Virpi Mäkinen

Kerjäläisyys ennen ja tänään

Kerjääminen on ikivanha elinkeino. Siihen on aina liittynyt inhimillistä hätää ja köyhyyttä, irtolaisuutta ja rikollisuutta. Ajan saatossa suhtautuminen kerjäläisiin ei ole juurikaan muuttunut. Edelleen kerjäläisyyttä pyritään kitkemään erilaisin pakkokeinoin. Ilman kerjäläisyyden syiden kartoittamista ja niihin puuttumista ongelmaa ei pystytä ratkaisemaan.

Kautta historian ihmisen toimeentuloa ovat uhanneet hänen henkilökohtaiset vajavaisuutensa kuten sairaudet, mutta myös ulkoiset tekijät, ennen kaikkea erilaiset yhteiskunnallis-sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat. Yhteiskunnallinen eriarvoistuminen, jako rikkaisiin ja köyhiin, on vain syventynyt siitäkin huolimatta, että yhteiskunnat ovat panostaneet kansalaistensa terveydenhoitoon, sosiaaliturvaan ja työllistämiseen. Köyhyys ja leipäjonot ovat pysyvästi muuttaneet kuvaa myös suomalaisesta hyvinvointivaltiosta, vaikka kenenkään ei vielä tarvitse hankkia elantoaan kerjäämällä. Suomen historian laajimmat kerjäläisaallot osuivat suurten nälkävuosien 1866–1868, sisällissodan sekä 1930-luvun pulan aikoihin. Näissä poikkeusoloissa kerjuulle lähdettiin pakosta. Vasta hyvinvointivaltion kehittyminen karkotti lopullisesti kerjäläiset Suomesta. Tästä syystä kerjuukielto poistettiin tarpeettomana vuoden 2003 järjestyslaista, joka korvasi kuntakohtaiset järjestyssäännöt.

Nyt maassamme kerjäävät Itä-Euroopasta tulleet romanit ja kuntakohtaisia järjestyssääntöjä haikaillaan takaisin. Köyhyys ja hätä pakottavat romanit lähtemään. Kerjuupaikkoina ovat vieraan maan kadut, sillä esimerkiksi Romaniassa, josta pääosa romanikerjäläisistä tulee, kerjääminen on ankarasti sanktioitu. Näin köyhin väestönosa, joka jää osattomaksi kotimaansa sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta sekä koulutuksen ja työnsaannin mahdollisuuksista, on ikään kuin pakotettu lähtemään. Itä-Euroopan romanien pitkittyneellä rakenteellisella köyhyydellä ja etnisellä syrjinnällä on vuosisatainen historia. Myös romanien oma kulttuuri, johon on vanhastaan kuulunut kiertäminen ja kaupittelu, tukee kerjuukulttuuria.

Suomeen tulleet romanikerjäläiset eivät ilmeisesti ole kansainvälisen ihmiskaupan uhreja. Organisoinnista on vain hajanaista näyttöä. Myös kerjäläiset itse kiistävät olevansa minkään rikollisliigan pakottamina Suomessa.

Vapaan liikkuvuuden dilemma

Vanhastaan kerjäläisillä oli joko omat, tarkoin vartioidut reviirinsä tai viranomaisten antama erivapaus kerjätä tietyllä, yleensä oman kaupungin alueella. Näin kerjäläiset joko itse tai viranomaisten avustuksella turvasivat ja kontrolloivat elinkeinon harjoittamistaan. Samalla kerjäläisten liikkumisvapautta rajoitettiin ja laajojen kerjäläisjoukkojen vaeltaminen paikasta toiseen estettiin.

Kun Romania ja Bulgaria hyväksyttiin Euroopan unionin jäsenmaiksi vuonna 2007, maiden kansalaiset saivat oikeuden liikkua vapaasti unionin alueella. Liikkumisvapaus oikeuttaa enintään kolmen kuukauden oleskeluun jossakin jäsenmaassa. Tämän jälkeen henkilön on haettava oleskeluoikeuden rekisteröintiä asuinpaikkakuntansa poliisilaitokselta tai poistuttava maasta. Liikkumisvapaus oli alun perin pyrkimys helpottaa työvoiman liikkuvuutta unionin alueella, mutta se laajeni kuitenkin yleiseksi kansalaisoikeudeksi. Nyt liikkujia ovat ammattihenkilöiden lisäksi niin sanotut paperittomat siirtolaiset, henkilöt, joilla ei ole joko luotettavaa henkilöllisyystodistusta, matkustusasiakirjaa taikka oleskelulupaa. Tähän ryhmään luetaan myös romanikerjäläiset.

Nimenomaan romanikerjäläisten oikeudesta vapaaseen liikkuvuuteen on kehkeytynyt perustavanlaatuinen ongelma, sillä heitä kiertää satoja tuhansia kaikkialla unionin alueella. Koska EU-tasolla ei ole pystytty luomaan minkäänlaista yhteistä romanistrategiaa, kukin maa on luonut tai on luomassa omat käytäntönsä, joissa ei juurikaan paneuduta kerjäläisyyden taustalla oleviin ongelmiin vaan asiaa pyritään hoitamaan poistamalla se silmistä maan rajojen ulkopuolelle – useimmiten polkien romanien ihmisoikeuksia.

Kerjäläisyys järjestysongelmana

Kerjäläisyyteen on kautta historian suhtauduttu pitkälti järjestysongelmana. Tästä ovat muistutuksena erilaiset säädökset ja pakkokeinot kuten vankeus ja kuritushuoneet sekä työ- ja pakkotyölaitokset. Ajan saatossa tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Amnesty Internationalin kampanja otsikolla "Romaneita kohdellaan kuin roskaa" kiteyttää osuvasti romanikerjäläisiin kohdistuneen yleisimmän suhtautumistavan niin poliittisella kuin viranomaistasolla.

Romanikerjäläisten pakkohäädöt, maasta karkottamiset ja kerjäämisen kriminalisointi ovat olleet yleisimpiä suhtautumis- ja toimintatapoja kaikissa EU-maissa. Myös Suomessa viranomaiskeskustelu on pitkälti painottunut kontrollin lisäämiseen ja erilaisten pakkotoimenpiteiden käyttöönottoon. Niitä on perusteltu kerjäläisten aiheuttamalla uhalla yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle.

Tällaisten perusteiden vuoksi toteutettujen toimenpiteiden on kuitenkin oltava suhteellisuusperiaatteen mukaisia. Niiden on perustuttava yksinomaan asianomaisen henkilön omaan käyttäytymiseen, jonka on muodostettava todellinen, välitön ja riittävän vakava uhka, joka vaikuttaa johonkin yhteiskunnan olennaiseen etuun. Kerjääminen ei itsessään aiheuta tällaista uhkaa. Valtaosa Suomeen tulleista romanikerjäläisistä harjoittaa niin sanottua passiivista kerjäämistä ja heidän määränsä pääkaupunginkin kaduilla on suhteellisen vähäinen.

Kontrollin ulottumattomissa?

Romaniväestön katukerjäläisyys on uudentyyppinen ilmiö, joka näyttää jäävän kaikenlaisen kontrollin ulottumattomiin. Vaikka järjestyslaki mahdollistaa puuttumisen aggressiiviseen kerjäämiseen, passiivinen kerjääminen on laillista elinkeinon harjoittamista niin kauan kuin sitä ei ole kielletty. Koska romanikerjäläisyys ei ole kotoperäistä, kerjäämiseen muutoin täällä vakiintuneet kontrollikeinot, pääasiallisesti päihde- ja mielenterveysongelmaisille suunnatut, eivät luontevasti toimi. Selvitysten mukaan romanikerjäläiset eivät myöskään tukeudu suomalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään. He ovat joko tietoisia siitä että se voi johtaa maasta käännyttämiseen tai he eivät ole selvillä sosiaalisista oikeuksistaan ja niiden hakemisesta Suomessa. Näin perustuslaissa säädetty oikeus sosiaaliturvaan ei toteudu kerjäläisillä myöskään kerjuumaassa. Romanikerjäläiset ovat myös ulkomaalaisvalvonnan kannalta hämmentävä ryhmä. Aikaisemmin ulkomaalaislaki olisi tarjonnut keinot poistaa heidät maasta, nykyään EU:n jäsenyysvelvoitteet estävät sen.

Näin romanikerjäläiset jättäytyvät virallisjärjestelmien ulkopuolelle ja vapauttavat valtaa pitävät vastuista. Toisaalta kaikenlaisen kontrollin ulottumattomissa heidän omat oikeutensakaan eivät toteudu. Mitkään hallinnon tai viranomaistoiminnan takeet eivät ole heidän suojanaan. Sama syrjäytymisen kohtalo kuin kotimaassa jatkuu myös muualla Euroopan taivaan alla.

Kohti ihmisarvoista kohtelua

Suhtautuminen kerjäläisiin on jo vanhastaan ollut kotikutoista: ensin autetaan omat köyhät, vasta sitten vieraat kulkijat. Jälkimmäisiin suhtauduttiin penseästi ja epäluuloisesti. Kerjäläisyydelle asetettiin myös välttämättömiä ehtoja. Tällaisia olivat muun muassa työkyvyttömyys sekä se, ettei henkilö pystynyt elättämään itseään millään muulla tavalla. Samanlainen suhtautumistapa näkyy myös suhteessa romanikerjäläisiin.

Koska romanikerjäläisyyden taustalla on monia niin rakenteellisia, sosiaalisia kuin historiallisiakin syitä, ongelma ei ole ratkaistavissa minkäänlaisin pakkokeinoin tai pelkällä rahallisella tuella. Myöskään kerjuukulttuurin tukeminen ei ole ratkaisu ongelmaan. Auttamisen lähtökohtana tulisi olla kansainvälinen sosiaalipolitiikka sekä jokaisen kerjäläisen kohtaaminen yksilönä, oikeutettuna ihmisarvoiseen elämään.

Kirjoittaja työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.

 
Julkaistu 23.9.2011