Riikka Kostiainen

Ihmiskaupan vastainen työ etenee hitaasti

Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet on huolissaan siitä, että ihmiskauppatapauksia on toistaiseksi tunnistettu vasta muutamia, useammin sekä tutkinta että tuomiot ovat koskeneet vähäisempiä rikoksia, jotka eivät anna turvaa ja oikeuksia uhrille. Laittoman maahantulon torjuntaan keskittyminen vaikeuttaa uhrin näkemistä.

Vähemmistövaltuutettu on viranomainen, jonka tehtävänä on edistää etnisten vähemmistöjen ja ulkomaalaisten asemaa, yhdenvertaisuutta ja oikeusturvaa sekä hyviä etnisiä suhteita Suomessa. Valtuutettu toimii ja vaikuttaa eri keinoin etnisen syrjinnän ehkäisemiseksi ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi sekä puuttuu lausunnoin ja kannanotoin syrjintään. Yleisen vaikuttamisen lisäksi keskeistä on toimiston asiakkaiden tiedon- ja avunpyyntöihin vastaaminen. Vähemmistövaltuutettu on myös kansallinen ihmiskaupparaportoija. Työelämässä tapahtuva syrjintä sen sijaan ei kuulu sen toimivaltaan.

Ihmiskaupan korkea tutkintakynnys

Vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet pitää suurena ongelmana sitä, että ihmiskauppaa ei juuri tutkita vaan sen sijaan tutkitaan vähäisimpiä rikoksia. Räikeimmissä tapauksissa voidaan syyttää laittomasta maahantulosta ihmistä, johon on kohdistunut väkivaltaa, uhkailua ja muita rikoksia. Ihmiskauppaa ei lähdetä tutkimaan eri syistä: voidaan esimerkiksi ajatella, että sitä on vaikea selvittää tai että rikolliset on jossain muualla. Mutta vaikka tekijälle ei saataisikaan tuomiota, syntyy velvollisuus auttaa uhria. Näin ei tapahdu, jos ihmiskaupan mahdollisuutta ei tutkita.

– Kyse on enemmän asenteista kuin lainsäädännöstä. Ensimmäinen raporttimme osoitti sen, että edes silloin kun uhrit tulevat kertomaan ihmiskaupasta, heitä ei uskota. Tätä päätelmää tukee Englannissa tehty tutkimus, jonka mukaan jopa asiaan koulutettujen auttajien – sosiaalityöntekijöiden, lääkärien ja opettajien – joukossa oli yllättävän paljon epäuskon kulttuuria, millä siis tarkoitan, että syystä tai toisesta ei hevin uskota uhrin tarinaa. Sellainen tilanne, että rikoksen uhri ei luota poliisiin, ei uskalla kertoa totuutta, ei osaa kieltä, ei tunne olevansa minkään arvoinen ja ajattelee että hyväksikäyttö on oikein velan tai muun syyn vuoksi, on meille ehkä uusi ja vieras. Vasta kun viranomainen tunnistaa asenneongelman itsessään, siitä pääsee yli, hän painottaa.

– Teemme tällä hetkellä esimerkiksi Poliisihallituksen kanssa yhteistyötä toiminnan paremmaksi ohjeistamiseksi yleisellä tasolla. Paljon jo auttaisi tiedon lisääminen siitä, miltä ihmiskauppa näyttää ja mitkä ovat indikaattorit, joiden perusteella voi epäillä olevan kyse tällaisesta vakavasta rikoksesta. Tiettyjen ihmiskauppaan viittaavien olosuhteiden vallitessa pitäisi ainakin löytää vahva peruste sille, ettei ihmiskauppaa lähdetä edes tutkimaan. Julkisuudessa harvoin kysytään, minkä syiden perusteella poliisi arvioi, että kysymyksessä ei ollut ihmiskauppa. Meillä jotenkin vielä hyväksytään, että seksikauppaan liittyy heikossa asemassa olevan rajuakin hyväksikäyttöä, eikä kysytä, mikä esimerkiksi Nigeriasta tai muista erittäin köyhistä maista tulevien prostituutiossa olevien naisten tilanne on.

Biaudet muistuttaa, ettei voida olettaa, että uhri pystyy tunnistamaan itsensä uhriksi, ílmiantamaan tekijät, hakemaan apua ja lähtemään siitä tilanteesta. Ihmiskaupan torjunnassa on maailmalla onnistuttu silloin kun poliisi ja tuomioistuin ovat tukeneet uhrin oikeuksien vahvistamista. Kun uhri tuntee, että hänellä on todellisia vaihtoehtoja hyväksikäytölle ja hänelle annetaan aikaa palautua ja mahdollisuus rakentaa omaa elämäänsä, hän mielellään usein myös tukee esitutkintaa. Rikosprosessi ja uhrin asema eivät ole vastakkaisia tavoitteita. Niin lainsäädäntömme, kansainväliset sopimukset ja kansallinen toimintasuunnitelmamme edellyttävät uhrilähtöistä ja ihmisoikeuslähtöistä toimintatapaa, mutta haaste on, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Heikot uhrit

Eva Biaudet kehuu Suomen ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmään luotua yhteistyötä. Huomattavasti enemmän ihmisiä pääsee nyt auttamisjärjestelmän piiriin. Vieläkin sillä on kuitenkin suuri merkitys, onko mahdollisella uhrilla avustaja, joka pystyy ohjaamaan palveluihin. Tosin hänen mukaansa joskus joutuu miettimään, kannattaako joitakin uhreja ohjata auttamisjärjestelmään – varsinkin jos uhri pelkää tekijöitä ja erityisesti Suomessa tapahtuvassa seksikaupassa, kun ei tiedä, tuleeko ihmiskaupparikos tutkittua ja saako hän statuksen asianomaisena ja ihmiskaupan uhrina.

Biaudet kertoo, että toinen haasteellinen tilanne, jossa mahdollinen ihmiskaupan uhri on tullut jostain muusta EU-maasta, jossa rikos on tapahtunut. Dublin-sopimuksen mukaan turvapaikkaprosessi ensisijaisesti tapahtuu ensimmäisessä maahantulomaassa ja sitten turvapaikanhakija voidaan palauttaa siihen maahan, johon hän on ensimmäiseksi tullut Eurooppaan. Kuitenkin ihmiskauppatilanteessa, Dublin-prosessi voi palauttaa uhrin suoraan ihmiskauppaajien käsiin. Vähemmistövaltuutettu on lausunut moneen kertaan, ettei ihmisiä pitäisi palauttaa esimerkiksi Italiaan, ainakaan jollei ole todennettua tietoa turvallisesta auttamisjärjestelmään pääsystä.

– Meille on uutta se, millä tavoin voisimme paremmin auttaa sellaisia hädänalaisia, jotka eivät uskalla kääntyä viranomaisten puoleen tai ovat maassa ilman oleskelulupaa. Kun tällaiseen ihmiseen kohdistuu vakava rikos, miten hän saa apua ja miten perusoikeudet turvataan? Järjestelmä on rakennettu asumisen, kansalaisuuden ja oleskeluluvan ympärille. Näin sen tietenkin pitää ollakin, mutta tiedämme Euroopassa olevan jopa miljoonia paperittomia ihmisiä ja Suomessakin satoja tai tuhansia. Jokin aika sitten tuohduttiin, kun sanoin, että täällä pidemmän aikaa oleilevilla lapsilla on oikeus koulunkäyntiin riippumatta siitä, miten he ovat tulleet tänne. En tietenkään tue sitä, että ihmiset joutuvat Suomeen kerjäämään tai epäinhimillisiin töihin, mutta jos todellisuus on toisenlainen, ei auta teeskennellä, ettei heitä ole olemassa. Nämä ihmiset eivät kantele vähemmistövaltuutetulle. Muutenkin viranomaiselle on keskeinen haaste, miten he jotka tarvitsisivat meitä eniten, osaisivat hakea apuamme.

Biaudet on huolestunut suomalaisen yhteiskunnan vallanneesta tunteesta, että maahanmuuttoa vastaan täytyy puolustautua.

– Olen usein sanonut, että "meihin kaikkiin on muuttanut pieni rajaviranomainen". Esimerkiksi lapsen etua arvioivien viranomaisten tulisi aina ensisijaisesti punnita ratkaisuja yksilöllisen lapsen edun mukaisesti, eikä kysymys, houkutteleeko päätös muita maahantulijoita ole silloin relevantti. Politiikka on jätettävä muille.

Vähemmistövaltuutettu on tyytyväinen siihen, että ihmiskaupan vastainen työ otetaan kuitenkin yhteiskunnassa entistä vakavammin. Tärkeänä osoituksena tästä hän pitää erityisesti ensimmäisen ihmiskauppakertomuksen perusteellista käsittelyä vuosi sitten eduskunnassa. Suomi on tässä myös esimerkkinä monelle maalle. Hänestä on tärkeää pystyä jatkuvasti arvioimaan ihmiskaupan vastaista toimintaa, jotta voidaan löytää puutteet ja toimia entistä tehokkaammin. Vaikka resursseja on huomattavan vähän, jo pelkkä ihmiskaupparaportoijan olemassaolo on antanut pohjaa työlle.

Rikoslaki ja vihapuhe

Vähemmistövaltuutetun keinot puuttua syrjintään ja syrjimättömyyden valvontaan ovat ohjeet, neuvot ja lausunnot. Valtuutettu osallistuu myös aktiivisesti julkiseen keskusteluun ja internetissä esimerkiksi sananvapauden rajat ylittäviin rasistisiin kirjoituksiin. Valtuutettu onkin tehnyt tutkintapyyntöjä syyttäjälle erityisen räikeissä tapauksissa ja pyytänyt tutkimaan, täyttävätkö ne rikosoikeuden tarkoittamat tunnusmerkistöt kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Eva Biaudet arvostelee rikosprosessin korkeaa kynnystä myös näissä tapauksissa. Toisaalta on hyvä muistaa, että rikosprosessi on viimeinen keino puuttua esimerkiksi vihapuheeseen. Valtakunnansyyttäjä kehottikin vähemmistövaltuutettua omalla toiminnallaan puuttumaan rasistisiin kannanottoihin.

Biaudet nostaa esimerkiksi valtakunnansyyttäjälle keväällä tehdyn pyynnön arvioida, täyttävätkö kansanedustaja Hakkaraisen lausumat Helsingin Sanomien videohaastattelussa kiihottamisen kansanryhmää vastaan tai jonkun muun rikoksen tunnusmerkistön. Apulaisvaltakunnansyyttäjän päätöksen mukaan yksittäisissä sanonnoissa oli selvästi vihapuheen piirteitä, mutta kokonaisuudessaan teko ei ollut niin vakava, että esitutkinta olisi toimitettava. Vähemmistövaltuutetun toimistossa puolestaan arvioitiin, että juuri kokonaisuus, ei niinkään yksittäiset sanat, oli erityisen vakava. Samantapainen ratkaisu tehtiin äskettäin kirkkoherra Molarin tapauksessa. Puheiden tsetseenien yhteydestä terrorismiin arvioitiin olevan solvaavia ja sisältävän vihapuheen piirteitä, mutta kokonaisuudessaan syytekynnys ei ylittynyt.

– Rikosprosessin kynnystä pitäisi ehkä pohtia siltä kannalta, onko se tasapainossa tämän päivän maailman kanssa. Yksi näkökulma on myös uusien viestintävälineiden ilmaisumahdollisuudet, miten vaikka videota ilman sanoja pystyy arvioimaan, kun tähän mennessä oikeudenkäynneissä olleissa tapauksissa on kiinnitetty hyvin paljon huomiota sanoihin. Tosin rikoslaki on yhteiskunnan viimeinen keino, joten siinä mielessä onkin oikein, ettei kynnys ole kovin matalalla. Silti voi kysyä, ovatko rikoslakia täydentävät keinot riittäviä.

Biaudet muistuttaa, että yhdenvertaisuuslaki ei sovellu yksityisten välisiin suhteisiin. Vähemmistövaltuutetulle tulee esimerkiksi tapauksia, joissa taloyhtiössä jatkuvasti huudellaan parvekkeilta ja solvataan naapureita. Hän on eduskunnassa tuonut esille tarpeen säädellä yksityisten välillä tapahtuvaa häirintää, jotta siihen voitaisiin puuttua. Joskin sinänsä sääntelyyn on suhtauduttava varauksellisesti.

– En ole varma, onko rikoslaki oikea väline kaikessa syrjinnän vastaisessa työssä, mutta sitäkin on ehkä tärkeä pohtia siksi, ettei tulisi sellaista tunnetta, ettei ole mitään keinoa. Yhdenvertaisuuden edistämisen tavoitteiden pitäisi kuitenkin olla huomattavasti korkeammalla kuin pelkkänä vaatimuksena siitä, ettei rikota jotain lakisäännöstä. Tässä sosiaaliset normit ovat aivan keskeisiä.

Hänen mielestään lehdistön itsesääntely, julkisen sanan neuvoston päätökset ja muu yhteiskunnallinen keskustelu ovat lupauksia ilmapiirin muutoksesta. Erityisen tärkeäksi hän näkee sen, että tulevaisuudessa puututaan sellaiseen keskusteluun, jossa selvästi on rasistisia piirteitä, solvataan ihmisiä tai ollaan ennakkoluuloisia, eikä vastata tällaisiin tekoihin hiljaisuudella.

– Olisi syytä käydä keskustelua myös sananvapaudesta ja mitä sen on tarkoitus suojella. Mielestäni vihapuheen hillitsemisessä ei ole kyse uudesta sananvapauden rajoittamisesta. Olemme sitoutuneet siihen lakimme, perustuslain ja ihmisoikeussopimusten perusteella. Vihapuhetta ei koskaan voi oikeuttaa sananvapaudella: en näe vihasanojen ja -lauseiden ja halveksivan ja solvaavan puheen suojaamista arvokkaana. Kielteisiä mielipiteitä ja paheksuntaa voi ilmaista ilman rasismia.

Pehmeää oikeutta

Tarvittaessa vähemmistövaltuutettu vie asioita eteenpäin myös rikoslain kautta, mutta ennen kaikkea työväline on yhdenvertaisuuslaki. Yllättävän usein, kun selvitystä mahdollisesta syrjintätapauksesta pyydetään, asiat lähtevät ratkeamaan ja parhaimmassa tapauksessa kantelut johtavat sovitteluratkaisun löytymiseen ja syrjivien rakenteiden korjaamiseen ja asiakkaat, joihin on kohdistunut syrjintää, saavat hyvitystä. Myös ne, joihin syyte on kohdistunut, ovat loppujen lopuksi olleet tyytyväisiä, että saavat korjata tilanteen. Monesti syrjintätilanne liittyy siihen, että syrjintää ei ole nähty tai tiedostettu.

– Vähemmistövaltuutetun toimenpiteiden seurauksena on päästy yhteisymmärrykseen ja osapuolet ovat todellisuudessakin joskus hyvin tyytyväisiä. Toivomme löytävämme tulevaisuudessa vielä enemmän ratkaisuja eri taustaisten ihmisten kohtaamiin ongelmiin, jotta yhteiskunnan rakenteita voidaan muuttaa vähemmän syrjiviksi, Eva Biaudet sanoo.

 
Julkaistu 23.9.2011
Sivun alkuun |