Leena Malkki & Reetta Toivanen

Terrorismi – tutkimus, myytit ja torjuntatoimet

Terrorismin uhan ainakin näennäinen kasvu on saanut poliitikot ja viranomaiset kiinnostumaan terrorismia koskevasta tutkimuksesta. Tutkimustiedon hyödyntämisessä poliittisessa päätöksenteossa on kuitenkin ongelmia käytännön tasolla

Terrorismia kohtaan tunnettu kiinnostus on kasvanut räjähdysmäisesti viime vuosina. Aiheesta on esimerkiksi julkaistu 2000-luvun alkuvuosina kymmenen kertaa enemmän kirjoja kuin 1980- ja 1990-luvuilla yhteensä. Terrorismin uhan ainakin näennäinen kasvu on saanut poliitikot ja viranomaiset kiinnostumaan terrorismia koskevasta tutkimuksesta. Tutkimustiedon hyödyntämisessä poliittisessa päätöksenteossa on kuitenkin ongelmia käytännön tasolla.

Ongelmat johtuvat yhtäältä siitä, että terrorismin (sosiaalitieteellinen) tutkimus on ollut viime vuosiin asti hyvin pinnallista. Kirjallisuus on ennen 2000-lukua ollut laadultaan keskimäärin varsin heikkoa. Joukosta löytyy esimerkiksi suuri määrä toimittajien nopeasti työstämiä sensaatiohakuisia kirjoja, joissa on yhtäältä ihannoitu (suuret vapaustaistelijat) ja toisaalta demonisoitu (eläimelliset tappajat) terroristeja ja heidän toimintansa motiiveja.

Tyypillistä on ollut myös, että tutkimukset ovat hyvin pitkälle pohjautuneet viranomaisasiakirjoihin, eritasoisiin medialähteisiin ja aiempaan kirjallisuuteen. Jos aiheena on yleisluontoisesti "terroristiliike", näiden lähteiden pohjalta on vaikea tuottaa kovinkaan kattavaa kuvaa sen toiminnasta.

Viranomaisten tiedontarpeet

Terrorismi nousi erilliseksi tutkimusaiheeksi 1960–70-lukujen taitteessa. Tutkimuksen yleistymisen taustalla oli poliittisen kiinnostuksen kasvu. Siirtomaiden väkivaltaisista vapautusliikkeistä kirjoitettiin näkyvästi, palestiinalaisryhmien terrori-iskut Lähi-idän ulkopuolella nostattivat tunteita, vasemmistolaiset vallankumousryhmittymät tekivät pommi-iskuja, murhia ja kidnappauksia useissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa ja Latinalaisessa Amerikassa kuohui. Tutkimukselta odotettiin tuloksia, jotka antaisivat suuntaa, miten valtioiden tulisi toimia.

Viranomaistahot ovatkin olleet alusta alkaen merkittäviä terrorismin tutkimuksen rahoittajia. Tuoretta tutkimustietoa ei asiasta ole, mutta 1970-luvulla tehty kartoitus antanee osviittaa. Tuolloin valtaosa tutkimusten rahoituksesta tuli elinkeinoelämältä ja eri maiden hallituksilta (yksin Yhdysvaltain hallitukselta 32 prosenttia) ja vain 12 prosenttia yliopistoilta.

Viranomaisten mielenkiinnon kohteet ja aikataulut ovat ohjanneet merkittävästi sitä, mitä ja miten on tutkittu. Koska kyse on ollut akuuteista ongelmista, tuloksia on luonnollisesti haluttu nopealla aikataululla. Tämä on pakottanut tutkijat tarttumaan helposti saatavilla olevaan aineistoon, eikä syvällisempiin selvityksiin ole ollut mahdollisuuksia. Tuloksena on ollut valtava määrä soveltavaa tutkimusta ja suuria aukkoja perustutkimuksessa. Suuri osa tutkimuksesta vertautuu terrorismin tutkija Andrew Silken sanoja lainaten "pikaruokaan" – nopeaa, helppoa, mutta ravintosisällöltään kyseenalaista. Pahimmillaan tutkimukset ovat ilman asianmukaista analyysia päätyneet vahvistamaan vallalla olleita myyttejä terrorismista ja sen syistä.

Terrorismin tutkimuksen kurja tila on hyvä esimerkki siitä, ettei liikaa viranomaisten tiedontarpeen ehdoilla toimiva tutkimusala pysty tuottamaan tilaajansakaan kannalta kovin hyödyllistä tietoa.

Käsitteen latautuneisuus

On selvää, että terrorismi ei ole maailman helpoimpia tutkimuskohteita, koska tekijät pyrkivät pysymään viranomaisten ulottumattomissa. Ensikäden lähteisiin perustuva terroristiliikkeiden tutkimus on kuitenkin todistetusti täysin mahdollista, vaikka se vaatiikin tutkijaltaan ehkä tavanomaista enemmän pitkäjänteisyyttä, riskin ottoa ja valmiutta kohdata vaikeita asioita.

Kokonaan toisen ulottuvuuden tutkimuksen ongelmiin tuovat terrorismiin liittyvät poliittiset ja moraaliset lataukset. Kuten on hyvin tiedossa, yksimielisyyden saavuttaminen terrorismin määrittelystä on osoittautunut lähestulkoon mahdottomaksi tehtäväksi. Varsinkin viime vuosina terrorismia on käytetty yleiskäsitteenä kaikenlaisesta kapinallisesta epätoivottavasta toiminnasta ja valtiot ovat nimittäneet vihollisiaan terroristeiksi oikeuttaakseen toimintansa näitä vastaan.

Tieteelliset kriteerit täyttävään tutkimukseen pyrkiville terrorismi-käsitteen latautuneisuus on aiheuttanut paljon päänvaivaa. Tutkimuksessa on yritetty ratkaista asia määrittelemällä terrorismi toimintatapana ilman, että otetaan kantaa sen oikeutukseen. Huomio on kuitenkin osin juuri viranomaisrahoituksen johdosta kohdistunut voimakkaasti aina sellaisiin terroristiliikkeisiin, jotka länsimaissa on kyseisellä hetkellä koettu suurimmaksi uhkaksi. Näin tutkimuskohteen määrittelystä on tullut vaivihkaa poliittista.

Tutkijan moraalinen etäisyys

Etäisyyden ottaminen poliittisista intohimoista on vaikeaa myös tutkijoille. Kaikki tutkijat eivät koe sitä aina edes välttämättömäksi. Viranomaisten tarpeista lähtevälle tutkimukselle on ollut aivan luonteva ajatus, että tutkijat ovat "palomiehiä" terrorismin vastaisessa toiminnassa sen sijaan, että he olisivat tieteen ihanteiden mukaisesti konflikteja etäämmältä analysoivia "palonsyyntutkijoita".

Terrorismia puolueettomasti ja kiihkottomasti tarkastelemaan pyrkineiden tutkijoiden saama vastaanotto ei ole aina ollut tutkijayhteisössäkään lämmin. Ei ole lainkaan harvinaista, että tutkijaa on syytetty yrityksestä selittää terroristiryhmän teot parhain päin tai liian suuresta sympatiasta terroristeja kohtaan. Tällaisia syytöksiä on esitetty erityisesti, kun on yritetty hahmottaa tilannetta iskuja tehneen liikkeen näkökulmasta ja siten saada selville, miten väkivaltaan on päädytty. Tutkijoihin kohdistuvaa painetta kuvaa hyvin se, että monen terrorismia koskevan kirjan alkupuheessa tutkija katsoo tarpeelliseksi ilmoittaa, että hän suhtautuu kirjassa kuvattavaan toimintaan tuomitsevasti.

Voimakeinojen käyttö

Poliittiset näkökohdat ovat vaikuttaneet myös siihen, miten poliitikot ja viranomaiset ovat muotoilleet käytännön toimiaan tutkimustulosten pohjalta. Hyvä esimerkki tästä on voimakeinojen käyttö terrorismin vastaisessa toiminnassa. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että erityisesti sotilaallisen voiman käyttö on tehotonta ja että voimankäytössä pitäisi vähintäänkin yrittää välttää ylilyöntejä, sillä se saattaa pikemminkin radikalisoida liikettä ja lisätä sen kannatusta kuin hiivuttaa sitä.

Vaikka tämä on alettu sisäistää varsinkin Euroopassa, kiusaus päättäväiseen ja näyttävään toimintaan heti iskujen jälkeen on suuri. Voimakeinojen käyttö on kaiken kaikkiaan paljon helpommin järjestettävissä kuin terrorismin taustalla mahdollisesti olevien sosiaalisten ja poliittisten epäkohtien korjaaminen.

Kriittinen tutkimus

Nämä tutkimusalan ongelmat eivät kuitenkaan tarkoita sitä, ettei alalla olisi tehty tieteellisyyden kriteerit täyttävää ja silti viranomaisten sovellettavissa olevaa tutkimusta. Sitä on vain ollut liian vähän. Tilanne on viime vuosikymmenen aikana parantunut, kun terrorismia koskevaan viralliseen tietoon rakentavan kriittisesti suhtautuvaa tutkimusta on alettu julkaista enemmän. Kriittinen tutkimus kumpuaa tiedosta, ettei näin monimuotoiseen ongelmakenttään löydy mustavalkoisia ja helppoja ratkaisuja. Tutkimuksen on kyettävä valottamaan terrorismin syitä ja annettava evästystä sille, kuinka yhteiskunnallisten liikkeiden radikalisoitumista voitaisiin estää.

Kriittisesti lähdeaineistoon ja koko ongelman perusasetelmaan suhtautuva tutkimus ei enää pyri kuvailemaan ilmiöitä ja etsimään nopeita oikoteitä yhteiskunnalliseen rauhaan. Tutkimuksessa kaivetaan esille myös ikäviä yhteyksiä valtioiden harrastaman terrorismin rahoituksen ja globaalien epäkohtien vaikutuksista radikalisoitumiseen. Kriittisen tutkimuksen keskiössä kysytään, mistä terroriuhka syntyy, miten terroriliikkeitä tulkitaan missäkin kontekstissa, mitkä tekijät vaikuttavat radikalisoitumiseen yhtäältä ja maltillistumiseen toisaalta tai kuinka terroritoiminta loppuu.

Keskustelua alan tutkimuskonferenssissa Helsingissä

Toukokuussa 2009 joukko kansainvälisesti nimekkäitä tutkijoita kokoontui näiden kysymysten ympärille Helsingin yliopistossa järjestetyssä konferenssissa "Terrorism: Myths, Agendas and Research". Tilaisuuden järjestivät yhteistyössä Eurooppalaistuvan rikosoikeuden tutkimusverkosto, Globaalin hallinnan tutkimuksen huippuyksikkö ja huippuyksikkö "Foundations of European Law and Polity". Tilaisuudessa keskusteltiin kahden päivän ajan nimenomaan kysymyksistä, jotka ruotivat tutkijoiden omia lähtökohtia ja asiantuntijuuden rajoja. Monikymmenpäinen kuulijakunta osoitti, että myös Suomessa, jossa kansainvälinen terroriuhka tuntuu usein kovin kaukaiselta, aihe herättää suurta kiinnostusta.

Keskustelussa nousi useaan otteeseen esiin kysymys siitä, mitä menestys tarkoittaa terrorismin vastaisessa toiminnassa. Mitkä voisivat olla sen mittareita? Kertooko esimerkiksi pidätysten määrän lisääntyminen menestyksestä vai ainoastaan terrorismin vastaisen toiminnan voimistumisesta? Voiko iskujen määrän vähenemisen tulkita kertovan vastatoimien onnistumisesta? Mitään yhteisesti sovittua tapaa määritellä menestys ei ole tiettävästi olemassa.

Terrorismin vastaisen lainsäädännön uudistamisesta aikaansaatuja kansainvälisiä sopimuksia on pidetty menestystarinana. Niiden katsotaan vastaavan sellaisiin haasteisiin, joita uudenlainen terrorismi vaatii, ja useiden maiden kesken tehtyjä terrorismia vastustavia sopimuksia pidetään jo itsessään saavutuksena. Erityisesti on ylistetty terrorismin rahoituksen kriminalisoivan lainsäädännön aikaan saamista. Kokonaan toinen kysymys on kuitenkin se, auttaako lainsäädäntö terrorismin torjunnassa. Konferenssin puhujat kyseenalaistivat rahoitukseen puuttumisen merkityksen, koska terrori-iskujen tekemiseen tarvittava rahamäärä on yleensä varsin pieni ja monin keinoin hankittavissa. Rahamäärät eivät välttämättä kulje sellaisten kanavien kautta, joita viranomaiset pystyisivät kunnolla valvomaan.

Yli kaiken konferenssin aikana korostui kuitenkin kontekstin merkitys: terroritoimintaa ei voi ymmärtää eikä siten myöskään torjua ilman, että ottaa huomioon itse iskuja ympäröivän poliittisen ja sosiaalisen ympäristön ja kyseessä olevan konfliktin historian. Haasteellista onkin juuri se, että terrorismin torjuntaan ei ole löydettävissä yhtä lähestymistapaa, jota voisi soveltaa maailman tai edes Euroopan laajuisesti kaikissa tilanteissa. Tutkijoiden skeptisyys voimakkaita vastatoimia kohtaan oli ilmeinen. Sen sijaan he esittivät, että tulevaisuudessa olisi tärkeää tutkia valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen vastuuta terrorismin vastaisissa toimissa ja pohtia, miten terrorismi ja sen vastaiset toimet liittyvät valtioiden sisä- ja ulkopoliittisiin intresseihin. Samalla poliittisten liikkeiden radikalisoitumisen ja rauhoittumisen muotojen tutkimukseen tulisi sijoittaa voimavaroja.

Konferenssissa olivat puhujina mm. arvostettu pitkän linjan terrorismin tutkija professori Martha Crenshaw (Stanfordin yliopisto), kriittisen terrorismin tutkimuksen koulukunnan perustaja tohtori Marie Breen-Smyth (Aberystwythin yliopisto) sekä antropologi Joseba Zulaika (Nevadan yliopisto).

Kirjoittajat ovat tutkijoita Helsingin yliopistossa.

 
Julkaistu 28.9.2009