisuudesta jää siten väistämättä hieman hajanainen vaikutelma. Toisaalta tarvitaan myös foorumeita, jotka kokoavat yhteen erilaisia toimijoita saman tematiikan ympärille.

Honkatukia on nuorisotutkimuksen professori Tampereen yliopistossa ja Sarimo neuvotteleva virkamies oikeusministeriössä.

 
Julkaistu 28.9.2012