Jukka-Pekka Takala

Rikostilastojen lukeminen

Rikoksentorjunta-palstalla käsitellään loppukesällä syntynyttä keskustelua rikostilastoista. Keskustelu havainnollistaa hyvin tilastojen tulkinnan ongelmia.

Kriminaalipolitiikan arvioinnissa käytetään yleisesti tietoja rikollisuuden määrästä. Yleisimpänä lähteenä ovat tilastotiedot poliisin tietoon tulleesta rikollisuudesta. Yhä useammin käytetään myös kyselytutkimuksilla saatua tietoa rikoksen uhriksi joutumisen yleisyydestä. Kyselyillä saadaan tietoja myös poliisilta piiloon jäävästä rikollisuudesta, ja eräänlaisia rikostilastoja nekin tuottavat, vaikka termillä rikostilasto tavallisesti tarkoitetaan juuri poliisitilastoja.

Rikostilastojen tulkintaan liittyy eräitä toistuvia pulmia. Monet ongelmista tulivat esiin keskustelussa, joka seurasi vuoden 2011 alkupuolen rikostilastojen julkistamista heinäkuussa. Tilastosta nousi esiin se, että poliisin kirjaamien väkivaltarikosten määrä oli kasvanut reilusti. Pahoinpitelyrikoksia oli kuudessa kuukaudessa kirjattu yli 19 000, viidennes enemmän kuin edellisvuoden alkupuolella. Luku ennakoi lähes 40 000 pahoinpitelyrikosta koko vuoden mittaan, mikä on korkein taso pitkään aikaan. Se saattaa olla jopa suurin määrä, mitä Suomessa koskaan on tähän tilastoon kirjattu.

Miten vertailukelpoisia käytetyt tiedot ja mittarit ovat?

Kesän keskusteluissa biokemisti ja alkoholitutkija Peter Eriksson väitti, että Suomi on maailman johtavia maita rikosten kokonaismäärässä väkilukuun suhteutettuna ja Euroopan kärkeä väkivallassa, murtovarkauksissa sekä kavalluksissa ja petoksissa (HS 18.8.). Väite perustui ilmeisesti poliisitilastoihin. Puheenvuoroa kommentoineet kriminologi Kauko Aromaa ja rikosoikeusjärjestelmän tutkija Tapio Lappi-Seppälä (HS 20.8.) osoittivat kuitenkin esimerkein, miten heikkoa eri maiden poliisitilastojen vertailtavuus on. Selvästi vertailukelpoisempia ovat tiedot kansainvälisestä uhritutkimuksesta, joka on tehty osanottajamaissa samoin kysymyksin ja samoin menetelmin. Suomi on Länsi-Euroopan kärjessä henkirikoksissa, mutta muu väkivalta on kansainvälisen uhritutkimuksen mukaan keskitasoa ja muu rikollisuus matalalla tasolla.

Kriminologien varsin yksimielinen kanta onkin, että poliisitilastot ovat kansainvälisesti erittäin heikosti vertailukelpoisia. Muun muassa rikosmääritelmät, rikosten ilmitulotodennäköisyys ja niiden kirjaamismenetelmät vaihtelevat niin paljon, että lukujen vertailtavuus maasta toiseen on hyvin huono. Henkirikokset ovat yksi harvoja poikkeuksia, joissa vertailukelpoisuus on kohtuullisen hyvä. Silti monet pitävät tässäkin parempana käyttää WHO:n keräämiä kuolemansyytilastoja ja niiden tietoja tahallisen väkivallan aiheuttamista kuolemista.

Mitä tiedetään rikostilastojen ulkopuolelle jäävästä rikollisuudesta?

Mutta kai yhden ja saman maan poliisin rikostilastoista voi lukea todellisen rikollisuustason ajallisen muutoksen? Rikosmääritelmät pysyvät jotakuinkin samoina pitkiä aikoja. Voi myös ajatella etteivät kirjaamiskäytännöt tai piilorikollisuuden osuus muutu äkkinäisesti. Tiettyyn määrään näin varmaan on, vaikka yhtälön kaikkia osia ei voi aina tarkistaa. Esimerkiksi piilorikollisuuden osuudesta saa tietoa vain välillisesti ja harvoin, lähinnä muutaman vuoden välein tehdyistä uhritutkimuksista. Uhritutkimusten mukaanhan suomalaisten kokeman fyysisen väkivallan taso on pysynyt suhteellisen vakaana kolmekymmentä vuotta, mutta siitä poliisin tietoon tullut osuus on samanaikaisesti ollut selvästi kasvamaan päin. Tämä myös selittää sitä, että poliisin tietoon tullut pahoinpitelyrikollisuus on samana aikana lisääntynyt merkittävästi.

Vaikuttavatko lainmuutokset rikosten ilmituloon?

Väkivallan tilastopiikkiä arvioidessa on otettava huomioon myös vuoden 2011 alussa voimaan tullut lainmuutos, jonka vuoksi poliisin rikostilasto ei ehkä nyt mittaa väkivaltaa aivan samalla tavalla kuin edellisvuosina. Pahoinpitelyrikosten lisääntymien poliisitilastoissa oli odotettavissa, kun lähisuhteessa tehty ja uhriin hänen työtehtävänsä vuoksi kohdistunut lievä pahoinpitely tulivat yleisen syytteen alaiseksi. Lain valmisteluasiakirjoissa rikosilmoitusten lisääntymisen todennäköisyyteen viitataan melko suoraan. Aikaisemmin lievän pahoinpitelyn esitutkintaa ei useinkaan aloitettu (tai se keskeytettiin) jos asianomistaja ei sitä halunnut. Vuonna 2008 oli perheväkivallaksi luokiteltuja kotihälytystehtäviä yhteensä noin 19 000, ja niistä vain 5 000 johti rikosilmoituksen kirjaamiseen. Jälkimmäisen luvun odotettiin nousevan merkittävästi.

Lainmuutos ei ehkä selitä poliisin tietoon tulleiden pahoinpitelyrikosten koko nousua. Perheväkivaltatapausten lisäksi myös muunlaiset tapaukset ovat lisääntyneet. Lievien pahoinpitelyjen lisäksi tilastoissa lisääntyivät myös perusmuotoiset pahoinpitelyt, joihin lainmuutoksen ei ahtaasti ajatellen olisi pitänyt vaikuttaa. On kuitenkin helppo ajatella mekanismia, jolla tämä ainakin osittain selittyisi samalla lainmuutoksella. On viitteitä siitä, että kotihälytystehtävässä olleet poliisit aikaisemmin luokittelivat lieviksi myös sellaisia pahoinpitelyjä, jotka tosiasiassa olivat tätä vakavampia. Nyt lieväksi pahoinpitelyksi luokittelu ensivaiheessa ei sulje tapausta pois esitutkinnan ja syyteharkinnan piiristä, ja kaikki rajankäynnit ikään kuin tarkastetaan, joten ennen lieviksi nimitettyjä rajatapauksia saatetaan kirjata herkemmin perusmuotoisiksi pahoinpitelyiksi.

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero kommentoi blogissaan 15.7. tilastoidun väkivallan kasvua ja kantoi huolta poliisin rahoituksen riittävyydestä, mutta ei maininnut lievän pahoinpitelyn syyteoikeuden muutosta mahdollisena osasyynä tilastonousuun. Tietenkin myös piilorikollisuuden tuleminen aikaisempaa laajemmin rikosilmoitusten ja esitutkinnan piiriin lisää poliisin tehtäviä, vaikka todellinen rikollisuus ei kasvaisikaan. Nykytiedoilla ei myöskään voi sulkea pois sitä, että väkivaltarikollisuuden tilastoidun kasvun taustalla on myös kokonaisrikollisuuden lisääntymistä eikä vain sen ilmitulon ja kirjaamisen kasvua. Silti on aika varmaa, että lainmuutos lisäsi vähintään jossain määrin rikosten kirjaamista, ja väkivaltatilanteen kokonaisuuden arvioinnissa tämä on hyvä ottaa huomioon.

Samassa blogissa muuten kirjoitettiin myös, että raiskaukset olisivat lisääntyneet edellisvuodesta 50 prosentilla. Tilastokeskuksen avoimen rikostilastopalvelun mukaan vuoden 2011 alkupuoliskolla kirjattiin kuitenkin hieman vähemmän raiskauksia kuin vastaavana aikana 2010. Tämä on yllättävä ristiriita. Samasta palvelusta käy tosin ilmi, että vuoden 2011 toisella neljänneksellä kirjattiin 50 prosenttia enemmän raiskauksia kuin vuoden 2010 vastaavana aikana. Ensimmäisellä neljänneksellä kuitenkin oli huomattava lasku edellisvuoteen verrattuna, mikä enemmän kuin kompensoi huhti-kesäkuun nousun.

Poliisin ja uhrikyselyn tietoon tullut väkivalta

Vaikka poliisin kirjaamat pahoinpitelyrikokset ovat nousseet ennätyslukuihin, kansallisessa uhritutkimuksessa esiin tullut fyysisen väkivallan määrä on edelleen olennaisesti suurempi. Uhritutkimuksen eri kierroksilla vuodesta 1988 tuoreimpaan eli vuonna 2009 toteutettuun noin 5–6 prosenttia vastaajista oli joutunut vuoden aikana fyysisen väkivallan kohteeksi. Kaksi prosenttia oli saanut väkivallasta vamman. Väestötasolla tämä merkitsee nykyään noin 200 000 fyysisen väkivallan uhria ja 80 000 siitä vamman saanutta. Kysely raportoi 15–74-vuotiaiden vastaajien kokemuksia, joten sitä nuorempien ja vanhempien uhrien luvut pitäisi vielä lisätä. Samoin olisi lisättävä samaan uhriin kohdistuneet toistuvat pahoinpitelyt ja otettava huomioon se, että uhrikyselykään ei tuo esiin kaikkea väkivaltaa. Eniten väkivallalle altistuneet jäävät todennäköisimmin kyselyyn tavoittamattomiin, ja vastaajiltakin jää kyselyssä kertomatta jopa poliisille ilmoitettuja tapauksia (Niemi 1985).

Millainen kyselyn vastaajien edustavuus on?

Vaikka kunnolla tehty uhritutkimus on tarpeellinen täydennys poliisin rikostilastoille, ei tietenkään mikä tahansa kysely ole pätevä rikosten määrän arvioimiseksi. Tyypillinen ongelma on edelleen se, että kelle tahansa avoimen nettikyselyn vastauksista tehdään yleistyksiä laajempaan väestöön. Tällaisia kyselyitä on helppo tehdä ja ne voivat tuottaa tärkeätä tietoa siitä, millaisia kokemuksia ylipäänsä esiintyy. Mutta koko väestöön yleistettävissä olevia tietoja uhrikokemuksen yleisyydestä niistä ei saada, koska vastaajajoukko on yleensä hyvin valikoitunut. Esimeriksi nettikyselyyn vastaavat ne, jotka käyttävät verkkoa, jotka kyselyn huomaavat, joita asia kiinnostaa ja joilla on aikaa vastata.

Niemi, H. (1985). Uhritutkimuksen käyttökelpoisuus: Katsaus uhritutkimusten menetelmäongelmiin erityisesti tunnettujen uhrien testistä saatujen tulosten valossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja no. 72.

Surullinen Suomen ennätys. Poliisista päivää – Mikko Paateron blogi 15.07.2011 www.poliisi.fi/poliisi/blog_mp.nsf/

 
Julkaistu 23.9.2011