Regina Järg-Tärno

Nuorten nettikäyttäytymisen riskejä ja ratkaisuja niihin

Ruotsalaisen tutkijan Elza Dunkelsin mukaan nuorille tulisi antaa enemmän tilaa vaikuttaaa nettiturvallisuusasioissa. Netin riskit ovat suhteellisia ja toimenpiteiden tulisi olla linjassa hyötyyn nähden. Teknisillä ratkaisuilla voidaan saada aikalisää, mutta ongelmia, jotka ovat inhimillisiä eivätkä teknisiä, ne eivät poista. Koulu on erinomainen kanava vaikuttaa.

Elza Dunkelsin mukaan aikuiset tietävät varsin vähän lasten ja nuorten nettimaailmasta, koska lähtökohdat ovat niin erilaiset. Erojen ymmärtämiseksi Dunkels ottaa avuksi amerikkalaisen kirjailijan Marc Prenskyn termit syntyperäisistä ja "maahanmuuttaja" netinkäyttäjistä (digital natives ja digital immigrants). Eroa voi verrata ensimmäisen ja toisen sukupolven maahanmuuttajien väliseen eroon. Ensimmäinen sukupolvi joutuu jatkuvasti oppimaan uutta ja tulee aina vertamaan asioita lähtömaahansa samalla kun heidän lapsensa kasvavat uuden maan tapoihin ja kulttuuriin ilman vanhan tiedon painolastia.

Dunkels tutki nuorten nettikäyttäytymistä ja halusi kuulla nuorten omia ajatuksia siitä. Tutkimukseen osallistui yli sata 6.-luokkalaista lasta ympäri Ruotsia vuosina 2001–2007. Lapsia haastateltiin koulupäivän aikana nettichatti-metodilla. Haastatteluissa kävi ilmi, että lapset eivät usein halua kertoa aikuisille netin käytöstään ja kokemuksistaan siellä, koska pelkäävät, että huolestuneet vanhemmat voivat rajoittaa heidän netin käyttöään. Huolta kannettiin jopa siitä, että tutkimushaastatteluissa kerrottu menisi vanhempien korviin, vaikka tutkijan mukaan oli kysymys aivan arkisista asioista. Lapset osallistuivat silti mielellään tutkimukseen ja heillä oli paljon kerrottavaa. Haastattelujen mukaan nuorten itsensä suurimpia huolenaiheita netissä ovat epätoivottu sisältö ja tekniset ongelmat.

Luottamus vai säännöt

Elza Dunkels luokittelee nettiturvallisuuden keinot kolmeen ryhmään. Lakitasolla päivitetään esimerkiksi tiedostojen jakamiseen ja henkilötietojen käyttämiseen liittyvää lainsäädäntöä. Rakennetasolla pyritään estämään netin laitonta ja epäeettistä käyttöä, johon keinoja ovat esimerkiksi lapsipornosuodattimet ja tietoliikenteen valvonta. Henkilötasolla keskitytään yleensä lapsille ja nuorille sekä heidän vanhemmilleen tarkoitettuihin turvallisuusohjeisiin.

Turvallisuusstrategiat perustuvat riskien laskemiseen, kuinka suuri uhka on ja paljonko vapautta voidaan uhrata sen estämiseksi. Esimerkiksi vanhempia on ohjeistettu olemaan lähellä kun lapsi on netissä, tarkistamaan heidän sähköpostejaan ja chatti-tilejään, asentamaan suodattimia ja seurantajärjestelmiä jne. Dunkels on kriittinen näiden ohjeiden suhteen, koska ne on laadittu kuulematta nuoria itseään ja ne ovat levinneet kopioimalla paikasta toiseen. Kymmenen vuoden aikana näissä ohjeissa ei myöskään ole tapahtunut paljon muutoksia, vaikka netin kehitys on ollut huimaava.

Hänen mielestään tällaiset vanhempien ohjeet kertovat suhtautumisesta lapsiin ja nuoriin. Lasten netin käytön seuraaminen tarkoittaa seuraaja-seurattusuhdetta ja edellyttää toimivan ja kiinnostuneen perheen olemassaoloa. Sähköpostin ja logien tarkistaminen puolestaan on ristiriidassa eettisten kysymysten ja luottamuksen kanssa – aivan kuin vanhempi menisi lukemaan lapsensa päiväkirjaa. Teknisillä suodattimilla on omat ongelmansa. Ne estävät osittain pääsyn myös sellaisille sivuille, joissa kielletyistä asioista ja ongelmista kerrotaan yleistiedon tai ennaltaehkäisyn kannalta. Toinen ongelma on se, mitä tapahtuu silloin kun lapsi tai nuori pääse koneelle, jossa ei ole suodattimia. Suodattimissa saattaa olla myös se haitta, että vanhemmat luottavat liikaa netin käytön turvallisuuteen ja lopettavat tai keventävät seurantaa. Lisäksi tekniset ratkaisut ovat yleensä kaupallisia ja niiden takana voi olla muitakin intressejä kuin nettiturvallisuus.

Dunkelsin mukaan eri puolilla Eurooppaa vanhemmat käyttävät lastensa netin käytön rajoittamiseen hieman erilaisia strategioita. Englannissa, Irlannissa ja Saksassa vanhemmat käyttävät mielellään teknisiä apuvälineitä kuten suodattimia, Pohjois-Euroopassa sosiaalisia toimintamalleja eli puhuvat lasten kanssa netin ilmiöistä ja puolestaan Etelä-Euroopassa vanhemmat käyttävät erilaisia sääntöjä käytön rajoittamiseksi. Mallien tehokkuudesta ei ole tietoa, mutta selvä ero on siinä, ovatko vanhemmat itsekin ahkeria netin käyttäjiä vai onko internet heille miltei tuntematon.

Omalla nimellä vai ei

Dunkels pohtii myös sitä, kannattaako verkkopalveluissa kertoa heti oikea henkilöllisyys kuten nimi, sukupuoli, ikä ja asuinpaikka. Avointen chatti-tilojen aika on melkein ohi, mutta niiltä ajoilta on peräisin neuvo olla ilmoittamatta oikeita henkilökohtaisia tietojaan. Nykyisissä tapaamispaikoissa on yhä tavallisempaa, että kirjaudutaan sisään ja hankitaan jonkinlainen identiteetti. Tutkimusten mukaan enemmistö nuorista seurustelee netissä ihmisten kanssa, jotka ovat heille tuttuja oikeasta elämästä: luokkakavereiden, joukkuekavereiden, perheen ja sukulaisten kanssa.

Yksi yleinen netin käytön neuvo nuorille on ollut pitää profiili yksityisenä. Dunkelsin mukaan se toimii todennäköisesti hyvin niillä nuorilla, joilla on toimivat sosiaaliset ja tukevat verkostot oikeassa elämässä, mutta yksinäiset nuoret voisivat jopa hyötyä avoimesta profiilista ja saada apua sitä kautta. Esimerkiksi eräs ujo poika ei uskaltanut itse hakea aktiivista kontaktia kavereihin, mutta kun hän kertoi nettiprofiilissaan lomalta paluusta, kaverit pyysivät häntä ulos pelaamaan jalkapalloa.

Dunkels neuvoo myös aikuisia kertomaan avoimesti, keitä ovat ja mitä tekevät, jos menevät mukaan nuorten virtuaalisiin tapaamispaikkoihin. Muuten nuorille annetaan ristiriitainen signaali: väärän identiteetin takana onkin luotettava aikuinen eikä uhreja etsivä hyväksikäyttäjä.

Nettikiusaaminen ei eroa muusta

Termi nettikiusaaminen on ollut kovassa käytössä 2000-luvulla. Elza Dunkelsin mukaan termiä tulisi käyttää harkitusti ja vain silloin kun ilmiö todella poikkeaa vaikka koulunpihalla tapahtuvasta kiusaamisesta. Usein nettikiusaamisen erityispiirteiksi kuvataan nimettömyys, laaja lukijakunta ja ilmaisujen pysyvyys. Kuitenkin harvoin osapuolet ovat toisilleen täysin tuntemattomia ja vaikka potentiaalinen vastaanottajaryhmä on laaja, kiinnostus sitä tuskin on. Vielä ei myöskään ole tutkittua tietoa siitä, onko netissä tapahtuva kiusaaminen jollain tavoin pysyvämpi, syvempi tai vaikeampi kiusaamisen muoto. Nuorille netti on vain yksi "oleskelutila" muiden joukossa ja kuten kaikkialla muualla myös siellä voi esiintyä kiusaamista. Nettikiusaamistermin käyttö voi johtaa ilmiön epätavallisuuden korostamiseen, jolloin helposti tartutaan vääriin asioihin ja unohdetaan ne tekijät, jotka aiheuttavat kiusaamista.

Dunkels ehdottaa, että tutkijoiden olisi hyvä nähdä myös hyvät puolet uusien viestintävälineiden kautta tehtävissä teoissa. Kiusaamisesta internetin ja kännykän välityksellä jää aina jälki, todistusaineistoa, jolloin tekijä on helpompi löytää ja saada vastuuseen. Hän väittää myös, että nettikiusaamisen tutkimuksissa on puutteita. Olisi mielenkiintoista saada enemmän tietoa siitä, mitä ihmiset ajattelevat nettikiusaamisesta. Esimerkiksi hänen haastatteluissaan eräs poika oli sitä mieltä, että netissä tapahtuva kiusaaminen ei satu fyysisesti ja eräs tyttö ihmetteli, miksi luullaan, että vain nettikiusaaminen olisi aina läsnä joka puolella ja koulukiusaaminen jäisi jotenkin koulun pihalle.

Lisäksi kiusaamisen ehkäisyssä käytetään tutkimustietoa ennen nettiä ja viitataan siihen, että valvonta vähentää kiusaamista, esimerkiksi mitä enemmän aikuisia on läsnä kouluympäristössä, sitä vähemmän kiusaamista tapahtuu. Netissä vastaava valvonta on vaikea toteuttaa. Lisäksi netissä nuoret ovat toisella tapaa vapaaehtoisesti kuin koulussa.

Seksuaaliset hyväksikäyttäjät netissä

Internetin riskeistä ihmisiä huolestuttaa eniten lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Itse hyväksikäyttö voi tapahtua netin välityksellä tai todellisessa elämässä. Netin myötä tämä rikollisuustyyppi on saanut uusia piirteitä ja muuttanut (osittain) uuteen tilaan. Netti madaltaa kynnystä ryhtyä ajatuksesta tekoon impulssien vietävänä. Dunkelsin mukaan usein keskitytään uhriin mutta melkein unohdetaan tekijät. Jos ongelmaan halutaan löytää ratkaisuja, täytyy keskittyä nimenomaan hyväksikäyttäjän netin käyttötapoihin. Eettisesti toimimalla tutkijoilla on netin kautta mahdollisuus hankkia lisää tietoa seksuaalisista hyväksikäyttäjistä, mitä he ajattelevat ja miksi he tekevät sellaisia rikoksia. Tätä kautta voidaan saada vastauksia siihen, millaista hoitoa ja rangaistuksia tarvitaan.

Dunkels nostaa esille myös sen, että kaikki nuoret eivät ole jatkuvasti seksuaalisen yhteydenoton uhan alla. Osa yhteydenotoista lähetetään roskapostin tapaan mahdollisemman monelle toivossa että joku nappaa. Jos kaikki roskapostit lasketaan petosyrityksiksi, pian on suuri määrä hyödytöntä tilastotietoa; sama ongelma on mahdollisen seksuaalisen hyväksikäytön kontaktien laskemisessa. Tieto siitä, kuinka monen kohdalla riski toteutuu ja miksi, on paljon hyödyllisempää.

Tutkimustiedon mukaan ne lapset ja nuoret, jotka muutenkin kiusattuja tai eri tavoin huonossa asemassa, voivat joutua hyväksikäytön uhriksi myös netissä. On ikävää, että jo valmiiksi uhattuihin lapsiin ja nuoriin kohdistuu tämäkin riski, mutta toisaalta tämä tieto auttaa keskittämään toimenpiteet oikeaan ryhmään. Uhrien ja riskiryhmien auttaminen ei kuitenkaan saisi tapahtua heidän vapauksiensa kustannuksella tai aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Esimerkiksi riskiryhmien pääsyä nettiin ei kannata vaikeuttaa, sillä netissä he voivat kertoa tapahtuneesta, kokea etteivät ole yksin ja ehkä uskaltaa hakea apua.

Piilevää ehkäisytietoa on paljon

Lasten, nuorten ja aikuisten arkinen vuorovaikutus ja toimiva ilmapiiri vaikuttavat sekä todellisessa että nettimaailmassa pärjäämiseen. Nuoret ovat hyviä keksimään ns. just-in-time -ratkaisuja – jos törmätään johonkin ongelmaan, siihen keksitään ratkaisu. Tämä on itse opittua tietoa. Dunkels kertoo esimerkin tytöstä, joka selvitti puhuuko nettituttu totta tyttöidentiteetistään siten, että väitti jotain typerää meikeistä, johon tytöt reagoivat heti mutta pojat ja miehet eivät. Aikuisille puolestaan on kertynyt elämän varrella yleistä just-in-case -tietoa esimerkiksi siitä, mikä on laillista ja mikä ei. Kumpikin tietotyyppi on tärkeä ja ne täydentävät toisiaan.

Dunkelsin mukaan vanhemmilla on tietoa siitä, miten suojata lapsiaan netin haitoilta ja hyötyä sen mahdollisuuksista, vaikka he eivät ole tietoisia siitä. Aikuiset usein suhtautuvat varovaisesti uuteen tekniikkaan eivätkä osaa nähdä tekniikan takaa inhimillisiä, eettisiä ja juridisia ongelmia. Koska ongelmien uskotaan olevan teknisiä, vaikea asia siirretään mielellään tekniikan paremmin tuntevalle. Esimerkiksi seksuaalisen hyväksikäytön ehkäisyssä auttaa tieto, miten hyväksikäyttösuhteet yleensä toimivat – miten lasten luottamusta, hyväuskoisuutta ja tottelevaisuutta voidaan käyttää hyväksi. On ehkä hyvä keskustella siitäkin, pitääkö lapset kasvattaa siihen, ettei aina tarvitse totella aikuista vaan voi käyttää myös harkintaa.

Koulun rooli merkittävä

Elza Dunkels painottaa, että koululla on nettiturvallisuudessa iso rooli resurssiensa takia. Koulu on paikka, jossa tavoitetaan myös ne nuoret, joilla ei ole toimivaa suhdetta vanhempiinsa tai sosiaalista verkostoa tukenaan. Myös netin käyttömahdollisuudet ovat tasapuolisempia kuin kodeissa.

Mutta koulunkin on opittava nuorilta ja hyllytettävä vanhoja opetusmalleja. Koulun tulisi yhä enemmän käyttää hyväksi nuorten kiinnostusta ja sitoa sitä opetukseen. Nuorten heikkouksien etsimisen sijaan pitäisi löytää heidän vahvuuksiaan ja tehdä oppimisesta heille kiinnostavampaa, jolloin poissaolotkin koulusta vähenisivät. Tässä on miltei välttämätöntä käyttää hyödyksi myös tietotekniikkaa. Opettajan ei tule esimerkiksi selvittää sitä, onko läksyt kopioitu netistä vaan pohtia miten tehtävät rakennetaan niin, ettei niitä voi kopioida. Nuorten pitää saada osallistua ja vaikuttaa itseään koskeviin asioihin, myös nettiturvallisuuteen. Sitä kautta heidän itseluottamuksensa lisääntyy samoin kuin kansalaistaidot, vastuuntunto ja tietoisuus käyttäytymisen seurauksista.

Elza Dunkels Uumajan yliopistosta Ruotsista on tutkinut lasten ja nuorten nettikäyttäytymistä. Tuloksia kerrotaan hänen väitöskirjassaan Bridging the Distance – Childrens Strategies on the Internet (2007) ja kirjassaan Vad gör unga på nätet? (2009). Artikkeli on kirjoitettu Dunkelsin kirjojen sekä muiden nuorten nettikulttuuria käsittelevien kirjoitusten ja esitysten perusteella.

Kirjoittaja on suunnittelija rikoksentorjuntaneuvostossa.

Haaste 3/2010

 
Julkaistu 1.10.2010