Leena Suurpää

Kuka puhuu? Lähiötietämisen tuska

Kirjoituksessa puidaan Ranskan vuoden 2005 lähiötapahtumien erilaisia tulkintoja.

Vietin Ranskassa lukuvuoden 2009–2010 toimien vierailevana tutkijana sosiaalitutkimuksen keskuksessa (l'École des hautes études en sciences sociales). Tutkittuani vuosikaudet nuoriin, monikulttuurisuuteen ja kansalaistoimintaan liittyviä teemoja Suomessa halusin laajentaa tutkijakatsettani myös muihin ympäristöihin.

Ranskalaisen kaupunkipolitiikan käännökset

Kaupunkipolitiikan muutos Ranskassa on ollut rivakkaa viime vuosikymmeninä. Ranskalaisten kaupunkitutkijoiden analyysin mukaan vielä 1980-luvulla kaupunkipolitiikasta löytyi lähiöiden sosiaalisen kunnostamisen projekteja ja poliittista tahtoa paikallisten toimijoiden osallisuuteen. Asuinkorttelit olivat samaan aikaan lupaus ja muisto eräänlaisesta mikrosolidaarisuudesta. Keskitetyn kansallisen hallinnon hajauttamisen yritykset loivat kaupunkipolitiikkaan uutta tilaa – ja samalla uudenlaisia epävarmuuksia. 1990-luvun lopulla poliittinen ja symbolinen kuva synkistyi. Paikallistoimijoiden aktiivisuuden rohkaisemisen sijaan haettiin jämerämpää valtiolähtöistä urbaania politiikkaa. Samaan aikaan lähiöissä asuvat ihmiset jäivät syrjään poliittisista ja työelämän kumppanuuksista, kun työttömyys kohosi yli 10 prosenttiin. Poliittinen eliitti ja lähiöasukkaiden arki etääntyivät entisestään toisistaan, ja asukkaiden kritiikki poliittisia ratkaisuja, tai niiden puutetta, kohtaan kärjistyi.

Nyt, 2000-luvulla, lähiöt ovat kaikkinaisen kritiikin ja sosiaalisia ongelmia koskevien mielikuvien ympäröimiä. Kaupunkipolitiikkaa syytetään keinottomuudesta, elitismistä ja turvallisuuspoliittisen näkökulman ylivallasta, mediaa kritisoidaan sensaatiomaisen lähiöpelon lietsomisesta ja ymmärtämättömän säälivästä tirkistelystä, tutkijat syyllistyvät analyyttisen katseensa sameudesta. Kaikki kysyvät, miksi näillä alueilla asuvilta ihmisiltä ei kysytä. Ranskalainen sanonta pauvres quartiers! kiteyttää lähiöiden käsittelyn monimielisyyttä: sanonta voi tarkoittaa sekä köyhät lähiöt! että lähiöpolot! -huudahdusta. Kriittiseen katsaukseen päätyy lähiöitä tutkinut sosiologi Didier Lapeyronnie, jonka mukaan nuoren ikäluokan materiaalinen ja symbolinen köyhtyminen on merkinnyt myös lähiöiden politisoitumisen ehtojen ja muotojen köyhtymistä. Lapeyronnieta mukaillen voi todeta, että poliittisen lähiö- tai kaupunginosasolidaarisuuden kehykset ovat haurastuneet ja yksityistyneet.

Kiistanalaisen tiedon ongelma

Vellovia keskusteluja lähiöistä voi lukea myös tiedonpoliittisena konfliktina – eräänlaisena tiedon hierarkiana koskien nuoria, urbaaneja tiloja ja kansalaistoiminnan ehtoja. Kuka omistaa lähiöiden kertomuksen? Nykyisessä kilpailevien tiedonkenttien maailmassa kysymys asiantuntijuudesta ja sen oikeutuksesta on monin tavoin politisoitunut ja mutkistunut. Myös lähiöiden poliittista ohjausta pyritään toteuttamaan yhä intensiivisemmin juuri tietoon perustuen. Tieto on politiikan ase, jolta odotetaan ajantasaisuutta, kattavuutta, perusteellisuutta, luotettavuutta ja herkkyyttä. Tieto on yhä vahvemmin hyödykkeen kaltainen poliittinen resurssi. Mutta kenen tietoa kuunnellaan, mihin tietämiseen luotetaan?

Tutkimusvuoteni aikana Ranskan lähiölevottomuuksista oli kulunut viitisen vuotta. Silti nuorten urbaanista kansalaistoiminnasta ei voitu puhua ilman viittausta vuoden 2005 tapahtumaketjuun. Ranskalainen nuoria ja kaupunkipolitiikkaa tutkinut Manuel Boucher on valaissut levottomuuksia koskevia tiedonpoliittisia jännitteitä. Julkiset ja tieteelliset kertomukset mielenosoitusten taustoista ja tapahtumista eivät asetu kauniiksi jatkumoksi mutta eivät myöskään täydellisiksi vastinpareiksi. Boucher nostaa esimerkiksi mielenosoittajien profiilin hahmottelua koskevat kiistat. Ottamatta kantaa siihen, kuinka aukoton tämä ranskalaistutkijan analyysi on, valaisee se jännitteitä, joita tietoyhteiskuntaan piiloutuu.

Boucherin mukaan poliittisen eliitin ja median kautta hahmottuva kuva 2000-luvun puolivälissä mellakoineista nuorista on synkkä: rikollinen tausta, koulupudokkuus, ulkomaalaistausta sekä radikaalista islamista ja väkivaltaa lietsovasta musiikista vaikutteita saaneet nuorisojoukot toimivat lähiöliikehdinnän moottoreina. Tutkijoiden tieto lähiötapahtumien taustoista on varsin toisenlainen: suurella osalla nuoria ei ole aiempaa rikostaustaa, suurin osa nuorista käy koulua, mutta koulun käynnissä on monia ongelmia ja katkoksia, suurin osa nuorista on kansalaisuudeltaan ranskalaisia eikä islamilaisten ryhmien suorasta vaikutuksesta levottomuuksiin ole riittävää näyttöä.

Yhteistä eri lähiötulkinnoille on se, että nuoren sukupolven liikkumisen mahdollisuus ja vapaus – niin taloudellisessa kuin sosiaalisessa ja symbolisessa mielessä – koskee kosmopoliittisiksi itseään mainostavissa Pariisin kaltaisissa kaupungeissa yhä rajatumpia alueita ja väestöä. Ylisukupolvinen köyhyys ja 25 prosentin nuorisotyöttömyys, sosiaalisen liikkuvuuden kankeus ja lähiöosoitteen syrjivä vaikutus kaikessa kanssakäymisessä, kuten uuden asunnon tai työn haussa, luovat ilmanpiirin, jossa menetettävää on vain vähän.

Mikä on riittävä havainto toiminnan poliittisuudesta?

Ranskassa käydään kädenvääntöä myös tutkijapiirien sisällä siitä, miten vuoden 2005 lähiötapahtumia pitäisi tulkita. Kiistaa aiheuttaa kysymys lähiöiden mielenilmausten poliittisuudesta. Tulkinnat vaihtelevat romanttisestikin värittyneistä uuden politiikan väitteistä poliittisen aktivismin kriisinäkemyksiin. Keskustelujen perusteella nuorten lähiöpoliittisuuden voi tiivistää neljään kategoriaan: lähiötaistelut voidaan nähdä fragmentaarisina mielenilmauksina mahdottoman tulevaisuuden edessä; protestiliikkeenä yhteiskunnan välinpitämättömyyttä kohtaan; arjen kollektiivisena toimintana, jolla vastustetaan nimenomaan nuorten syrjintää ja nöyryytyksiä; urbaanina väkivaltakulttuurina, jossa valta halutaan ottaa omiin käsiin väkivallan avulla tai jossa turvallisuuspoliittista pelon kulttuuria käsitellään pelottelun keinoin. Pelon kulttuuri viittaa tässä erityisesti poliisilla pelottelun metodiin, joka on leimannut presidentti Sarkozyn (vuonna 2005 sisäministeri) suhtautumista lähiökysymykseen, erityisesti lähiöissä asuviin ulkomaalaistaustaisiin tai ulkomaalaisina pidettyihin, nuoriin. Tämän ovat noteeranneet paitsi ranskalaiset tutkijat ja kansalaistoimijat, myös Euroopan rasismin ja muukalaisvihan seurantakeskus sekä Amnesty International, jotka molemmat nostivat vuonna 2005 julkaistuissa raporteissaan kritiikin kohteeksi ranskalaisen poliisin toimintatavat suhteessa lähiöihin.

Nähtiinpä nuorten liikehdintä enemmän tai vähemmän poliittisena, kyse ei ole vain massiivisista nuorisotyöttömyysprosenteista ja kankeasta sosioekonomisesta liikkuvuudesta vaan myös laajamittaisemmasta epävarmuudesta, josta vuoden 2005 tapahtumat osaltaan kertovat. Hannah Arendtin prekariaatin luonnehdinnat avaavat tärkeällä tavalla myös lähiöongelmien monimielisyyttä. Arendtin mukaan prekariaatti määrittyy neljällä eri tasolla. Yksi taso koskee oikeusjärjestystä, erityisesti kansalaisoikeuksien saavuttamista. Prekaari asema merkitsee kansalaisoikeuksien puutosta juridisessa mielessä. Toiseksi prekariaatti voidaan ymmärtää ihmisryhmien heikkona sosioekonomisena asemana tai elintasoerojen kasvuna. Kolmas prekariaatin ulottuvuus koskee heiveröisiä arjen sosiaalisia verkostoja ja jäsenyyksiä – elämänlaadun monia katkoksia. Neljäs Arendtin hahmottama prekariaatin muoto on nuorten ja lähiökysymyksen kannalta erityisen kiinnostava. Kyse on symbolisesta prekariaatista, joka tekee tietyistä ihmisryhmistä samanaikaisesti sekä symbolisesti ylinäkyviä että näkymättämiä. Ylinäkyviä ovat lähiökertomuksiin liitetyt absoluuttiset moraaliset kategoriat nuoresta sukupolvesta yhtäältä yhteiskunnan turvallisuuspoliittisena, työvoimapoliittisena ja kaupunkipoliittisena riskinä, toisaalta suhteelliseen deprivaatioon ajautuneena vallattomana uhrina. Näkymättömämpänä pysyvät puolestaan nuorten arkiset kokemukset lähiöissä elämisestä, jotka kiistävät niin uhka- kuin uhritarinoiden eheyden. Keskeistä nuorten kohdalla on se, että he harvoin voivat vapaasti hallita – saatika valita – näitä näkyvyyden ja näkymättömyyden dynamiikkoja.

Symbolinen prekariaatti on merkittävä nyky-yhteiskunnan poliittinen kysymys. Ranskalaisten nuorten huudahdus "oikeus oikeuksiin" – myös ihmisarvoon ja oikeutettuun kansalaisuuteen eikä ainoastaan muodolliseen kansalaisstatukseen – kiteyttää laajemminkin aikamme demokratiavaatimuksia ja -vajeita, mistä myös Englannin taannoiset tapahtumat osaltaan kertovat.

Tavoitteena kiistat vai harmonia?

Ranskassa kansalaistoiminnan keskeisiä arvoja ovat kiistanalaisuus, levottomuus, epävarmuus, auktoriteettivastaisuus. Ajatus yhteiskunnallisesta muutoksesta perustuu sille, että eri toimijoiden välisille ristiriidoille annetaan tilaa, kuten Eeva Luhtakallio väitöskirjassaan hyvin kuvailee. Tämä ajattelutapa ei istu mutkattomasti suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin, joka muovaa myös kansalaistoiminnan kielioppiin muodollisia rooleja, säännönmukaisuutta ja kompromissihakuisuutta korostavia arvoja.

Ranskalainen konflikteista virittyvä poliittinen kulttuuri tehnee lähiöongelman kaltaisen kiistanalaisen kysymyksen käsittelyn helpommaksi kuin suomalainen kehys. Millä tavoin suomalainen kulttuuri sitten antaa tilaa nuorten epäluottamuksen tai epäoikeudenmukaisuuden kokemusten ilmaisulle? Entä milloin syrjintäkokemukset vaientavat, milloin ne mobilisoivat toimintaan? Suomalaisia nuorisotutkimuksia lukemalla saa sen kuvan, että epävarmuuden, syrjinnän ja epäluottamuksen kokemukset helposti hiljentävät ja eristävät pikemminkin kuin virittävät nuoria kokemusten politisoimiseen.

Kirjoittaja on Nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtaja.

 
Julkaistu 23.9.2011