Matti Laine

Positiivista kriminologiaa

Kriminologia-palstalla esitellään tällä kertaa positiivista kriminologiaa. Se tutkii sellaisia tekijöitä, jotka pitävät ihmiset poissa rikollisuudesta tai saavat lopettamaan rikollisen toiminnan.

Monet kriminologiset teoriat ovat perinteisesti etsineet negatiivisia tekijöitä, jotka saattavat selittää rikollista käyttäytymistä. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta viime vuosina on yhä enemmän alettu pohtia myös niitä riippumattomia, positiivisia tekijöitä, jotka pitävät meidät poissa rikollisuudesta tai saavat meidät lopettamaan rikollisen toiminnan.

Kysymyksessä ei ole yksi teoria tai malli vaan enemmänkin laaja näkökulma ja lähestymistapa, josta voidaan käyttää yleisnimeä positiivinen kriminologia (Ronel & Elisha 2011). Sen piirissä etsitään mm. tekijöitä ja mekanismeja, joiden avulla yksilöt saavuttavat koherenssin, eheyden tunteen, pystyvät toimimaan stressi- ja riskitilanteissa ja kestävät ahdistusta. Tällöin ei rajoituta vain riskitekijöihin vaan pyritään löytämään suojaavia yksilöllisiä tekijöitä. Israelilaisen Aaron Antonovskyn ajatuksia seuraten on huomattu, että jotkut yksilöt pystyvät ottamaan käyttöön selviytymisstrategioita, joissa patogeeniset ("sairautta" aiheuttavat) tekijät muuttuvatkin salutogeenisiksi ("terveyttä" aiheuttaviksi). Vaikeat elämäntilanteet voidaankin kokea haasteeksi, jolloin yksilö antaa niille uuden merkityksen ja suunnan. Jopa voimakkaan traumaattinen kokemus voi johtaa myös positiivisiin, ei vain negatiivisiin seurauksiin. Tällaisia ilmiöitä voidaan nähdä myös rikoksentekijöiden ja päihderiippuvaisten keskuudessa.

Yksi positiivinen komponentti näyttää olevan se, että rikoksentekijä tai sellaiseksi tulossa oleva joutuu tekemiseen positiivisten inhimillisten arvojen, hyvyyden ja altruismin kanssa. Tämä voi toteutua vaikkapa erilaisen vapaaehtoistoiminnan kautta. Vankeinhoidon piirissä toimivat tietävät lukuisia tapauksia, joissa jopa psykopaatiksi mainitusta on tullut altruistinen vankien ja muiden auttaja. KRIS-tyyppiset järjestöthän edustavat tätä ajatusta.1 Tällaisia prosesseja lienee tutkittu vielä varsin vähän. Tähän liittyy myös ihmisluontoon kuuluva voimakas tarve sosiaaliseen hyväksymiseen. Olisiko niin, että kriminologia on puhunut liikaakin leimautumisesta, syrjäytymisestä ja muista negatiivisista tekijöistä. On esimerkiksi havaittu, että kriminologian tuntemat ns. neutralisaatiotekniikat, joiden avulla rikollisuuteen liittyvää syyllisyyttä pyritään vähentämään, saattavat olla kuntoutuksen kannalta positiivinen komponentti. Positiivisen kriminologian mukaan tarvitsisimme enemmän "hyväksymisen sosiologiaa", jonka kautta olisi enemmän sisällä pitämistä kuin ulos sulkemista. Tässä erilaiset itseapuryhmät ovat usein tarpeellisia. Myös restoratiivinen oikeusajattelu ja sen taustalla oleva "uudelleenintegroivan häpeäntuottamisen" teoria tukevat yllä sanottua.

Tähän lähestymistapaan liittyy kiinteästi erilainen tutkimustoiminta, joka koskee desistanssia, rikollisuudesta irrottautumista ja luopumista. Kuntoutumisprosessin on havaittu olevan usein asteittainen ja hyvin vähän spontaani. Mielenkiintoinen on myös havainto, jonka mukaan jako "luonnolliseen itseparantumiseen" ja "institutionaaliseen hoitoon" on keinotekoinen. Ulkoiset tekijät ovat aina mukana ja tarvitaan myös epävirallista apua ja sosiaalista tukea muualtakin kuin ammattiauttamisen piiristä. Molemmat muutosprosessit pitävät sisällään samanlaisia kokemuksia, kuten tietoisuuden kasvua, kypsymistä, vastuunottoa ja itsensä hallintaa. Juuri näitä positiivisia tekijöitä tulee etsiä, ei vain negatiivisia riskitekijöitä.

XXX

Kaikella edellä mainitulla on suora yhteys myös niihin malleihin ja menetelmiin, joilla rikoksentekijöihin pyritään vaikuttamaan. On esitetty (Ward & Maruna 2007), että tarvittaisiin paluuta "vanhan koulun" lähestymistapoihin, paluuta perusasioihin, joilla voidaan positiivisten elementtien avulla auttaa rikoksentekijöitä.

Yksi tällainen toimintamuoto on klassinen vankien koulutustoiminta. Kysymys ei tällöin ole vain välineellisistä tavoitteista, kuten ammatin avulla työllistymisestä, vaan koulutuksessa onnistuminen voi olla arvo sinänsä. Tärkeää on myönteisen omakuvan kehittyminen saavutettujen opiskelutulosten kautta, opiskeltiinpa vaikka tähtitiedettä. Toinen esimerkki positiivisista toimintamenetelmistä on AA-liike ja siihen liittyvä 12-askeleen ohjelma ja muut itseapuryhmät. Niitä arvioiva tutkimus on havainnut, että niihin liittyy useita syvällisiäkin terapeuttisia elementtejä, koska osallistujien elämänkäsityksessä ja -tarkoituksessa sekä moraalikehityksessä tapahtuu muutoksia. Itsekkyys voi vaihtua toisista huolenpitoon.

Positiiviseen näkökulmaan on viime aikoina liittynyt myös liiallisen menetelmäarvioinnin kritiikkiä. Onko keskitytty liikaa oikeiden/väärien menetelmien jaotteluun ja tutkittu liian vähän muutosprosesseja, joissa onnistumisia eli desistanssia ja epäonnistumisia tapahtuu? Samoin on oltu huolissaan pylvään päähän istutetun RNR-teorian (Risk-Need-Responsivity, Andrews & Bonta) ylikorostuneisuudesta. Koko mallia ei ole hylätty, mutta on nähty, että siinä käytännössä usein korostuvat vain negatiiviset riskitekijät, joita etsitään ja testataan. Samaan aikaan tarpeet on määritelty orwellmaisella tavalla siten, että ne käytännössä tarkoittavat samaa kuin dynaamiset riskitekijät. Tarpeet määritellään faktisesti ulkoapäin, ei kysymällä rikoksentekijältä itseltään. Seksuaalirikollisen tarve on silloin tulla kastroiduksi. Eli tällöin interventiotkin tulevat ulkopäin, Tony Wardin ja Shadd Marunan (2007, 17) sanoin:

Jos vangit ja kriminaalihuollon asiakkaat eivät halua interventioita, joita me heille tarjoamme, niin voiko niistä olla todellisuudessa mitään apua?

Riskihybriksen tilalle Maruna kumppaneineen tarjoaa "Hyvän elämisen mallia" (Good Lives Model, GLM). Se pitää sisällään yleisperiaatteet, etiologiset (syitä koskevat) seuraukset ja käytännön toimet. Mallin yleisperiaatteissa lähdetään mm. siitä, että rikoksentekijät jakavat samoja perustarpeita ja tavoitteita kuin muutkin ihmiset. Myös heillä on tavoitteena inhimillisiä perushyveitä kuten ihmissuhteita, luovuutta, fyysistä terveyttä, osaamista jne. Kriminologian alueella malli tukeutuu vahvasti paineteoriaan (anomia) eli on luotava laillisin keinoin tapahtuvia menestymisen ja onnistumisen mahdollisuuksia. Kuntoutuksen holistisuutta korostetaan, itsen uudelleenrakennusta, jossa hyvän elämän mallit ovat tärkeitä. Ohjelmien toteuttamisessa pyritään irti manuaalityyppisestä jäykkyydestä ja mahdollistetaan yksilölliseen elämään liittyvät eroavuudet. R:n, N:n ja R:n ohella on määriteltävä "ensisijaisuudet" eli rikoksentekijän omat tavoitteet ja ensisijaiset pyrkimykset omassa elämässään. Tällöin luonnollisesti etsitään myös vahvuuksia, ei vain riskejä.

XXX

Äskettäin Maruna (2011) on nostanut esiin erikoisen ilmiön. Brittivankiloissa vartijoiden "karhuryhmän" jälkeen pelätyin ja vihatuin henkilöstöryhmä on vankilapsykologit; he joiden tehtävänä olisi auttaa vankeja heidän ongelmissaan. Eräs pitkäaikaisvanki kuvasi asiaa näin:

Kun ensimmäistä kertaa tulin [vankilaan], psykologi oli siellä, jos halusit keskustella ongelmistasi. Hän ei ollut siellä kirjoittamassa arviointiraporttia, hän ei ollut siellä tuomitsemassa sinua, hän ei ollut siellä...manipuloimassa sinua, hän oli siellä auttamassa, jos apua tarvitsit. Nyt sitä asennetta ei enää ole... Sinun kiinnostuksesi, sinun tarpeesi ovat paljolti listan viimeisenä... Siksi moniin psykologeihin suhtaudutaan vain epäluulolla.

Kun riskiparadigma on saanut yliotteen vankeinhoidossa, Marunan mukaan psykologeista on tullut vain riskiarviointien asiantuntijoita. Vangit kuvaavat arviointiprosesseja äärimmäisen kriittisesti. Ne ovat voineet olla "pahin paikka" vangin elämässä, jättäneet hänet "synkkään pimeyteen" ja itsemurhan partaalle. Kaikki riskit, kaikki epäonnistumiset, kaikki negatiivinen on kaivettu esiin, jolloin prosessista on tullut epäinhimillistävä ja leimaava. Pahimmillaan riskiarviot tukevat vanhaa vankeinhoidollista hokemaa: mikään ja kukaan ei muutu. Marunan mukaan patologiaa tulisi etsiä muualtakin kuin yksilöistä, kuten sosiaalista konteksteista, valtadynamiikasta ja ihmissuhteisiin liittyvistä olosuhteista.

XXX

Aiheeseen liittyviä teemoja käsitellään perusteellisemmin RSKK:n julkaisemassa uudessa teoksessa: Raino Lavikkala & Henrik Linderborg (toim): Rikosseuraamustyön kehittämisen kysymyksiä, Acta Poenologica 2/2011.

LÄHTEITÄ:
Maruna, Shadd: Why Do They Hate Us? Making Peace Between Prisoners and Psychology. Int J Offender Therapy and Comparative Criminology 55 (2011): 5, 671–675.

Ronel, Natti & Elisha, Ety: A Different Perspective: Introducing Positive Criminology. Int J Offender Therapy and Comparative Criminology 55 (2011): 2, 305–325.

Ward, Tony & Maruna, Shadd: Rehabilitation: Beyond the risk paradigm. London and New York: Routledge 2007.

1 KRIS, Kriminellas Revansch i Samhället on alun perin Ruotsissa vuonna 1997 perustettu entisten vankien altruistinen toimintamuoto, jonka arvoihin kuuluu mm. veljeys ja solidaarisuus. Se on levinnyt eri puolille maailmaa ja toimii myös Suomessa.

 
Julkaistu 23.9.2011