Aune Flinck, Saija Sambou & Erika Uotila

Keskustelua: Sovinnon Aika?

Sovittelussa etsitään keinoja myös väkivaltaisen käyttäytymisen lopettamiseen.

Nuorille ja ensikertalaisille sovittelu on yleisesti hyväksytty tehokkaaksi keinoksi kantaa vastuuta teostaan ja kohdata rikoksen uhri. Myös uudessa hallitusohjelmassa sovittelun asema on tunnustettu; sovittelun käyttöä konfliktinratkaisukeinona edistetään erilaisissa rikos- ja riita-asioissa oikeudenkäyntimenettelyn nopeuttamiseksi. Lähisuhdeväkivallan sovittelusta sen sijaan on keskusteltu kiivaasti vuosia. Suhtautuminen on ollut usein päinvastaista. Uudessa hallitusohjelmassakin sanotaan, että sovittelun käyttöä tulee rajata lähisuhdeväkivaltarikoksissa, koska tällaisten rikosten sovitteluun liittyy piirteitä, jotka saattavat vaarantaa rikoksen uhrin oikeusturvan.

Lähisuhdeväkivallan sovittelu on ollut fokuksessa myös kansainvälisenä poliittisena kysymyksenä. YK:n naisten syrjinnän poistamista käsittelevä komitea (CEDAW) on esittänyt Suomelle huolensa siitä, että lähisuhdeväkivallan sovittelu voi asettaa väkivaltaa kokeneen naisen uudelleen uhriksi ja mahdollistaa väkivallan tekijän pääsyn ilman syytettä "kuin koiran veräjästä". Myös Euroopan neuvoston toukokuussa 2011 julkistaman yleissopimuksen mukaan jäsenmaiden tulee ennaltaehkäistä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja perheväkivaltaa, suojella uhreja, asettaa tekijät syytteeseen sekä yhtenäistää ja koordinoida toimintaansa. Jäsenmaiden tulee kiinnittää huomiota mm. siihen, että pakolliset riidanratkaisumenettelyt, pakollinen sovittelu mukaan lukien, kielletään.

Sovittelukeskustelu ja julkilausumat osoittavat, että lähisuhdeväkivallan vähentämisessä on paljon tehtävää. Tavoite väkivallan vähentämisestä on siis yhteinen, ja siihen voi pyrkiä eri keinoin. Valitettavan usein keskustelussa korostetaan sovittelun vaaroja, eikä sovittelun mahdollisuuksista ole puhuttu yhtäläisellä intensiteetillä. Huolet ovat toki perusteltuja, ja vaikka aihetta on jo kansallisesti ja kansainvälisesti tutkittu, lisätutkimusta ja lisätoimia tarvitaan.

XXX

Käsitellessään hallituksen esitystä rikosten ja eräiden riita-asioiden sovittelulaiksi lakivaliokunta täsmensi lähisuhdeväkivallan sovittelun ehtoja siten, että tässä rikostyypissä vain poliisi- tai syyttäjäviranomaisella on oikeus tehdä aloite sovitteluun ryhtymisestä. Lisäksi ehdoksi asetettiin, että toistuvaa väkivaltaa ei tule sovitella tai osapuolia ottaa uudelleen sovitteluun, jos he ovat aikaisemmin olleet sovittelussa. Tutkimuksista on kuitenkin käynyt ilmi, että sovitteluun ohjaamisen käytännöt vaihtelevat. Osa poliiseista ja syyttäjistä on kokenut sovittelua rajaavien kysymysten selvittämisen hankalaksi, koska poliisilla ja syyttäjillä ei usein ole mahdollisuutta selvittää tapausten taustoja (mm. Sambou & Uotila 2010). Päävastuun tapauksen soveltuvuuden arvioinnista sovitteluun nähdään olevan sovittelutoimistolla.

Samboun ja Uotilan (2010) tutkimuksen mukaan sovittelutoimisto onkin se instanssi, jolla olisi ajan ja osapuolten erillistapaamisten myötä mahdollisuus paneutua perusteellisesti tapahtuneeseen. Se selvittää sovittelua harkitessaan väkivaltaan liittyneet olosuhteet, väkivallan luonteen ja toistuvuuden sekä molempien osapuolten halukkuuden osallistua vapaaehtoisesti sovitteluun. Sovittelijoille tehdyssä kyselyssä tuli ilmi, että lain lähtökohta vain ensikertaisten juttujen sovittelusta on ongelmallinen, koska uhrit harvoin ilmoittavat ensimmäistä väkivallantapausta poliisille. Rikosilmoitukseen johtaneessa ja poliisin tai syyttäjän sovitteluun lähettämässä väkivaltatapauksessa osapuolet usein yhdessä vasta sovittelutilanteessa totesivat, että väkivaltaa on ollut aikaisemminkin ja se on voinut olla molemminpuolista. Sovittelijat totesivat myös, että tyypillinen sovitteluun päätynyt pari on sellainen, jossa ainakin toisella, ellei kummallakin osapuolella on päihde-, mielenterveys- tai muita sosiaalisia ongelmia. Jos palvelujärjestelmän tavoite on laskea avun hakemisen kynnystä, voidaan kysyä, tulisiko kansalaisilla olla oikeus pyytää apua suoraan sovittelutoimistolta heti väkivallan ilmettyä. Avun saannin helpottamiseksi myös sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöiden mahdollisuudesta ohjata väkivallan osapuolia sovitteluun olisi hyvä edelleen keskustella.

Sovittelussa väkivallan käyttäminen tuomitaan. Sovittelussa pyritään lisäksi etsimään osapuolille keinoja elää väkivallatonta elämää tulevaisuudessa. Flinckin ja Iivarin (2004) tutkimus osoitti, että sovittelussa asianosaisilla on mahdollisuus kertoa tarinansa, käsitellä rikokseen liittyviä tunteita ja käydä vuoropuhelua turvallisessa ympäristössä. Sovittelijan tehtävä on huolehtia siitä, että osapuolten välillä ei ole valtaepätasapainoa. Avoin vuorovaikutus lisää tunnetta oikeudenmukaisuudesta, vähentää katkeruutta ja parantaa sosiaalisia suhteita. Kuulluksi tuleminen palauttaa uhrin ihmisarvon ja vahvistaa itsemääräämisoikeutta. Sovittelu voi myös parantaa uhrin toimintakykyä ja voimavaroja tulevaisuudessa. Väkivallan tekijälle sovittelu tarjoaa mahdollisuuden sosiaalisten normien vahvistumiseen ja vastuunottoon. Sovittelu ei sulje rikosprosessia pois. Syyteharkinta ja rangaistusten mittaaminen kuuluvat edelleen syyttäjälle ja tuomioistuimelle. On mahdollista, että lievän lähisuhteessa tapahtuneen pahoinpitelyn muututtua virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi sovittelutoimistoihin lähetetään entistä enemmän lähisuhdeväkivaltatapauksia.

XXX

Lähisuhdeväkivallan monimuotoisuuden tähden sen sovittelu vaatii sovittelijoilta erityisiä persoonallisia, asenteellisia ja tiedollis-taidollisia valmiuksia. Lisäksi onnistuneen sovittelun edellytyksenä on huolellinen tapauskohtainen harkinta, hyvä viranomaisyhteistyö, palveluohjaus ja jatkohoito. Kaikkiin väkivaltatapauksiin sovittelu ei kuitenkaan sovellu.

Sovittelusta tulisi kehittää rikosprosessia täydentävä foorumi, jossa koulutetut sovittelijat tai ammattilaiset arvioivat uhrin voimavarat, turvallisuuden, oikeusturvan, osapuolten avun tarpeet ja ohjaavat jatkopalveluihin. Sovittelun olennainen etu on, että se voi madaltaa kynnystä hakea apua. Lähisuhdeväkivallan uhrit eivät useinkaan halua tekijälle rangaistusta vaan moraalista tukea ja apua siihen, että väkivalta saataisiin loppumaan.

Sovittelua ja rikosprosessia ei tulisi asettaa vastakkain vaan kehittää niitä rinnakkain. Se kuitenkin tiedetään, että rangaistusten koventaminen ei ole ainoa eikä tehokkaaksi osoitettu keino väkivallan torjumisessa. Pikemminkin olisi vahvistettava väkivallan käytön tuomitsevia sosiaalisia normeja, tuettava osapuolten mahdollisuuksia eheyttäviin prosesseihin ja aktiivisuuteen oman asiansa käsittelyssä sekä vahvistettava väkivallan uhrien asemaa ja turvallisuutta. Lisäksi useissa lähisuhdeväkivaltatapauksissa väkivalta on ollut molemminpuolista, joten keskustelun rajoittaminen vain naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja sen sovitteluun ei ole hedelmällistä. Tapauksissa, joissa molemmat osapuolet ovat käyttäneet väkivaltaa ja suhde jatkuu, olisi entistä hyödyllisempää, jos rikosprosessin rinnalle löytyisi muita ongelmanratkaisukeinoja. Näitä vaihtoehtoja ei tarjota tuomioistuimessa. Väkivallan seurausten hoitamisesta on siirrettävä painopiste väkivaltaa synnyttävien ja sitä ylläpitävien tekijöiden ennaltaehkäisyyn. Sovittelu voisi olla osa kokonaisvaltaista väkivaltatyön palveluketjua ja palveluverkoston yhteistyötä.

Kirjoittajat ovat tutkineet lähisuhdeväkivallan sovittelua.


 
Julkaistu 23.9.2011