Saija Sambou & Erika Turunen

Konkreettisia harjoituksia haasteellisten tilanteiden tunnistamiseksi

Lähisuhdeväkivallan sovittelijoiden koulutuksessa on vielä kehittämistä.

Vuonna 2011 lähisuhteessa tapahtuneita pahoinpitelyrikoksia lähetettiin sovitteluun lähes kaksinkertainen määrä vuoteen 2010 verrattuna. Lisäys johtuu pääosin rikoslakimuutoksesta, jonka myötä lievät pahoinpitelyt lähisuhteessa muuttuivat virallisen syytteen alaisiksi rikoksiksi 1.1.2011 alkaen. Sovitteluun tulleiden väkivaltatapausten määrä on ollut muutoinkin kasvussa.

Vuonna 2011 sovitteluun ohjattiin yhteensä 1950 lähisuhdeväkivaltarikosta, joista sovittelu käynnistyi 1209 tapauksessa. Kaikki sovitteluun ohjatut tapaukset eivät siis päädy soviteltavaksi, koska sovittelun edellytysten täyttymistä arvioidaan. Osan karsii jo poliisi, osa karsiutuu siinä vaiheessa, kun osapuolet kieltäytyvät tai sovittelutoimisto havaitsee, että väkivalta on ollut toistuvaa. Tämän lisäksi sovittelijat seuraavat edellytysten täyttymistä koko sovittelumenettelyn ajan; vuonna 2011 käynnistyneistä lähisuhdeväkivallan sovitteluista keskeytyi 13 prosenttia.

Lähisuhdeväkivallan sovittelua on arvosteltu alusta alkaen. Kritiikin mukaan lähisuhdeväkivallan sovittelu voi vaarantaa uhrin oikeusturvan ja voi johtaa uudelleen uhriksi joutumiseen.

Lähisuhdeväkivallan sovittelijat saavat jo erityiskoulutusta

Lähisuhdeväkivallan sovittelun kritiikki otettiin Suomessa vakavasti jo lainvalmistelussa ja nyt sovittelutoiminnassa: vain poliisi- tai syyttäjäviranomaisella on oikeus tehdä aloite lähisuhdeväkivallan sovittelusta, toistuvaa väkivaltaa ei tule sovitella, soviteltavat tapaukset harkitaan tarkkaan ja lähisuhdeväkivallan sovittelijat koulutetaan pitkäkestoisella koulutusohjelmalla. Sovittelu ei välttämättä vapauta rikoksen käsittelystä oikeudessa.

Koulutuksessa käsitellään lähisuhdeväkivallan ilmiötä, juridisia kysymyksiä, sovittelun teoriaa ja prosessia, rikoksen uhrin ja rikoksesta epäillyn asemaa, osapuolten oikeudellista asemaa, sovittelun dialogista menettelyä, hyvää käytäntöä ja omaa persoonaa työvälineenä. Vapaaehtoissovittelijat toimivat sovittelutoimistojen ammattilaisten valvonnassa ja ohjauksessa. Koulutuksessa painotetaan huolellista tapauskohtaista harkintaa, osapuolten tasapuolista kuulemista erillistapaamisissa ja itse sovittelutilanteissa, hyvää viranomaisyhteistyötä sekä palveluohjausta.

Tutkimuksen tarkoitus ja aineistot

Pohjoismaiden kriminologinen yhteistyöneuvosto rahoitti vuosina 2011–12 tutkimuksen lähisuhdeväkivallan sovittelusta, sen haasteista ja kehittämistarpeista. Tutkimuksessa haluttiin syventää Samboun ja Uotilan (2010) tutkimuksessa esille nousseita kysymyksiä toistuvan väkivallan sovittelusta ja sitä, onko lähisuhdeväkivallan sovitteluun kohdistettu kritiikki väkivaltaa kokeneen naisen uudelleen uhriksi joutumisesta perusteltua. Tavoitteenamme oli seurata sovitteluistuntoja ja havainnoida, toteutetaanko sovittelutilanne uhrin ihmisoikeuksia kunnioittavalla tavalla ja kuinka vapaaehtoiset sovittelijat pystyvät tunnistamaan mahdollisen uudelleen uhriksi joutumisen ja valtaepätasapainon sekä millaisin keinoin he pystyvät niihin puuttumaan.

Useisiin sovittelutoimistoihin tehdyistä pyynnöistä huolimatta sovitteluistuntojen seuraamisessa ei onnistuttu. Tämän vuoksi jouduimme tyytymään kahteen muuhun aineistoon. Ensimmäinen koostui kolmesta ryhmähaastattelusta, joissa oli mukana yhteensä 31 sovittelijaa. Toisena aineistona käytimme lähisuhdeväkivallan koulutukseen 2008–2010 osallistuneiden tekemiä kehittämistehtäviä, joissa sovittelijat käyvät yksityiskohtaisesti ja pohdiskellen läpi yhden sovittelemansa lähisuhdeväkivaltatapauksen. Kehittämistehtäviä oli yhteensä 97. Aineisto analysoitiin niin tilastollisesti kuin käyttämällä sisällönanalyysimetodia.

Kehittämistehtäviä analysoimalla ja sovittelijoita haastattelemalla saatiin selville, millaisia lähisuhdeväkivaltarikoksia sovittelijat olivat sovitelleet, mitä osapuolten kohtaamisissa tapahtui ja kokivatko sovittelijat omaavansa riittävästi keinoja tunnistaa ja reagoida haasteisiin.

Sovitteluun tullut lähisuhdeväkivalta on moninaista

Tutkimuksemme aineistoista ilmeni, että sovitteluun oli tullut hyvin erilaisia lähisuhdeväkivaltatapauksia. Sovittelijat kertoivat tapauksista, joissa lähisuhde oli ollut pitkäänkin kriisissä ja rikosilmoitukseen johtanut teko ei ollutkaan ollut ensimmäinen. Toiset tapaukset olivat selkeästi olleet yksittäisen riidan päätteeksi joskus julkisella paikalla, joskus kotona tapahtuneita väkivallantekoja ja joissakin tapauksissa molemmat osapuolet olivat käyttäneet väkivaltaa. Lähisuhdeväkivalta saattoi olla myös muuta kuin puolisoiden välistä väkivaltaa; sovitteluun oli tullut esimerkiksi sisarusten välisiä pahoinpitelyjä. Joskus tapaus oli tullut sovitteluun aivan muuna rikoksena ja vasta sovittelussa oli selvinnyt, että siihen sisältyy myös lähisuhdeväkivaltaa.

Tarina muuttuu eikä tapahtuma ollutkaan ensimmäinen

Myös sovitteluun osallistumisen motiivit ovat aineistojen mukaan hyvin erilaisia. Monet lähisuhdeväkivallan uhrit olivat kertoneet syyksi osallistumiselleen halun ymmärtää, miksi tekijä oli käyttäytynyt väkivaltaisesti.

Sekä sovittelijoiden haastattelut että kehittämistehtävät osoittivat, että noin neljäsosassa tapauksista osapuolten kertomus muuttui sovittelun aikana siitä, mitä esitutkintapöytäkirjaan oli kirjoitettu. Jo osapuolten erillistapaamisissa kävi usein ilmi, että väkivalta liittyi toistuvaan päihteidenkäyttöön ja oli monissa tilanteissa myös molemminpuolista. Lähes kaikissa aineistomme lähisuhdeväkivaltarikoksissa oli alkoholilla osuutta asiaan.

Erityisesti kehittämistehtävistä ilmeni, että joissakin sovitteluun tulleissa tapauksissa osapuolten tilanteet ja arki olivat sovittelijoiden mielestä olleet varsin epätoivoisia, muutamissa lähes kaoottisia. Silti yli puolet sovitteluun osallistuneista halusi jatkaa suhdetta, vaikka siinä esiintyi väkivaltaa ja muita ongelmia. Osapuolet olivat kertoneet sovittelijoille, että he halusivat löytää vaihtoehtoisia keinoja konfliktitilanteiden ratkaisemiseksi sekä työstää yhteistä arkea ja tulevaisuutta. Osa kertoi rehellisesti haluavansa välttää oikeudenkäynnin.

Valtaepätasapainon tunnistaminen on haaste

Koulutuksessa tuodaan esiin, että valtaepätasapainon tai painostuksen mahdollisuus tulisi selvittää erillistapaamisissa ja sitä tulee tarkkailla koko sovitteluprosessin ajan. Kehittämistehtävistä ja haastatteluista kävi kuitenkin ilmi, että sovittelijat pohtivat joskus vasta jälkikäteen, olisiko sovittelu pitänyt sittenkin keskeyttää. Tällaisia tuntemuksia sovittelijoille tuli esimerkiksi silloin, jos toinen osapuoli tuntui liian "hiljaiselta" tai "väsyneeltä". Toisen hiljaisuus tai osallistumattomuus dialogiin voi olla merkki pelosta tai halusta keskeyttää. Sovittelijoilla tulisi olla taitoja ja tuntosarvet tunnistaa juuri nämä haasteelliset tilanteet eikä viedä juttua eteenpäin "kun se kerran sovitteluun on tullut".

Koulutuksessa on jatkossa entistä selkeämmin painotettava, että sovittelu pitää keskeyttää heti, jos sovittelijat huomaavat uhrin alistamista, painostamista tai epäilevät, että uhrilla ei ole voimavaroja tai halua jatkaa sovittelua. Sovittelu on keskeytettävä myös aina, kun tekijä vähättelee tekoaan. Osapuolia ei pidä jättää tyhjän päälle näissäkään tilanteissa, vaan ohjata heidät palveluihin, joista he hyötyisivät.

Rajan laittaminen voi olla vaikeaa

Toinen haaste, jonka edessä sovittelijat tunsivat välillä olevansa keinottomia, oli sen arviointi, kuinka pitkälle sovittelija voi "auttaa" osapuolia. Sovittelijan tarkoituksena on mahdollistaa osapuolten kohtaaminen ja väkivaltaa sisältäneestä teosta puhuminen. Sovittelutilanteessa – tai pikemminkin sen jälkeen – sovittelijat saattoivat kuitenkin pohtia, oliko osapuolten tilanne jo alun perin liian monimutainen ja minkälaisen lisän sovittelu ja sovinto siihen antaisi.

Erityisesti kehittämistehtävissä sovittelijat olivat jääneet pohtimaan, olisiko moniongelmaiselta pariskunnalta, joka edelleen halusi jatkaa yhdessä, tullut evätä pääsy sovitteluun. Missä määrin rajoja tulisi laittaa esimerkiksi osapuolten moniongelmaisuudelle, arjen kaoottisuudelle tai väkivallan toistuvuudelle? Kehittämistehtävissä ja haastatteluissa sovittelijat toivat esille, kuinka osapuolet totesivat sovittelutilanteen olleen vapaamuotoinen hetki, jossa he ensimmäistä kertaa pystyivät puhumaan toisilleen vuorotellen ja toisiaan kuunnellen.

Ennen pitkää joku linjaus tehtäneen sen suhteen, onko väkivallan toistuvuus este sovittelun käynnistämiselle. Tällä hetkellä käytännöt vaihtelevat, mutta toteutuakseen sovittelu vaatii molemmilta osapuolilta halukkuutta, valmiuksia ja voimia kohdata toisensa ja tapahtunut. Jokainen tapaus pitää näin ollen arvioida vieläkin tarkemmin ainutkertaisena tapauksena.

Mikäli molemmat osapuolet tällaisissa moniongelmaisissa tilanteissa kuitenkin haluaisivat jatkaa sovittelua ja ovat halukkaita löytämään ratkaisuja, on koulutuksessa korostettava, että sovittelijoiden tulee kutsua osapuolet uusiin erillistapaamisiin. Näitä erillistapaamisia voidaan järjestää myös yhteistapaamisten välillä, jolloin voidaan varmistaa, että molemmat osapuolet pääsevät vapaasti puhumaan ja pohtimaan ratkaisuja ilman vaaraa toisen osapuolen reaktiosta.

Konkreettisia harjoituksia puuttumisen keinoista

Koska sovitteluun ehdotetut tapaukset ovat niin erilaisia, on lähisuhdeväkivallan sovitteluja tekevien koulutuksessa entistä enemmän korostettava sitä, että jokainen tapaus on ainutlaatuinen. Väkivallan toistuvuus ja moninaiset ongelmat eivät välttämättä ole paljastuneet poliisille eivätkä sovittelutoimistossakaan, kun osapuolten sovitteluhalukkuutta on selvitty. Tämä ei aina selvinnyt vielä osapuolten erillistapaamisissakaan. Pariskunnan yhteisen historian selvittämiseen tuleekin jatkossa kiinnittää enemmän huomiota erillistapaamisissa. Tällöin tapauksen soveltuvuutta yhteiseen sovitteluun voidaan selvittää tarkemmin. Lähisuhdeväkivallan sovittelu eroaa tässä mielessä muista soviteltavista rikoksista.

Sovittelu, kuten mikään muukaan interventio, ei voi kuitenkaan estää uhria palaamasta väkivaltaiseen suhteeseen. Onko sovittelulla sitten mitään mahdollisuuksia? Jos pari haluaa sovittelua ja kaiken lisäksi jatkaa suhdettaan, sovittelijat voivat ohjata osapuolia tukipalveluiden piiriin samalla kun tekijää voidaan ohjata väkivallattomien keinojen käyttämiseen kriisitilanteissa. Sovittelu saattaa siis parhaimmillaan ehkäistä uhrin joutumisen uudelleen väkivallan uhriksi.

Ilmiselvää on myös tarve sisällyttää koulutukseen sellaisia harjoituksia, joissa sovittelijat joutuvat puuttumaan tilanteisiin, joissa väkivaltaa on kestänyt kauan ja osapuolten tilanne vaikuttaa epätoivoiselta. Konkreettisesti on harjoiteltava myös sitä, miten puututaan valtaepätasapainon tilanteisiin ja mitä tehdään silloin, jos toinen osapuoli vaikuttaa vaikkapa vetäytyvältä. Koulutukseen tulee siis nykyistä enemmän sisällyttää harjoituksia, joissa erilaisia sovittelumenetelmiä ja erilaisten ihmisten kohtaamista harjoitellaan – nimenomaan hankalissa tilanteissa. Sovittelijoita tulisi tukea siinä, että he rohkeasti keskeyttävät sellaisen lähisuhdeväkivaltarikoksen sovittelun, jossa edellytykset eivät täyty. Jos painostamista havaitaan, sovittelu on pantava poikki.

Sovittelun koulutuksessa tulee jatkossa korostaa enemmän myös erillistapaamisten merkitystä. Mikäli sovittelijoiden hälytyskellot soivat ja he asettavat kyseenalaiseksi, onko suhteessa jatkaminen ollenkaan "hyvä" ratkaisu, tulisi koulutuksessa painottaa, että sovittelijat ehdottavat uusia erillistapaamisia ja muutenkin tuovat uhrille esille kaikin tavoin, että väkivaltaista käyttäytymistä ei tarvitse hyväksyä. Juuri tämä mahdollisuus ja sysäys muutokseen voidaan nähdä sovittelun vahvuutena tavalliseen oikeusmenettelyyn verrattuna. Muutos voi siis olla uhrin irtautuminen väkivaltaisesta suhteesta ja kaoottisesta elämäntilanteesta tai väkivaltaan käyttäneen osapuolen hakeutuminen ohjelmiin tai molempien esimerkiksi päihdehoitoon. Sopimukseen pääseminen ei missään tapauksessa voi olla ainoa tavoiteltava sovittelun päätös.

 
Julkaistu 28.9.2012
Sivun alkuun |