Henrik Elonheimo

Helsingin sovitteluseminaari keskittyi uhrin näkökulmaan

Oikeusministeriö ja rikosasioiden sovittelun neuvottelukunta järjestivät helmikuussa Helsingissä seminaarin, joka keskittyi erityisesti uhrin asemaan sovittelussa. Keskeiseksi puheenaiheeksi nousivat myös vakavien rikosten ja lähisuhdeväkivallan sovittelu.

Seminaari ideana oli jatkaa pohjoismaista yhteistyötä, mutta osallistujia tuli monesta muustakin maasta. Yhteensä osanottajia oli yli 160.

Avauspuheenvuoron pitivät Tiina Astola oikeusministeriöstä ja Kari Paaso sosiaali- ja terveysministeriöstä. Astola totesi, että Suomessa sovittelulla on vakiintunut asema, ja juttujen määrä on kasvanut noin 12 000:een vuodessa. Restoratiiviset käytännöt ovat levinneet monille elämänalueille. Kaikenlaisia rikoksia voidaan sovitella; vastustuksesta huolimatta myös lähisuhdeväkivaltaa. Vaikka sovittelu toimii hyvin, pitää sovittelupalveluita edelleen kehittää. Siinä missä oikeusprosessi on kallis, hidas ja pahimmillaan johtaa uudelleen uhriutumiseen, edistää sovittelu yhteiskunnallista hyvinvointia.

Myös Paaso iloitsi siitä, että rankaisemiselle on vaihtoehtoja. Suomalaisessa sovittelussa vallitsee toimiva tasapaino ammattimaisuuden ja vapaaehtoisuuden välillä. Sovittelulaki on onnistunut, vaikka lähisuhdeväkivallan sovittelun rajoittaminen herättääkin hämmennystä.

Erilaisia ideaaliuhreja

Hollantilainen Antony Pemberton eritteli, millaisia käsityksiä eri toimijoilla on rikoksen uhrista. Uhriliike on kansainvälisesti voimistunut. Siinä missä Yhdysvalloissa painotetaan uhrien oikeuksia, on Euroopassa fokus enemmän tukipalveluissa. Vaikka uhrin asema on yksi restoratiivisen oikeuden kulmakivistä, uhrijärjestöt suhtautuvat siihen varauksella.

Uhriliikkeestä voidaan erottaa etu- ja tukiryhmiä sekä sukupuolittuneen väkivallan näkökulma. Eri ryhmillä on uhrista oma ihannekuvansa, joka ohjaa niiden toimintaa, mutta ei aina vastaa todellisuutta. Jotta restoratiivista oikeutta voidaan edistää, täytyy tutkia, millaisia uhrit todella ovat ja mitä palveluita he tarvitsevat.

Uhrien etujärjestöt keskittyvät usein vakaviin rikoksiin, näkevät uhrit heikkoina ja viattomina ja demonisoivat rikoksentekijät. Toiveet asetetaan rikosoikeussysteemiin ja rankaisemiseen, ja uhrin asemaa pyritään parantamaan rikoksentekijän kustannuksella. Tällaiseen uhrin ja rikosoikeussysteemin idealisointiin verrattuna restoratiivinen oikeus tarjoaa uhreille enemmän etuja, kuten mahdollisuuden ilmaista itseään, lisätä ymmärrystään ja saada juttu joutuisasti käsiteltyä.

Sukupuolittunut näkemys korostaa väkivaltaa naisten alistamisena, joka on pysäytettävä julkisen konfrontaation kautta. Ongelmana tässäkin näkemyksessä on, että rikosoikeus saattaa uhriuttaa uhrit uudestaan, vain harvat jutut päätyvät oikeuteen ja niiden lopputulos on epävarma. Lisäksi rikosoikeus keskittyy yksittäisiin tekoihin, ei pidempiaikaiseen alistamiseen. Väkivalta ei myöskään aina ole vain yksipuolista eivätkä uhrit pelkästään naisia. Kuitenkaan Pembertonin mukaan myöskään restoratiivinen oikeus ei välttämättä sovi lähisuhdeväkivallan vakavimpiin muotoihin, tai ainakin niitä varten tarvitaan kehittyneempiä restoratiivisia menettelyjä.

Uhrien tukijärjestöt painottavat uhrin tarpeita, eivät niinkään oikeuksia tai rikosoikeussysteemin roolia. Restoratiivisen oikeuden kannalta uhrien tuki tarjoaa luontevimman yhteistyökumppanin.

Myös restoratiivisella oikeudella on oma ideaaliuhrinsa, joka on anteeksiantava, kiinnostunut enemmän korvauksesta kuin rangaistuksesta, halukas ja kykenevä ottamaan aktiivisen roolin eikä pelkää olla tekemisissä tekijän kanssa. Lisäksi uhrien on hyväksyttävä, että restoratiivinen oikeus hyödyttää myös tekijää. Jos restoratiivisiin menettelyihin halutaan enemmän tapauksia, pitää ideaalimallista joustaa.

Uhritutkimuksen esittelyä

Yhtenä seminaarin pääteemana oli esitellä eurooppalaisen sovittelufoorumin tuoretta tutkimusta rikosuhrien tarpeista, kokemuksista ja asemasta restoratiivisissa menettelyissä. Aineistoa kerättiin kyselyin ja haastatteluin kolmesta maasta: Itävalta, Suomi ja Alankomaat. Uhrien lisäksi kohteena olivat makrotason toimijat, joilta kysyttiin restoratiivisen oikeuden organisaatiosta ja yhteistyöstä uhripalvelujen kanssa.

Päivi Honkatukia esitteli alustavia tuloksia Suomesta 30 uhrihaastattelun perusteella. Tärkeimpiä sovitteluun osallistumisen syitä heille olivat, että he halusivat estää uusintarikollisuutta, saada vastauksia tai anteeksipyynnön tekijältä ja kertoa hänelle tuntemuksistaan. Uhrit eivät olleet tunteneet painostusta osallistua sovitteluun ja kokivat olleensa tarvittaessa myös vapaita keskeyttämään sen.

Useimmat uhrit kokivat saaneensa tarpeeksi tietoa sovittelusta etukäteen. Yhteistapaamisia oli yleensä vain yksi, ja niissä joka neljännellä oli tukihenkilö mukanaan. Useimmat olivat sitä mieltä, että he ymmärsivät mitä sovittelussa tapahtui, sovittelijat kohtelivat osapuolia tasapuolisesti, uhrin näkemykset huomioitiin, häntä kohdeltiin kunnioittavasti ja sovittelija tuki häntä tarpeeksi. Uhrit saivat anteeksipyynnön lähes kaikissa tapauksissa. Lähes kaikki olivat myös tyytyväisiä sopimukseen, ja valitsisivat sovittelun myös tulevaisuudessa.

Hyvien tulosten lisäksi ilmeni myös joitakin kriittisiä havaintoja: Vain joka kolmas uhri oli keskustellut sovittelijan kanssa ennen yhteistapaamista. Enimmäkseen keskustelut sovittelussa keskittyivät rikokseen, sen teko-olosuhteisiin ja rahalliseen korvaukseen. Vaikka anteeksipyynnöt olivat yleisiä, vain puolet uhreista piti niitä aitoina. Joka kymmenes uhri koki sovittelun huonontaneen tilannettaan.

Restoratiiviset metodit

Työryhmissä keskusteltiin myös metodeista, joita pohjoismaisessa sovittelussa käytetään. Norjassa on kolme päämetodia, joista rikoksen osapuolet voivat valita: Yleisin on sovittelu, ja vaikka siihenkin voidaan ottaa mukaan tukihenkilöitä, mahdollistaa conferencing useampien tekijöiden, uhrien ja tukihenkilöiden osallistumisen ja tuo esiin rikoksen laajemmat sosiaaliset seuraukset. Väkivaltajuttuihin sopivat erityisesti avustetut tapaamiset.

Ruotsissa sovittelumetodeita ei ole perinteisesti erityisesti korostettu, vaikka tietyt peruskäsitteet onkin aina tunnustettu, kuten puoleettomuus, vapaaehtoisuus, voimaannuttaminen jne. Mistään yhtenäisestä menetelmästä ei ole vieläkään sovittu, kun taas Suomessa on luotu standardeja sovittelijoiden koulutusta varten.

Kun keskusteltiin siitä, millaista sovittelijoiden koulutuksen tulisi olla, esiin nousivat etenkin vuorovaikutustaidot. Sovittelijan työ vaatii kommunikaatiota niin osapuolten, muiden sovittelijoiden, oikeusviranomaisten kuin uhripalvelujenkin kanssa. Palkatonta työtä tekevien osalta voidaan kysyä, kuinka paljon aikaa heillä on käytettävissään tällaiseen harrastukseen.

Vakavien rikosten sovittelu – miksi ei?

Vaikka Suomessa laki sallii vakavienkin rikosten sovittelun, käytännössä niitä ei tule sovitteluun. Ulkomailta on kuitenkin hyviä kokemuksia tällaisten rikosten sovittelusta.

Belgialaisella Kristel Buntinxilla on yli kymmenen vuoden ja satojen juttujen kokemus sovittelusta vakavissa rikoksissa kuten murha, raiskaus ja insesti. Hänen mukaansa ei ole mitään erityistä syytä, miksi vakavia rikoksia ei voisi sovitella. Itse asiassa niissä osapuolilla on isommat tarpeet, jotka voidaan nimenomaan sovittelun avulla huomioida. Ellei osapuolille anneta tätä tilaisuutta, on riskinä, että uhrit uhriutetaan uudelleen. Usein vakavien rikosten uhrit haluavat kohdata tekijät turvallisesti sovittelussa voidakseen esittää kysymyksiä ja kertoa tarinansa. Vakavien rikosten sovittelun taustalla onkin pyrkimys auttaa uhreja.

Myös tanskalaisella Karin Sten Madsenilla on vuosien kokemus vakavien rikosten käsittelystä restoratiivisen dialogin avulla. Hänen mukaansa sovittelua pitäisi olla tarjolla kaikille niille vakavien rikosten uhreille, jotka sitä haluavat. Vakavien rikosten sovittelu pitää valmistella erityisen hyvin.

Paneelikeskustelu keskittyi lähisuhdeväkivaltaan

Seminaarissa oli myös paneelikeskustelu, jonka teemana olivat uhrien tarpeet ja hyvät käytännöt sovittelussa, mutta joka keskittyi lähinnä lähisuhdeväkivallan sovitteluun. Amnesty suhtautuu tällaiseen sovitteluun kriittisesti, perustelunaan voimasuhteiden epätasapaino osapuolten välillä. Keskustelussa tuotiin kuitenkin esiin, että ei ole realistista vaatia täydellistä tasapainoa, ja että sovittelija huolehtii heikommasta osapuolesta. Lisäksi kysyttiin, kuinka oikeuskäsittely hyödyttää uhria, siinähän suurin kiinnostus kohdistuu tekijän rankaisemiseen ja uhri on lähinnä todistajan asemassa. Juhani Iivari esitteli tuloksia, joiden mukaan suurin osa uhreista on tyytyväisiä lähisuhdeväkivallan sovitteluun.

Johtopäätöksiä seminaarista

Sovittelu etenee Pohjoismaissa suotuisasti, ja muitakin restoratiivisia menetelmiä kohden löytyy mielenkiintoa. Erityistä painetta on selkiyttää lähisuhdeväkivallan ja ylipäätään vakavien rikosten sovittelun tilaa. Menetelmien ja sovittelijoiden koulutuksen kehittäminen ja toiminnan riittävä resursointi mahdollistavat myös tällaisten rikosten restoratiivisen käsittelyn. Lisäksi uhrien asemaa parantaisi, jos sovittelu- ja tukipalvelut saisi koordinoidusti yhdeltä luukulta. Seminaarin keskeinen viesti olikin, että sovittelun ja uhripalveluiden välille kaivataan enemmän yhteistyötä. Tuki voisi esimerkiksi auttaa uhreja tekemään sovittelupäätöksen.

Kattavampi englanninkielinen raportti sekä muuta materiaalia on saatavilla seminaarin verkkosivuilla.

Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

 
Julkaistu 28.9.2012