Matti Laine

Vankiaste vai laitosaste

Kriminologia-palstalla arvioidaan tällä kertaa Yhdysvaltain vankilukujen kehitystä ja vankilukujen vaikutusta rikollisuuden määrään.

Monet kriminologit, myös tämän kirjoittaja, ovat lukuisissa yhteyksissä ihmetelleet Yhdysvaltojen vankiluvun valtavaa kasvua 1970-luvun puolivälistä lähtien. Vankiaste (vankien määrä 100 000 asukasta kohden) nousi noin 100:sta tämän hetken noin 750:een. Samalla on pohdittu muutoksen merkitystä rikollisuuslukuihin. Sodan jälkeen Suomen vankiaste oli noin kaksinkertainen Yhdysvaltoihin verrattuna, 1960–70-lukujen taitteessa olimme samalla tasolla ja tänään Yhdysvaltojen vankiaste on yli kymmenkertainen Suomeen verrattuna.

Tähän ihmettelyyn tuo revisionistisen ja valtavirrasta poikkeavan näkökulman Chicagon yliopiston professori Bernard E. Harcourt (2006, 2007, 2010). Harcourtin mukaan on harhaanjohtavaa tarkastella vain vankilukuja; mukaan tarkasteluun tulee ottaa myös muut laitostyypit, ainakin mielisairaalat, ja sitä kautta saatava yhteislaitosaste. Sen antama kuva onkin hyvin erilainen. Kun tarkastellaan mielisairaaloiden asukkeja ja vankeja yhdessä, laitosaste oli Yhdysvalloissa varsin korkea jo 1930–50-luvuilla, lähestyen 700–900:aa.1 Laitosten purkaminen (decarceration) ja mielisairaalaväestön väheneminen alkoi 1950-luvun lopulla ja jatkui 2000-luvulle saakka.2 Tämän johdosta kokonaislaitosaste putosi noin kymmenen vuoden ajaksi alle 300:n, mutta kääntyi sitten taas jyrkkään nousuun vankilukujen rajun kasvun myötä 1970-luvun loppupuoliskolla ja ylitti 600:n 1990-luvun lopulla. Laitosväestön määrä ei ollut lainkaan niin stabiili 1920–70-lukujen välisenä aikana kuin pelkistä vankiluvuista voisi päätellä.3

Harcourtin mielestä kriminologia on epäonnistunut, kun se ei ole kytkenyt näitä kahta laitostyyppiä toisiinsa. Esimerkiksi väkivallan määrän muutoksia on selitetty mitä erilaisempien tekijöiden, kuten aseiden saatavuuden, huumemarkkinoiden, poliisikäytäntöjen, väestörakenteen, vankilukujen yms. avulla. Mutta ei sanaakaan mielisairaaloista tai niiden potentiaalisista asukeista. Toki voidaan tuoda esiin, että vankiloiden ja mielisairaaloiden asukit eivät ainakaan kokonaan ole samaa joukkoa. Selkeitä eroja todella on: mielisairaala-asukit olivat 1950-luvulla selvästi "valkoisempia", vanhempia ja tasaisemmin miehiä ja naisia kuin tämän päivän vangit. Mutta ilman tutkimustakin herää epäilys, etteikö eri aikoina syrjäytynyt, usein päihde- ja mielenterveysongelmainen joukko asuta molempia laitostyyppejä. Tutkittu fakta on joka tapauksessa se, että suuri osa mielisairaaloista pois päästetyistä potilaista päätyi asunnottomuuteen kaupunkien kaduille. Ilmeistä on, ettei mielisairaaloiden lakkauttaminen selitä vankiluvun räjähdystä, mutta silti useissa osavaltioissa monilla sisään tulevilla vangeilla oli aiempia mielisairaalasijoituksia.

xxx

Sitten Harcourt tekee vielä uskaliaamman tarkastelun. Hän vertaa laitosasteen ja henkirikosasteen kehitystä vuodesta 1928 lähtien aina 2000-luvulle saakka. Saamme lähes täydellisen peilikuvan. Kun laitosaste 1950-luvun alussa lähenteli 800:aa, putosi henkirikosaste Yhdysvaltojen mittapuun mukaan hyvin alhaiseksi, noin 4,5:een. Ja vastaavasti kun laitosaste putosi selkeästi alle 300:n 1970-luvulla, kohosi henkirikosaste pahimmillaan lähelle 11 surmattua 100 000 asukasta kohden. Kun laitosaste sitten taas ylitti 450:n, alkoi henkirikosaste taas laskea, ollen alimmillaan noin 5/100 000 (ks. kuvio). Sitten Harcourt vakioi köyhyyden, väestön ikärakenteen muutokset ja työttömyyden mahdolliset vaikutukset. Korrelaatio säilyy silti erittäin vahvana (-0.78).

Kuvio 1. Laitosaste ja henkirikosaste Yhdysvalloissa. Lähde: Harcourt 2010.

Hän ei väitä, että laitosaste olisi ainoa tekijä, joka vaikuttaisi väkivaltalukuihin, puhumattakaan muusta rikollisuudesta. Mutta hänen esittämäänsä haasteeseen ei voitane suhtautua olankohautuksella, niin vahvalta yhteys näyttää. Myöhemmin (2007) hän tekee saman tarkastelun Yhdysvaltain osavaltioiden tasolla, ja voimakas yhteys säilyy edelleen.

Johtopäätösten suhteen täytyy olla erittäin varovainen, tätä myös Harcourt korostaa. Analyysista ei seuraa suinkaan selkeä johtopäätös, että kaiken ongelmakäyttäytymisen suhteen politiikaksi otetaan taas "Suuri Laitostaminen". Vaikka inkapasitaatio-efekti tuottaisikin jossain määrin hyötyä, on kiistatonta, että miljoonien ihmisten sulkeminen pitkäksi aikaa laitoksiin tuottaa myös monenlaisia haittavaikutuksia ja jälkiseurauksia. Suljettujen laitosten käyttö lisää tarvetta käyttää suljettuja laitoksia – ylärajaa ei taida olla. Ja kuten tässä lehdessä on jo aiemmin (Haaste 3/2005 ) huomautettu, laitosten vaikutus toteutuukin usein uhrien suojaamisen kautta. Vankiloissa ja mielisairaaloissa on suuri joukko hyvin potentiaalisia henkirikosten uhreja. Laitoksissakin on omat riskinsä, mutta ne eivät ole mitään verrattuna kadun, asunnottomuuden ja päihdepiirien riskeihin. Olisiko niin, että 1950-luvulla Yhdysvaltain mielisairaaloita täyttäneet suuret joukot olivat tuolloin henkirikosten korkean uhriutumisriskin omaavia, kun taas tänään nuoret mustat miehet, jotka täyttävät vankiloita, ovat vastaavassa asemassa?


xxx

Entä sitten Euroopassa? Hyvin alustavan tarkastelun perusteella kehitys ei näyttäisi olevan niin suoraviivaista kuin Yhdysvalloissa. Toki mielisairaaloita on laajasti lakkautettu ja monissa maissa nähty sitten vastaavasti vankilukujen merkittävääkin kasvua. Asia vaatinee selvittämistä. Yksi selvittämisen kohde voisi olla Neuvostoliitto/Venäjä. Mitä tapahtui Neuvostoliiton luhistuessa ja ehkä hieman ennen sitä? Vapautuiko erilaisista laitoksista (joita Neuvostoliitossa riitti) suuri joukko väestöä ja johtuiko tapahtunut henkirikosräjähdys (yli 30 uhria/100 000/v.) ainakin osin tästä.

Harcourt on sitä mieltä, että hänen analyysinsä saattaa haastaa kriminologian koko teoriaperinteen. Tämä saattaa olla liian vahva johtopäätös. Mutta pitäisikö meidän todellakin keskittyä vähemmän rikollisuuden ainoiden ja oikeiden syiden etsimiseen ja todeta Harcourtin tapaan, että "poikkeavaa käyttäytymistä vain on" ja sen määriin vaikuttaa vahvasti väestön ikä- ja muun rakenteen lisäksi potentiaalisen tekijä- ja uhrijoukon koot, joihin laitoksilla on oma vaikutuksensa?

xxx

Itselleni nousee mieleen toinen kysymys. Olemmeko olleet liiaksi 1950-luvulla alkunsa saaneen laitoskritiikin vankeja ja nähneet laitoksissa vain niiden negatiivisen puolen? Laitoksissa on eroja. Omat kokemukseni kriminaalihuollosta puoltavat ajatusta, että meillä on suhteellisen pysyvästi yhteiskunnassa joukko ihmisiä, joiden pärjääminen "totaalisen vapauden valtakunnassa" on vaikeaa ja jotka tarvitsisivat ja myös haluaisivat erityisempää tukea ja ei-muodollista kontrollia. Onko rakennettavissa toimintamuotoja, joissa toteutuisi joitain laitosten positiivisia puolia, jotka suojaisivat asukkaitaan ulkopuolisilta uhkatekijöiltä ja samalla puuttuisivat perusoikeuksiin mahdollisimman vähän?

Tähän liittyvä problematiikka nousi esiin kun noin 25 vuotta sitten keskusteltiin Kriminaalihuoltoyhdistyksen työleirien yövalvonnan tarpeellisuudesta. Henkilökunta puolsi sellaista, ei vain asukkaiden keskinäisten suhteiden näkökulmasta, vaan juuri ulkopuolelta tulevien riskitilanteiden estämiseksi. Yhdistyksen erään keskeisen johtohenkilön vastaus tähän perusteeseen oli: "Mutta hehän ovat aikuisia miehiä!" Niinpä.

LÄHTEITÄ:
Harcourt, Bernard E. (2006): From the Asylum to the Prison: Rethinking the Incarceration Revolution. Texas Law Review 84 (7): 1751–1786.

Harcourt, Bernard E. (2007): From the Asylum to the Prison: Rethinking the Incarceration Revolution, Part II: State Level Analysis. John M. Olin Law & Economics Working Paper No 335. The Law School, The University of Chicago. March.

Harcourt, Bernard E. (2010): Neoliberal penality: A brief genealogy. Theoretical Criminology 14 (1): 74–92.

1 Aluksi Harcourt esittää asteeksi hiukan yli 600, mutta myöhemmissä teksteissään jopa noin 850. Hän on ottanut mukaan laajemmin erilaisia instituutioita, mm. yksityisiä mielisairaaloita ja sairaaloiden erityisosastoja.

2 Yhtenä vaikuttajana oli Ken Keseyn romaani "Yksi lensi yli käenpesän" (1962).

3 Harcourt ei ole lukenut näihin lukuihin paikallisvankiloissa (jail) olevien määriä, koska luotettavia tilastoja ei ole kaikilta vuosikymmeniltä.

Haaste 3/2010

 
Julkaistu 1.10.2010