Kari Laitinen

Monin keinoin radikalisoitumista vastaan

Työtä oikeudenmukaisen ja terrorismista vapaan maailman eteen tulee tehdä sekä paikallisissa kortteleissa että kansainvälisen politiikan kamareissa. Toiminnan tulisi olla johdonmukaista kaikkialla. Poliittisten tahojen lisäksi uskonnollisten yhteisöjen tulee kantaa vastuunsa. Maltillisen ja vuorovaikutukseen sekä luottamukseen perustuvan yhteiskuntapolitiikan tuottaminen ei ole helppoa; päinvastoin se vaatii ponnisteluja.

Suomeen ei tällä hetkellä kohdistu suoraa terrorismin uhkaa. Moneen muuhun maahan verrattuna tilanne on huomattavasti parempi, ja sellaisena se luonnollisesti halutaan säilyttää. Tämä edellyttää kuitenkin ennaltaehkäiseviä toimia ja varautumista siihen, että terroristiuhka saattaa koskettaa jonain päivänä myös Suomea.

Onnistunut kotoutuminen ja integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan ovat parhaita radikalisoitumista ennaltaehkäiseviä keinoja. Kotoutuminen on kaksisuuntainen prosessi, joka edellyttää, että alkuperäisväestöllä on kulttuurista ymmärrystä ja yhteiskunnan rakenteissa on valmiudet ottaa maahanmuuttajat vastaan. Sen sijaan polarisaatio ja radikalisoituminen voivat uhata sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta. Euroopassa monet maahanmuuttajat kokevat, etteivät he pääse riittävästi nauttimaan demokraattisten ja tasa-arvoisten yhteiskuntien kansalaisilleen suomista oikeuksista. Esimerkiksi EU:n jäsenmaissa monien muslimien kokema osattomuus ja näköalattomuus yhdistettynä muslimien kansainvälisen yhteisön kokemaan nöyryytykseen ovat synnyttäneet radikalisoitumista. Ääri-islamilaiset ryhmät rekrytoivat erityisesti nuoria miehiä, jotka kokevat jäävänsä länsimaisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Kyse ei välttämättä ole taloudellisesta syrjäytymisestä vaan näköalattomuudesta.

Radikalisoituminen ilmiönä ja prosessina

Radikalisoituminen tarkoittaa halua pyrkiä kauaskantoisiin muutoksiin yhteiskunnassa. Ideologiana radikalismi haastaa vallitsevat normit ja toimintatavat, mutta ei itsessään johda väkivaltaan. On siis tärkeää huomata, että yksilön radikalisoituminen ei välttämättä johda terrorismiin ja väkivallan käyttöön. Sen sijaan väkivaltaisella radikalisoitumisella tarkoitetaan ääri-ideologian omaksumisen prosessia ja halukkuutta käyttää, tukea ja edistää väkivaltaa sekä pelkoa keinona saada aikaan sosiaalisia muutoksia yhteiskunnassa. Radikalisoitumisen ja väkivaltaisen radikalisoitumisen käsitteitä käytetään osittain toistensa synonyymeina, eikä ero termien välillä ole kovin vakiintunut.

Radikalisoitumisprosessissa on kyse yksilön vieraantumisesta yhteiskunnasta. Yksilö ryhtyy kohentamaan syrjäytynyttä asemaa ja etsimään uutta suuntaa elämälleen. Hän on siten altis erilaisille ajatuksille ja opeille. Sopiva yhteys ja kommunikaatio – internetissä tai esimerkiksi moskeijassa – johtaa samanmielisten tapaamiseen. Samanaikaisesti kun yksilö löytää uuden henkisen kodin, ryhmä usein eristäytyy yhteiskunnasta ja marginalisoituu. Prosessin seuraava vaihe, mikäli tavoitteena on terroristinen teko, on saada yksilö hyväksymään väkivalta keinona. Lopulta radikalisoituminen johtaa toimintaan.

Neljä pääkeinoa torjua terrorismia

Vastatoimiksi voi määrittää hyvin eriasteisia toimintoja aina paikallisyhteisöjä osallistavista projekteista sotilaallisen voiman käyttöön. Terrorismin vastaisesta toiminnasta onkin olemassa kahdenlaista näkemystä. Ensimmäisen mukaan valtion tulisi käyttää voimakkaita keinoja, joilla rangaistaan terroristeja ja ehkäistään tulevia iskuja. Näiden keinojen voidaan nähdä toisaalta ehkäisevän terrorismia ja toisaalta luovan väkivallan kierteen. Toisen näkemyksen mukaan valtion tulisi keskittyä terrorismin ydinsyihin ja parantaa niitä olosuhteita, joissa radikalisoituminen usein saa alkunsa. Huolestuttavaa vastatoimien kannalta on se, että radikalisoitumisprosessi saattaa olla nykyajan internetmaailmassa hyvinkin nopea, laaja ja anonyymi.

Terrorismia voidaan torjua yhteiskunnallisin toimenpitein, vastaideologian avulla, poliisitoiminnan ja yhteisön osallistumisen sekä diplomatian ja ulkopolitiikan kautta. Yhteinen tekijä näille neljälle keinolle on paikallisten yhteisöjen roolin ja dialogin korostuminen. Yhteiskunnalliset toimet, kuten integroiva politiikka ja taistelu rasismia vastaan, ovat välttämättömiä. Yhteisöt ovat keskeisessä asemassa radikalisoitumisen tunnistamisessa ja ehkäisyssä. Viranomaisten on kannettava vastuunsa, mutta toiminnan tehokkuutta lisäisi, jos ns. valtavirtamuslimiyhteisöt ottaisivat suuremman vastuun radikalisoitumisen ehkäisemisessä. Vastatoimien toteuttamisessa on tärkeää, että muslimeja ei tule kohdella eri tavalla kuin muuta väestöä eikä myöskään haavoittuvana ryhmänä, jolla on erityisiä oikeuksia. Erityiset oikeudet luultavasti vain vahvistavat vieraantumisen ja yhteiskuntaan kuulumattomuuden tunteita. On myös muistettava, että muslimit eivät ole homogeeninen, yhtenäinen ryhmä, vaan yhteisön sisältä löytyy pienempiä ryhmiä, kuten naiset ja nuoret.

Valtiojohdon ja muun poliittisen koneiston tulisi kohdella muslimeja tasavertaisina kansalaisina ja saada heidät tuntemaan olevansa osa yhteistä yhteiskuntaa. Poliittisen johdon tulisi välttää julkisia väärinymmärryksiä ja vihamielisyyttä muslimeja kohtaan. Etnisiä roolimalleja tulisi olla esillä näyttämässä, että muslimit ja muut etnisten ryhmien jäsenet voivat saavuttaa menestystä yhteiskunnassa ja talouselämässä. Muslimien televisio- ja radiokanavia ja sanomalehtiä tulisi rohkaista tarjoamaan tasapainoisempi kuva länsimaisista yhteiskunnista, esimerkiksi julkisen hallinnon edustajien haastattelujen ja tarinoiden avulla. Julkisen keskustelun tulisi varoa leimaamasta muutaman yksilön teoilla koko yhteisöä.

Radikaaleille näkemyksille vastapuhetta

Vastaideologiat ovat tärkeitä, koska ne neutraloivat radikaaleja näkemyksiä. Ääriliikkeiden vetovoima kertoo, että perinteiset instituutiot ja muslimi-yhteisöt eivät ole onnistuneet tarjoamaan tehokasta vastapuhetta. Vastaideologian täytyy korostaa, että islamissa ei ole kyse lännen vastaisuudesta, väkivallasta tai itsemurha-iskuista. Tilanne on vähitellen muuttumassa, mutta muslimeja, jotka puhuvat avoimesti islamin vastaisesti ja sulkevat ääriliikkeiden edustajat ulkopuolelle, on edelleen hyvin vähän. Kriittisen keskustelun puuttuminen vahvistaa sitä trendiä, että nuoret liittyvät uskontoon löytääkseen identiteetin ja johonkin kuulumisen tunteen. Maltillisten uskonnollisten instituutioiden ja muslimiorganisaatioiden tulisi ottaa yhteyttä nuoriin ja vastata näiden kysymyksiin, tarpeisiin ja huoliin. Viranomaisten puuttumista tähän tulisi minimoida, jotta nuorille ei muodostu sellaista käsitystä, että maltillisen uskonnon edustajat olisi "ostettu". Vastaideologian täytyy omaksua ei-islamilaisia ajatuksia ja länsimaisia arvoja, kuten tasa-arvo ja sananvapaus. Tässä maltillisilla imaameilla on merkittävä rooli.

Paikalliset toimijat avainasemassa

Paikallisten yhteisöjen on todettu pystyvän parhaiten toteuttamaan terrorismin vastaisia toimia. Paikallisilla yhteisöillä on tietämystä potentiaalisista terroristi-iskuista, ja ne usein huomaavat tai ehkä jopa onnistuvat estämään nuoria kääntymästä ääri-ideologioihin. Esimerkiksi poliisit, sosiaalityöntekijät ja opettajat saattavat huomata varhaisia signaaleja radikalisoitumisesta. Poliisien koulutusohjelmissa täytyy jatkossakin edistää monikulttuurisuutta. Avoimen dialogin luominen eri toimijoiden välille sekä toimivat yhteistyökäytännöt koulun, sosiaaliviranomaisten ja poliisin välillä auttavat ehkäisemään ennalta radikalisoitumista. Koulujärjestelmällä on keskeinen rooli väärinkäsitysten ja myyttien torjumisessa. Koulun tulisi lisätä tietoa islamista, sen historiasta ja roolista nykyaikana. Koulupäivän jälkeisessä toiminnassa tulisi paremmin tunnistaa ja huomata ne nuoret, jotka ovat tekemisissä ääriliikkeiden kanssa.

Poliisin kyky luoda ja ylläpitää hyviä suhteita yhteisöllisesti suuntautuneiden ryhmien kanssa on välttämätöntä kaikille terrorismin vastustamisen strategioille. Yksilöiden halua poliisin kanssa tehtävään yhteistyöhön voi kuitenkin heikentää eristäytyminen ja vieraantuminen, jotka ovat yhteydessä median levittämään vihamielisyyteen. Median rooli terrorismia koskevien julkisten diskurssien luomisessa on niin ikään keskeinen. Tärkeintä radikalisoitumisen torjumisessa on kuitenkin ymmärtää muslimiyhteisön rooli radikalisoitumisen vastustamisessa ja radikalisoituneiden kanssa työskentelyssä. Edistymisen edellytyksenä on, että väärinymmärryksiä ja epätietoisuutta poistetaan sekä muslimiyhteisön sisältä että ulkopuolelta. Dialogi ja henkilökohtaiset suhteet ovat siis tärkeitä paikallisen tason työvälineitä.

Kirjoittaja on erikoistutkija Poliisiammattikorkeakoulussa.

Kari Laitinen & Milla Lumio: Terrorismin synty ja terrorismin torjunta. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 78/2009.

 
Julkaistu 28.9.2009