Katri Kyllönen

Kulttuurilla on merkitystä monikulttuurisessa sovittelussa

Sovittelijoilla on epävarmuutta siitä, miten maahanmuuttajien kulttuuriin tulisi monikulttuurisessa sovittelussa suhtautua. Yleensä sovittelijoiden mielestä kulttuurilla ei ole merkittävää roolia konfliktien sovittelussa. Sitä vastoin maahanmuuttajat näkevät kulttuurin vaikuttavan heidän käsityksiinsä konfliktinratkaisusta. Kulttuurin merkityksen ymmärtäminen nykyistä laajemmin auttaisi tekemään sovittelusta maahanmuuttajaystävällisempää ja saavuttamaan parempia tuloksia.

Kuinka paljon sovittelijan tulisi tuntea muita kulttuureja? Nykyisellään sovittelijoiden koulutus monikulttuurisuudesta ei ole laajaa eikä järjestelmällistä. Lähinnä se liittyy monikulttuurisen sovittelun käytäntöihin, kuten tulkin kanssa toimimiseen. Kulttuurin nähdään helposti olevan sellainen konfliktinsovittelun puoli, jota voidaan hallita teknillisen osaamisen sekä asiantuntijuuden ja taitojen lisäämisen kautta.

Sovittelijoilla on erilaisia näkemyksiä kulttuurin merkityksestä: Jotkut kaipaavat enemmän tietoa eri kulttuureista ja varsinkin erilaisista tavoista. Toiset puolestaan kokevat, etteivät tarvitse tietoa maahanmuuttajien kulttuurista, vaan ihmiset tulee kohdata yksilöinä eikä tietyn kulttuurin edustajina. Ylipäätään sovittelijat kokevat, ettei kulttuuri tule jutuissa esille niin, että se oleellisesti vaikuttaisi niiden sovitteluun. He pitävät tapauksia siis kulttuurisesti neutraaleina. Toisaalta kuitenkin uutena haasteena sovitteluun ovat viime aikoina tulleet lähisuhdeväkivaltatapaukset, joissa yleensä toinen osapuolista on maahanmuuttaja. Niissä korostuvat osapuolten erilainen kulttuuritausta ja kulttuuriperinteet muita tapauksia enemmän. Ristiriitaisia sovittelijoiden näkemyksistä tekee myös se, että maahanmuuttajataustaisten sovittelijoiden hyväksi puoleksi nähdään juuri kulttuurisen ymmärryksen tuominen sovitteluun.

Kulttuurin merkityksen ymmärtäminen kapea-alaista

Haastattelujen perusteella sovittelijat näkevät kulttuurin merkityksen sovittelussa melko suppeasti. Sovittelijat näkevät kulttuurin vaikuttavan sovittelussa pääasiassa käyttäytymiseen, etenkin kommunikaatioon ja pyrkimykseen kuvailla tietyille kulttuureille tyypillisiä tapoja toimia konfliktinsovitteluprosessissa. Osa sovittelijoista vastustaakin kulttuurin merkitystä sovittelussa, koska he näkevät sen tuottavan homogeenisen ja stereotyyppisen kuvan tietyn kulttuurin edustajista. Samalla sovittelijat eivät kuitenkaan näe muita tasoja – uskomuksia, kognitiota ja identiteettiä – joiden kautta kulttuuri voi vaikuttaa kaikkiin sovitteluprosessin osiin, kuten siihen miten konflikti ymmärretään ja mitä pidetään oikeudenmukaisena. Sovittelijoiden tulisikin ymmärtää kulttuurin merkitys huomattavasti nykyistä laaja-alaisemmin.

Yleisesti ottaen monikulttuurista sovittelua ei haluta problematisoida liikaa eikä tunneta tarvetta muokata sovittelumallia niin, että se huomioisi paremmin maahanmuuttajien tarpeita. Sovittelijoiden mukaan monikulttuuriset tapaukset tulee sovitella olemassa olevan sovittelumallin mukaisesti, pyrkien mahdollisuuksien mukaan ottamaan kulttuuriset näkökohdat huomioon. Tämän nähdään takaavan osapuolille tasapuolisen lähtökohdan sovitteluun, sillä sovittelumalli ja -tekniikat nähdään yleismaailmallisina sekä kulttuurisesti neutraaleina.

Sovittelumallit ovat kulttuurisidonnaisia

Tämä ei kuitenkaan ole toimivin malli monikulttuurisessa kontekstissa, sillä kuten yhdysvaltalainen tutkija John Paul Lederach on tuonut esille, yleismaailmallinen konfliktinratkaisumalli on itse asiassa upotettu kulttuuriin ja mallin epäsuorat kulttuuriset olettamukset vaikuttavat esimerkiksi siihen, miten osallistujat näkevät kolmannen osapuolen roolin, kommunikaation tarkoituksen ja tyylin sekä koko ratkaisuprosessin pyrkimyksen.

Tutkija Michelle LeBaron on huomannut tarkastellessaan pohjoisamerikkalaista sovittelua (pitkälti samankaltaista kuin suomalainen), että keskeisiä arvoja ovat tehokkuus, rationaalinen analyysi ja objektiivisuus. Mallille on tunnusomaista avoin kommunikaatio, osapuolten ohjattu tapaaminen sekä puolueettoman kolmannen osapuolen väliintulo. Lisäksi sovittelu pidetään yleensä muodollisessa ympäristössä, se on aikaan sidottua ja siihen liittyy yksilöitä, jotka edustavat lakia.

LeBaronin mukaan tällainen sovittelumalli on sopivampi yksilökeskeiselle kuin yhteisökeskeiselle kulttuurille. Sovittelijoita ei voi nähdä myöskään puolueettomina kolmansina osapuolina, sillä he tekevät monia pieniä päätöksiä mm. siitä, kuka saa osallistua sovitteluun, mikä on asiankuuluvaa ja mikä toisarvoista ja miten sovittelussa edetään. Päätöksiin vaikuttavat sovittelijoiden omat maailmankuvat. Sovittelu heijastaakin tiedostamattaan sen järjestelmän arvoja, jossa menettely on saanut alkunsa. Vaarana on, että tällainen sovitteluprosessi alistaa niitä, jotka eivät suoraan sovi tähän kulttuurisidonnaiseen sovittelumalliin ja suosii niitä, jotka voivat sovittaa omat arvonsa, kulttuurinsa ja näkemyksensä siihen. Erilaisesta kulttuurista tulevan osapuolen täytyy siis mukauttaa toimintatapansa ja arvonsa sovittelumallin raameihin.

Voidaankin kysyä, miten toimiva nykyinen monikulttuurisen sovittelun malli on. Esimerkiksi mihin sovittelijoiden vaikutusvalta suomalaisessa rikos- ja riita-asioiden monikulttuurisessa sovittelussa perustuu ja onko se relevantti maahanmuuttajien näkökulmasta? Sovittelijoiden mukaan se perustuu vapaaehtoisuuteen eli siihen, etteivät he ole viranomaistoimijoita vaan yhtälailla kansalaisia. Tuoko tämä kuitenkaan maahanmuuttajien näkökulmasta sovittelijalle tarpeeksi vaikutusvaltaa, varsinkin kun maahanmuuttajat eivät tule monikulttuurisen sovittelun pariin vapaaehtoisesti vaan syyttäjän tai poliisin kautta? Toisaalta maahanmuuttajien viranomaisia kohtaan tuntema pelko tukee tätä näkökulmaa – vaikkakin ymmärrys siitä, ettei sovittelussa ole kyse viranomaistoiminnasta, ei ole maahanmuuttajien parissa kovin selvää.

Maahanmuuttajat kaipaavat yhteisöllisempää sovittelua

Monikulttuurisella sovittelulla on ollut vaikeuksia houkutella maahanmuuttajia osallistumaan vapaaehtoisesti sovitteluun sekä sovittelijoina ja sovittelun osapuolina. Vertaamalla sovittelijoiden ja maahanmuuttajien näkemyksiä sovittelusta käykin ilmi, että maahanmuuttajien oma konfliktinsovittelu on suomalaista sovittelua yhteisöllisempää. Siinä huomioidaan enemmän osapuolten tunteita ja sovittelijan asema on erilainen.

Monikulttuurisen sovittelun ongelmana näyttää olevan etenkin teon taustalla olevien syiden ja teon aiheuttamien tunteiden käsittelemättömyys sekä dialogin puuttuminen. Vaikka tunteiden avointa ilmaisua ja läpikäyntiä pidetään sovittelussa tärkeänä, se jää käytännössä suomalaisessa sovittelussa vajaaksi ja osapuolten välinen dialogi pinnalliseksi ja ohueksi. Kuten Henrik Elonheimo on todennut, dialogin kehittäminen ja tunteiden läpikäyminen on yksi suomalaisen sovittelun kehitystehtävistä, etenkin jos lähisuhdeväkivaltatapauksia tai muita vaikeita konflikteja aiotaan sovitella. Nykymuotoisen sovittelun rinnalle tarvittaisiin haastavampia tapauksia varten enemmän dialogia painottavia, joustavampia sovittelumalleja, joissa käytettäisiin ammattimaisia sovittelijoita, joilla olisi nykyistä aktiivisempi rooli ja joiden yhteys muihin palveluihin ja toimijoihin olisi vahvempi.

Vaikka maahanmuuttajien toimiminen sovittelijoina on hyvä askel, se ei ole riittävä maahanmuuttajien tarpeisiin vastaamiseksi. Jotta sovittelu vastaisi monikulttuurisen yhteiskunnan tarpeisiin, tulisi hylätä ajatus vain yhdestä konfliktinratkaisumallista. Tarvitaan joustavuutta, luovuutta ja näkemystä sekä oman että toisen kulttuurin syvää ymmärtämistä, jotta tunnistetaan ja yhdistetään eri yhteisöjen konfliktinratkaisuresurssit ja luodaan kaikille sopivia konfliktinratkaisumalleja.

Maahanmuuttajien tarpeita voitaisiin nykyistä paremmin huomioida etenkin monikulttuurisen sovittelun yhteisöllisyyttä lisäämällä - mihin suuntaan sovittelu on yleisestikin kansainvälisesti suuntautumassa. Nykyisin on laajasti hyväksytty, että restoratiivisella oikeudella rikosoikeuden kontekstissa voidaan viitata sekä rikos- ja riita-asioiden sovitteluun, läheisneuvonpitoon, parantaviin ja tuomitseviin piireihin että restoratiivisiin lautakuntiin. Koska maahanmuuttajat kaipaavat usein lähipiiriään mukaan sovitteluun, läheisneuvonpitoa olisi syytä kokeilla laaja-alaisesti. Lisäksi myös parantavia ja tuomitsevia piirejä olisi syytä kokeilla, sillä se on menetelmänä rikos- ja riita-asioiden sovittelua huomattavasti joustavampi ja yhteisöllisempi, ja se antaa tilaa tunteiden ilmaisemiseen ja käsittelemiseen. Koska sovittelu on menetelmänä tuttu monelle maahanmuuttajalle, sen käyttö konfliktinratkaisussa voi edistää maahanmuuttajien sopeutumista Suomeen ja näin ollen yhteiskuntarauhaa. Myös tästä syystä on tärkeää tehdä sovittelusta maahanmuuttajaystävällisempää.

Kirjoittaja on väitellyt teologian tohtoriksi aiheesta uskonnon rooli maahanmuuttajien konfliktien sovittelussa. Hänen väitöskirjansa on luettavissa verkossa.

 
Julkaistu 28.9.2012