Tomi Kiilakoski

Kouluampumiset ovat osa kouluväkivallan perinnettä

Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien yhtenä seurauksena oli, että julkisuudessa alettiin käyttää kouluväkivallan käsitettä koulukiusaamisen sijasta tai ohessa. Kouluampumiset ja niiden torjunta voidaan sijoittaa osaksi kouluväkivallan perinnettä. Kouluampumiset sekä jatkavat tätä perinnettä että uudistavat sitä valikoimalla uhrit satunnaisesti, pyrkimällä laajaan tuhoon ja rakentamalla tietoisen mediastrategian. Koulusurmien ehkäisyssä olisikin syytä kiinnittää huomiota niihin tekijöihin koulussa, jotka tukevat väkivaltaista käyttäytymistä, ja pyrkiä muuttamaan koulukulttuuria.

Jokelan ampumatapaus rampautti monin tavoin suomalaista yhteiskuntaa. Oltiin uuden äärellä. Raumanmeren yläasteen koulusurmat 1989, jotka vaativat kaksi kuolonuhria, eivät olleet tehneet järin suurta jälkeä kansakunnan muistiin. Jokelan ja myöhemmin Kauhajoen kouluampumiset herättivät yhteiskunnallista keskustelua, kauhua sekä ihmetystä. Ne pakottivat kysymään, miten tämänkaltaiset hirmuteot olivat mahdollisia Suomessa. Motiivit hämmästyttivät. Satunnaisesti uhrinsa valikoiva kouluväkivalta oli uutta suomalaisessa kulttuurissa. Kuten muuallakin maailmalla kouluampumisten yhteydessä mietittiin myös, olisivatko tapahtumat olleet estettävissä ja jos olisivat, millaisin keinoin tämä olisi ollut mahdollista.

Kouluampumiset kouluväkivaltana

Kouluampumisia voi tarkastella kahdesta näkökulmasta. Ensimmäinen korostaa, että Jokelan ja Kauhajoen kouluampumiset ovat jotakin aidosti uutta. Ne ylittävät odotushorisontin eivätkä selity aiemmin tiedetyn ja koetun pohjalta. Yksi uusi elementti on se, ettei väkivalta kohdistu johonkin tiettyyn henkilöön, vaan uhrit valikoituvat joko satunnaisesti tai symbolisen merkityksensä vuoksi, kuten surmansa saanut rehtori. Lisäksi niissä pyrittiin maksimaaliseen tuhoon paitsi uhrien suuren määrän myös koulun tuhopolttoyrityksen muodossa. Jokelan koulusurmien mediavastaanottoa ohjasi tekijän ennalta laatima mediastrategia, jolla hän pystyi nostamaan esiin aiheita sekä ohjaamaan tapahtuman kuvitusta itse tuottamallaan toiminnallisella kuvalla. Koulusurmia tutkinut Jonathan Fast on kutsunut koulusurmia seremonialliseksi väkivallaksi. Sillä hän pyrkii osoittamaan, että koulusurmiin liittyy teatraalisuus ja näytelmällisyys. Kouluampumiset eivät ole summittaista väkivaltaa vaan tarkkaan suunniteltuja ja jäsenneltyjä tekoja.

Toisaalta on mahdollista tulkita koulusurmien olevan osa kouluväkivallan historiallista jatkumoa. Tällöin korostetaan, että koulussa on aina ollut väkivaltaisia tekoja, myös aseiden kanssa. Kouluhistorioitsijat ovat osoittaneet, että erityisesti historiallisina murroskausina väkivaltainen käyttäytyminen koulussa lisääntyy. Suomessakin on sotien jälkeen esiintynyt rajua kouluväkivaltaa lapiosurman, Raumanmeren ampumisen, puukotusten ja törkeiden pahoinpitelyjen muodossa. Kouluampumisten voidaan tulkita sijoittuvan kouluväkivallan äärimmäiseen laitaan. Kouluväkivalta itsessään muodostaa janan, joka ulottuu lievistä muodoista tuhoisiin tekoihin.

Olen omassa tutkimustyössäni luonut välittävän kannan näiden kahden tulkintatavan välille. Toisaalta on syytä kiinnittää huomiota siihen, että kouluissa on toistuvia väkivaltaisia tekoja. Tekemissäni haastatteluissa jo alakoululaiset ovat todenneet, että he kohtaavat väkivaltaa koulussa päivittäin, jopa joka välitunnilla. Näin ollen kouluampumiset eivät pulpahda tyhjästä keskelle väkivallatonta ja turvallista maisemaa, vaan sijoittuvat olemassolevaan väkivallan kehykseen. Toisaalta on huomattava, että kouluampumiset ovat tuoneet kouluväkivaltaan myös aivan uusia elementtejä.

Kouluväkivalta ilmiönä

Yhdysvaltoja koetteli kouluampumisten aalto 1990-luvulla. Useiden tapausten myötä maahan vakiintui kouluväkivallan käsite. Sitä ryhdyttiin käyttämään sekä mediassa että tieteellisissä tutkimuksissa. Koulun institutionaalisen kehyksen puitteissa tapahtuva väkivalta tunnistettiin sosiaaliseksi ongelmaksi, joka tuli suurelle yleisölle näkyväksi vasta kouluampumisten ja niiden ehkäisyyn tähtäävien ohjelmien kautta.

Myös suomalaisessa keskustelussa on ryhdytty puhumaan kouluväkivallasta. Koulun puitteissa tapahtuvaa väkivaltaa ei aiemmin ole riittävissä määrin tunnustettu ongelmaksi, joka kaipaa oman terminsä. Koulun ongelmia on ollut tavanomaista tutkailla koulukiusaamisen käsitettä käyttäen. Kouluväkivallan käsitteen käyttöä perustellaan sillä, että tällöin koulussa tapahtuva nuorisoväkivalta tulee selkeästi osoitetuksi. Käsitteellisen työkalun avulla voidaan pyrkiä luomaan erilaisia interventioita. Samasta syystä perheessä tapahtuvaa väkivaltaa kutsutaan perheväkivallaksi, eikä esimerkiksi perhekiusaamiseksi. Koulun yhteiskunnallisen funktion kannalta väkivalta on erityisen ongelmallista: väkivalta ehkäisee yksilöä toteuttamasta omia mahdollisuuksiaan, luo valtaepätasapainoa, sulkee ulos sekä muovaa ihmisestä subjektin sijaan objektin. Nämä kaikki suuntautuvat vahvasti koulun kasvatustavoitteita vastaan.

Eri tutkimukset osoittavat, että väkivalta on yleistä myös suomalaisessa koulussa. Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksen mukaan pahoinpitelyn tai sen uhkauksen kohteeksi oli viimeisen 12 kuukauden aikana joutunut 9. luokkalaisista pojista 40 ja tytöistä vajaa 30 prosenttia. Vastaavat luvut 6. luokkalaisilla pojilla olivat vajaa 40 ja tytöillä hieman yli 20 prosenttia. Tämä tutkimus saa tukea Mannerheimin Lastensuojeluliiton laajasta tutkimuksesta, jossa kysyttiin, kuinka moni oli kokenut fyysisen väkivallan tekoja koulussa viimeisen 12 kuukauden aikana. Pojista 24 ja tytöistä viisi prosenttia oli kokenut niitä. Kouluväkivalta koskettaa siis laajasti suomalaisia koululaisia. Tutkimukset tuovat esiin myös kouluväkivallan sukupuolittuneen luonteen: pojat joutuvat väkivallan uhreiksi tyttöjä useammin.

Tutkimusten luvut eivät synny tyhjästä, vaan koulukulttuurissa voi olla väkivaltaa hiljaisesti tukevia käytänteitä. Nuorisotutkimuksissa on tuotu esiin, että koulu on eräs keskeinen väkivallan areena. Siellä tapahtuva väkivalta voi jäädä huomaamatta tai sen ilmitullessa sitä ei hoideta riittävällä tavalla.

Kouluväkivallan ehkäisyn keinot

Kouluväkivallan ehkäisystä on paljon kokemusta ja tutkimustietoa. Kouluväkivallan vähentämistä voidaan hahmotella kahdesta suunnasta. Toisaalta voidaan pyrkiä luomaan erilaisia turvallisuusrakenteita esimerkiksi lukitsemalla koulun ovia, käyttämällä metallinpaljastimia, lisäämällä valvontaa tai ottamalla kouluun vartijoita tai poliiseja. Toisena keinona on pyrkiä lisäämään oppilaiden sekä opettajien ja muun koulun henkilökunnan välistä oppituntien ulkopuolista vuorovaikutusta. Esimerkiksi voidaan lisätä opettajien läsnäoloa välitunneilla ja järjestää viralliseen opetussuunnitelmaan kuulumattomia aktiviteetteja, kuten koulun kerhoja. Toisinaan nämä kaksi näkökulmaa ovat toisensa poissulkevia: on hankala kehittää luottamuksellisia suhteita, jos oppilaat kokevat, että he ovat jatkuvasti epäilyksen ja tarkkailun alla. Yhdysvaltalaisessa keskustelussa on alettu korostaa, että koulukulttuurin muutoksen luominen on taloudellisesti halvempaa, koska ylimääräistä turvallisuushenkilökuntaa ja -välineistöä ei tarvita ja lisäksi se tuottaa joidenkin tutkimusten mukaan parempia tuloksia.

Koulusurmien kaltaisessa vakavassa kouluväkivallassa keskeisiä ovat tekijän ilmitulleet uhkailut, vihjeet, fantasiat tai pilanteot, jotka käsittelevät väkivaltaista purkausta. Kouluampumisia tutkinut FBI:n agentti Mary Ellen O’Toole on kutsunut näitä vuodoiksi. Koulusurmat ovat pitkään suunniteltua ja järjestelmällistä väkivaltaa. Tekijä antaa yleensä vihjeitä tulevista teoistaan. Erityisen keskeisiä ovat muiden nuorten tietämät asiat. Heidän tietonsa tulisi saada aikuisten tietoon. Koulussa pitäisi olla aikuisia, joihin nuoret luottavat ja joille he haluavat jakaa tietonsa luottaen siihen, että tietoa käsitellään reilulla ja oikeudenmukaisella tavalla.

Jokelan ampumatapausta analysoitaessa näyttää siltä, että muilla nuorilla oli paljon tietoa, joka aikuisilta puuttui. He tiesivät ampujan kiinnostuksesta aiempiin kouluampumisiin, erityisesti Columbinen tapaukseen 1999, joka on tärkeä taitekohta kouluampumisten historiassa. Se teki ampumisista mediatapahtuman, toi motiiveihin ajatuksen kostosta kollektiivin puolesta sekä muodostaa viitekohdan, jonka tulevat kouluampujat haluavat ylittää esimerkiksi uhrien määrässä ja suunnittelun monimutkaisuudessa. Jokelan ampujan tiedettiin laittaneen nettiin väkivaltaisia videoita. Muut nuoret kokivat hänen muuttuneen ja pitivät häntä uhkaavana. Hänen tiedettiin huutaneen valkoisen vallankumouksen tulevan. Lisäksi nuoret tiesivät hänen asehankinnastaan. Aikuisilla näitä tietoja ei ollut tai niihin ei osattu kiinnittää huomiota. Koulusurmien ehkäisyn yksi edellytys on, että tieto päätyy nuorilta aikuisille, jotta saadaan kokonaiskuva asioista. Sama tietysti pätee eri viranomaisilla olevaan sirpaletietoon.

Koulusurmien kaltaisen ääriväkivallan ehkäisyn ohella on syytä kiinnittää huomiota kaikkiin väkivallan muotojen karsimiseen. Väkivalta on läsnä nuorten elämässä paitsi kotona, kadulla ja koulussa, myös erilaisissa väkivallan kuvastoissa, joita nykyinen mediamaisema pursuilee. Seksuaalisuuden ja päihteiden katsotaan koskettavan sillä tavoin ihmisten elämää, että niitä varten tarvitaan erityistä kasvatusta. On hyviä syitä väittää, että myös väkivalta on niin tiiviisti läsnä ihmisten arjessa, että se vaatisi oman kasvatuksellisen ohjelmansa, jonka myötä väkivallan muotoja, syitä ja estämistä opitaan hallitsemaan ja ymmärtämään.

Kirjoittaja toimii Nuorisotutkimusverkoston tutkijana. Teksti perustuu Nuorisotutkimusseuran julkaisemaan raporttiin Viiltoja. Analyysi kouluväkivallasta Jokelassa www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/viiltoja.pdf .

 
Julkaistu 28.9.2009