Matti Laine

Korpernikaaninen kumous?

Kriminologia-palstalla käsitellään rikoksentekijöiden kuntouttamista ja What works -liikkeen kritiikkiä.

Rikoksentekijöiden kuntouttamista pohtivassa kriminologisessa kirjallisuudessa näkyy nykyään usein ajatus, jonka mukaan viime vuosisadan lopulla noussut uusi kuntoutusideaali johti osittain vääriin painotuksiin, jotka tulisi korjata. Yhä useammin ollaan jopa sitä mieltä, että taustalla oleva perusteoria tai ihmiskuva on ollut virheellinen, ja siksi tarvitaan suunnanmuutos tai jopa "vallankumous". Kritiikki on kohdistunut erityisesti ns. What works -liikkeeseen tai ainakin sen piirissä esiintyneisiin kapea-alaisiin näkemyksiin.

Näkyvästi aiheen piirissä viime aikoina ollut Shadd Maruna onkin esittänyt (2012), että koko "What works" (mikä toimii) -kysymys pitäisi laittaa eläkkeelle mitä pikimmin. Kysymyksen mielettömyys on viimeistään tullut osoitetuksi, kun joidenkin mielestä esimerkiksi "työtoiminta ei toimi" (Work doesn't work). Yhtä hullua olisi kysyä, toimiiko taide tai toimiiko yliopisto tai vankila.

Fergus McNeill (2012a) on lähestynyt aihetta mielenkiintoisen analogian kautta. Jotkut saattavat koulusta muistaa ptolemaiolaisen maailmankuvan, jossa Aurinko kiersi Maata ympyränmuotoisella radalla ja Marsin näennäisesti kummallisen kiertoradan selittämiseksi tarvittiin ylimääräinen silmukka. McNeillin mukaan tätä voidaan verrata paljolti edelleen vallitsevaan ohjelmakeskeiseen kuntouttamiseen. Siinä itse toimintaohjelma on keskiössä, sitä akkreditoidaan, arvioidaan ja meta-analyysejä tehdään. Tutkitaan siis ohjelmaa, mutta ei sitä hyvin monipuolista prosessia, minkä kautta rikollisuudesta irrottautuminen (desistanssi) tapahtuu.1 Ulkoista yhteiskuntaa ei juuri sivuta. Toimintaohjelma on kuin Maa, jota rikoksentekijä (Aurinko) radallaan kiertää. Yhteiskunta (Mars) on pääosin kokonaan ulkopuolella, tosin silloin tällöin tehden silmukan, väijyen ja puuttuen lähinnä negatiivisella tavalla rikoksentekijän elämään.

McNeillin mukaan ohjelmien epäonnistumista on säännönmukaisesti selitetty "toimeenpanon puutteilla". Tämä ei riitä, vaan tarvitaan kokonaisvaltainen näkemys siitä, osittain "luonnollisesta" prosessista, minkä kautta rikoksista irrottaudutaan. Hän listaa kuusi keskeistä teemaa, jotka on tässä huomioitava:

  • Desistanssi on aina hyvin yksilöllinen ja subjektiivinen prosessi ja liittyy identiteetin rakentamiseen. Siksi "yhden koon" lähestymistavoilla, joita käytetään kaikkiin, on suuria rajoitteita.
  • Kuntouttajien on pystyttävä kehittämään ja ylläpitämään ei vain motivaatiota vaan myös toivoa.
  • Desistanssi tulee ymmärrettäväksi vain ihmissuhdekontekstissa. Tässä ei riitä kuntouttajan ja kuntoutettavan suhde, vaan muut tärkeät ihmiset ovat oleellisessa roolissa.
  • Riskien ja tarpeiden lisäksi kaikilla rikoksentekijöillä on vahvuuksia ja resursseja, jotka tulee tunnistaa ja joiden avulla desistanssin esteitä voidaan murtaa.
  • Interventioiden tulee rohkaista ja kunnioittaa itsemääräämisoikeutta. On työskenneltävä ihmisten kanssa, ei heille.
  • Interventiot, jotka lisäävät vain inhimillistä pääomaa eivät ole riittäviä. Sosiaalisen pääoman kehittäminen on elintärkeää.

Tätä kautta McNeill vaatii kopernikaanista kumousta kuntoutusajatteluun, tai vähintään kopernikaanista korjausta. Analogiassa tämä tarkoittaa, että rikoksentekijän (Aurinko) tulee olla keskiössä, jonka lähellä tukipalvelut (Maa) liikkuvat. Näiden tukipalvelujen tulee olla jatkuvassa yhteydessä ja yhteistyössä ulkoisen yhteiskunnan (Mars) kanssa, jotta positiivinen uudelleenintegraatio mahdollistuu. Ihmiset eivät vain "irrottaudu" vaan samalla liittyvät johonkin.

XXX

Siinä seikassa, että pieni joukko kanadalaisia psykologeja sai varsin hallitsevan aseman kuntoutuskeskustelussa, ei sinänsä ole mitään pahaa. Mutta ajatus, että esimerkiksi kognitiivis-behavioraalinen lähestymistapa olisi riittävä tai jopa vallankumouksellinen "viisasten kivi" desistanssin aikaansaamiseksi, johti epärealistisiin odotuksiin. Tarvitaan muutakin kuin ajatuksen muutosta.

Fergus McNeill on toisessa artikkelissaan (2012b) esittänyt neljä ongelmakohtaa, joiden kohdalla vallitseva kuntoutusajattelu kompastelee:

Ensimmäinen on teoria rikollisuudesta. On ehkä unohdettu, että rikoslain puitteissa rikollisuus on sosiaalinen konstruktio, ainakin osin siis määrittelykysymys. Tällöin on kohtuutonta väittää, että kaikki rikoksentekijät omaisivat samanlaisen psykologisen vajeen. Onko taustateoria tällöin virheellinen tai sen pätevyysalue on varsin rajattu? Samalla uusintarikollisuuden käyttäminen keskeisenä ja ainoana mittarina on monella tapaa ongelmallista. Voimme verrata asiaa terveydenhoitoon: emme arvioi sen onnistumista sen mukaan, tuleeko potilas uudelleen lääkärin luokse tai sairaalaan.

Toiseksi on pohdittava, onko kuntoutusjärjestelmä oikeudenmukainen. Kuka pääsee ohjelmiin, kuka määritellään parantumattomaksi, toteutuuko tasa-arvo sukupuolten välillä jne.?

Kolmannen ongelman McNeill nimeää kyseenalaiseksi asiantuntijuudeksi. Kritiikkiä on kohdistettu vahvasti ns. psy-tieteiden (psykologia, psykiatria, lääketiede) ylivaltaan ja mahdollisuuksin käyttää valtaa myös tuomioihin ja vapauttamiseen liittyen. Asiakas on yhä enemmän vain objekti, jota arvioidaan.2

Neljäs ongelma on pakkoon perustuvan kuntouttamisen yleistyminen. Luja usko "evidenssiin perustuviin" kuntoutusohjelmiin on usein yhdistynyt kovenevaan ja rangaistushakuiseen kriminaalipolitiikkaan. Englannissa yhdyskuntaseuraamusten yhteydessä toteutettavissa akkreditoiduissa ohjelmissa ei edellytetä asiakkaan suostumusta. Ihmistä hoidetaan ilman, että hän itse haluaa sitä. Ei tarvitse olla asiantuntija ymmärtääkseen, mitä ongelmia tämä tuo tullessaan.

McNeill tekee lopuksi yhteenvedon ja johtopäätökset. Vallitseva kuntoutusparadigma on ollut kovin yksiulotteinen, erityisesti ns. What works -liikkeessä. Kuntoutusta on tarkasteltu vain yksilötasolta, lähinnä psykologisena ilmiönä. Tämä näkökulma ei kuitenkaan tavoita kuin pienen osan siitä kokonaisuudesta, mitä "kunnon kansalaisena eläminen" kaikkiaan tarkoittaa. Psykologisen kuntoutuksen lisäksi tarvitaan vähintään kolme muuta. Oikeudellinen kuntouttaminen merkitsee mm. sitä, että oikeudellisten toimien tulee tukea desistanssia. Jos tuomioiden tehtävänä on negatiivinen leimaaminen ja ulossulkeminen, on siihen liitetty kuntouttaminen suhteellisen turhaa touhua. Tarvitaan myös moraalista kuntouttamista, jossa palataan rikosoikeuden juurille. Pahat teot on hyvitettävä ja sovitettava ja "pelastus" ansaittava. Joskus tähän riittää rikoksista luopuminen, mutta pidemmälle meneminen ei ole paha asia. Lopuksi vaaditaan sosiaalista kuntoutusta, jonka McNeill määrittelee erityisesti "muuttuneen, entisen rikoksentekijän ei-muodolliseksi sosiaaliseksi tunnustamiseksi ja hyväksymiseksi". Vihamielinen ympäristö on äärimmäisen huono desistanssin tukija.3

XXX

Maruna ja Stephen Farrall (2004) kuvaavat irrottautumisprosessia seuraavasti:

... pysähtyminen voi muuttua sekundaariseksi desistanssiksi, kun kaksi asiaa tapahtuu. Ensinnäkin henkilö löytää toiminnan ja yhteisyyden lähteen ei-rikollisista toiminnoista. He löytävät eräänlaisen "kutsun" – olkoonpa se vaikka vanhemmuus, maalaus, valmentaminen, shakki tai mitä Sennet on kutsunut "taito-rakkaudeksi" – mikä kautta he löytävät tarkoituksen ja merkityksen rikosten ulkopuolella... Toinen osa desistanssimalliamme, kuten Lemertin poikkeavuusteoriakin, pitää sisällään yhteisön reaktion. Rikoksista irrottautuvan henkilön käyttäytymismuutos tulee joskus muiden tunnustamaksi ja reflektoidaan takaisin häneen "leimoja purkavassa prosessissa"...

LÄHTEITÄ:

McNeill, Fergus: Counterblast: A Copernican Correction for Community Sentences? The Howard Journal of Criminal Justice 51 (2012):1, 94–99.

McNeill, Fergus: Four forms of 'offender' rehabilitation: Towards an interdisciplinary perspective. Legal and Criminological Psychology 17 (2012):1, 1–19

Maruna, Shadd: Elements of Successful Desistance Signaling. Criminology & Public Policy 11 (2012):1, 73–86.

Maruna, Shadd & Farrall, Stephen: Desistance from Crime: A Theoretical Reformulation. Kölner Zeitschrift für Soziologie und Sozialpsychologie, Sonderheft 43 (2004), 171–194.

1 Risk-Need-Responsivity -periaate voidaan nähdä enemmänkin teoriana siitä, miksi ihmiset tekevät rikoksia, ei siitä, miksi he irrottautuvat niistä.

2 Ks. aiheesta myös Haaste 3/2011: Positiivista kriminologiaa.

3 Ks. aiheesta myös Haaste 1/2012: Tarvitsemme rituaaleja.

 
Julkaistu 28.9.2012