Paul Larsson

Järjestäytyneen rikollisuuden ehkäisyn kustannukset

"Järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan käytävän sodan" kustannuksia on arvioitu vain harvoin, ja laskelmia sen hyödyistä on vieläkin vähemmän. On hämmentävää, että tiedämme vain vähän järjestäytyneen rikollisuuden sääntelyyn kohdistettujen toimien vaikutuksista, koska toimet ovat usein dramaattisia ja laajakantoisia sekä kustannuksiltaan kalliita.

Jouduin ensi kertaa paneutumaan kysymyksiin kustannuksista ja hyödyistä vuonna 2002, kun sain vastuulleni Norjan poliisin laatiman kansallisen uhkakuva-arvion tekemisen. Olin silloin kansallisen poliisihallituksen analyysi-rikoksentorjuntayksikön johtajana. Tässä asemassa pystyin keräämään monenlaista tietoa rikollisuustilanteesta Norjassa, ja myös siitä mitä poliisi teki rikollisuutta torjuakseen. Uhkakuva-arvion perusajatus on hyvä – sen avulla haluttiin ohjata poliisin voimavaroja sinne, missä niitä tarvitaan, soveltaa toimia, jotka sopivat kuhunkin erityiseen haasteeseen, ja päästä asemiin, joista käsin voidaan toimia proaktiivisesti ja ennakoivasti.

Todellisuus oli hyvin toisenlainen. Ensiksikin ilmeni valtavia ongelmia saada täsmällistä tiedustelutietoa (intelligence) monista "uhkista" – ja erityisesti järjestäytyneestä rikollisuudesta. Suuri osa poliisin tiedustelutiedosta oli muodoltaan ja sisällöltään sellaista, että se oli strategisella tasolla jokseenkin hyödytöntä. Poliisimiehet eivät ole tutkijoita; he keräävät pääasiassa sellaista tietoa, jota tarvitaan tulevia rikosjuttuja varten. Monet "uhkat" olivat poliittisesti annettuja, eräät uhkat/ongelmat olivat "pyhän lehmän" asemassa. Tällaisia olivat huumausaineiden ja moottoripyöräjengien edustamat uhkat. Näiden pahojen asioiden tuli sisältyä uhkakuva-arvioon, ja jos joku kyseenalaisti niiden vakavuuden, hänet nähtiin häiriköksi tai jopa itse turvallisuusuhkaksi.

Toiseksi oivalsimme, että oli olemassa hyvin vähän tai ei lainkaan arviointeja poliisin järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen toiminnan vaikutuksista. Parhaassakin tapauksessa oli tehty vain pienimuotoista sisäistä arviointia. Useimmiten ei edes ollut määritelty selviä tavoitteita eikä muodostettu minkäänlaista käsitystä siitä, miten vakavaa uhkaa tai millaista vahingollisuutta kohteeksi valitut rikokset tai rikollisryhmät edustivat. Voidaan vain kysyä, miten tässä tilanteessa olisi kyetty arvioimaan vaikutuksia.

Uhkakuva-arvioiden laatiminen lopetettiin, kuten tällaisille hankkeille usein käy. Syynä oli se, että tällaiset arviot ovat enemmän tai vähemmän valistuneita arvausleikkejä, joita koskevat selvät poliittiset ja käytännölliset rajoitukset sen suhteen, mitä seikkoja voidaan ottaa esille tulevaisuuden uhkina.

Taloudelliset kustannukset

Näinä poliisin ja muiden viranomaisten resursseja koskevan avoimen poliittisen debatin aikoina on vain harvoin kyseenalaistettu järjestäytyneen rikollisuuden vastaiseen sotaan käytettyjen voimavarojen määrää. Järjestäytynyt rikollisuus määritellään tavallisesti niin vakavaksi uhkatekijäksi, että taloudellisten kustannusten kyseenalaistaminen nähdään ymmärtämättömäksi huonotapaisuudeksi. Nämä kustannukset ovat pääasiassa kahta tyyppiä: työvoiman käyttöä sekä uuteen teknologiaan ja varusteisiin investointia.

Työvoiman käyttö on monesti huimaa. Oslon ns. “jengiprojektissa", joka aloitettiin vuonna 2007, kahta melko pientä rikollisryhmää (jengit A ja B, yhteensä noin 50 henkilöä) seurattiin enimmillään 110 poliisimiehen voimin. Salainen ja näkyvä valvonta, salakuuntelu, tiedonantajien käyttö ja muut menetelmät sitovat hyvin paljon työvoimaa. Pelkästään tulkkikustannukset ulkomaalaisten salakuuntelussa maksavat yksin Oslossa miljoonia kruunuja. Monissa käytetyistä tutkintamenetelmistä tarvitaan myös kallista uutta tekniikkaa ja kalliita laitteita. Poliisit rakastavat uutta kalustoa ja tämä on usein hyvin kallista.

Inhimilliset kustannukset

Repressiivisten keinojen käyttö järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa ei jakaudu tasaisesti. Ensiksikin erilaisen valvonnan käyttö kohdistuu raskaimmin tietynlaisiin ryhmiin. Tämä voidaan helposti nähdä, kun tarkastellaan pankkien ja finanssisektorin harjoittamaa valvontaa rahanpesun torjumiseksi. Maahanmuuttajat, jotka tulevat maista, joissa kauppaa yleensä käydään käteisrahalla, nähdään automaattisesti riskeinä. Pakolaiset ja muut passittomat henkilöt eivät voi avata pankkitiliä tämän päivän Norjassa. Vankilalaitoksessa pitkän ajan hidas muutos kohti avoimempia ja inhimillisempiä olosuhteita on joutunut vastatusten uuden kehityksen kanssa, joka korostaa yhä enemmän turvallisuutta ja uusien "turvallisten" laitosten rakentamista. Tämän kehityksen on pannut liikkeelle lähinnä vaarallisten järjestäytyneiden rikollisten edustama ongelma. Samanaikaisesti voimme monin paikoin nähdä, miten vankilat toimivat rikollisjengien hautomoina.

Uhka kansalaisyhteiskunnalle

Järjestäytynyt rikollisuus kuvataan usein uhkana yhteiskunnalle. Kuitenkin järjestäytyneen rikollisuuden vastainen taistelu saattaa yhtä lailla uhata kansalaisyhteiskuntaa. Ensiksikin eräät tarpeellisina pidetyistä menetelmistä ja toimista uhkaavat arvoja, joita pidetään erittäin tärkeinä avoimissa demokratioissa. Kansalaisoikeudet, joita useimmissa Pohjoismaissa on pidetty keskeisen tärkeinä 1800-luvulta saakka, ovat nyt vähitellen rapautumassa. Vanhat kansalaisvapauksien ihanteet kuten yksityisyys, luottamuksellisuus ja kansalaisoikeudet on nyt kyseenalaistettu mm. rahanpesun sääntelyn tarpeiden vuoksi. Nämä käsitteet luotiin pääasiassa yksilön suojelemiseksi valtiota ja liiallista vallankäyttöä vastaan ja perustuivat julkisen ja yksityisen erottamiseen. Nykyisin luottamuksellisuuteen ja yksityisyyteen näyttää jostakin syystä liittyvän epäilyttävä leima; ne yhdistetään usein pimeään rahaan ja rikoksiin.

Vielä yksi tässä yhteydessä mainittava uhka on se, että uusi järjestäytynyttä rikollisuutta koskeva rikoslainsäädäntö vaarantaa oikeuslaitoksen toiminnan. Per-Ole Träskman varoitti jo vuonna 1995 siitä, että huumausaineita vastaan käytävä sota sokaisee meidät sille uhkalle, minkä huumausainejutuissa langetettavat ankarat rangaistukset aiheuttavat humanistiselle oikeusjärjestelmällemme. Entiset ihanteet, jotka korostivat mahdollisimman lyhyiden vankeusrangaistusten käyttöä ja suosittelivat mahdollisimman pitkälle välttämään vankilan käyttöä, ovat nyt voimakkaan hyökkäyksen kohteena. Träskman nimitti ilmiötä lohikäärmeen munaksi. Nykypäivän uusi "muna" on huippuankarien tiukasti valvottujen vapausrangaistusten käyttö järjestäytyneiksi leimattuihin rikollisiin.

Poliisin rooli

Yksi ongelma on, että järjestäytyneen rikollisuuden vastainen taistelu sitoo paljon työvoimaa ja muita voimavaroja, jotka ovat pois poliisin muista tehtävistä. Toinen ongelma on, että järjestäytyneen rikollisuuden vastainen taistelu ymmärretään oikeaksi tai vakavaksi poliisityöksi. Huumausaineyksikössä työskenteleminen oli aikoinaan paras väylä luoda uraa Norjan poliisissa. Nykypäivänä järjestäytyneellä rikollisuudella on paljolti vastaavanlainen status. Rahat, työvoima ja poliittinen tuki kanavoituvat järjestäytyneen rikollisuuden tutkintaan. Poliisin "uusien", ns. ei-perinteisten työmenetelmien käyttö – peitetoiminta, salakuuntelu, tiedonantajien käyttö ja valvotut läpilaskut – kyseenalaistaa suoraan tai epäsuoraan monia poliisin keskeisiä ihanteita. Norjassa on lausuttu selvästi julki, että poliisin tulee olla kohtelias (he eivät kanna asetta) ja sen toiminnan tulee olla ehkäisevää. Poliisin tulee olla avointa julkiselle valvonnalle, sen on myös oltava avoin ja läpinäkyvä. Salaiset ja eettisesti kyseenalaiset menetelmät kuten maksetut tiedonantajat edustavat epäilemättä suoraa haastetta suhteessa näihin julkisesti ilmaistuihin tavoitteisiin varsinkin silloin, kun tällaisten menetelmien käyttö tapahtuu yhteydessä jossa se saa korkean statuksen organisaation sisällä.

Eräs ongelma repressiivisten poliisimenetelmien käytössä on se, että käyttö leviää rikosoikeusjärjestelmän muihin osiin oikeuslaitosta myöten. Jos annetaan lupa sellaisten uusien poliisityömenetelmien käytölle, joita on aiemmin pidetty torjuttavina, syntyy kehitys, jossa niitä ryhdytään vähitellen soveltamaan muuhunkin kuin alkuperäiseen tarkoitukseen. Tästä klassisesta "netwidening-ilmiöstä" on monia esimerkkejä: Puhelinkuuntelu otettiin käyttöön Norjassa ensimmäisen maailmansodan aikana valtion vihollisten (vakoojien) vastaisessa taistelussa. Myöhemmin, 1970-luvulla sen käyttö sallittiin huumausainejutuissa, ja sittemmin 1990-luvulla järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa. Keskeinen kysymys on, miten kykenemme, tai pystymmekö ylipäänsä hillitsemään ja kontrolloimaan uusien menetelmien käytön leviämistä. Eräs suuri ongelma tarkasteltaessa näiden menetelmien käyttöä järjestäytyneen rikollisuuden tutkintaan Norjassa on se, että järjestäytyneen rikollisuuden oikeudellinen määritelmä on kovin avoin – Norjan rikoslain 60a §:ssä sanotaan:

"Järjestäytyneellä rikollisryhmällä tarkoitetaan järjestäytynyttä ryhmää, jossa on kolme tai useampia jäseniä ja jonka päätarkoituksena on tehdä tekoja, joista voidaan rangaista vähintään kolmen vuoden vankeudella, tai jonka toiminnan olennainen osa muodostuu sellaisten tekojen tekemisestä".

Tämä merkitsee, että järjestäytynyt rikollisuus voi olla hyvin monia eri asioita. Käytännön elämässä järjestäytyneestä rikollisuudesta on enenevässä määrin tullut törkeiden/vakavien rikosten synonyymi. Vain harva kyseenalaistaa näkemyksen, jonka mukaan järjestäytynyt rikollisuus on vakavaa rikollisuutta.

Järjestäytynyt rikollisuus kuvataan usein niin vaarallisena ja pahana, että kovat otteet ovat välttämättömiä. Ongelma on nyt se, että tuskin kukaan tietää järjestäytyneen rikollisuuden aiheuttaman vahingon suuruutta, mitä sen sääntely-yritykset maksavat eikä sitä millaisia vaikutuksia sovelletuilla toimilla on järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Artikkeli perustuu Paul Larssonin Tukholman symposiumissa 22.6.2009 pitämään esitykseen. Se puolestaan perustuu tutkimustyöhön, jota Larsson on tehnyt kirjaansa “Organisert kriminalitet" (2008) varten sekä työhön, joka koskee pankeissa tapahtuvan rahanpesun sääntelyn kustannuksia (Larsson ja Magnusson 2009).

Kirjoittaja työskentelee Norjan poliisiammattikorkeakoulussa.

Suomennos: Kauko Aromaa

Katso myösJay S. Albanesen kirjoitus

 
Julkaistu 28.9.2009